Miksi läskipuku ja läskivitsit eivät sovi nykyaikaan?
14.12.18
14.12.18
Kansallisbaletissa marraskuussa ensi-iltansa saanut Tuhkimo puhuttaa nyt "Pulskaksi" nimetyn siskopuolihahmon vuoksi. Keskustelua on herättänyt kansallisbaletin päätös marssittaa lavalleen läskipukuun puettu ballerina, jonka tehtävä on olla naurunalainen siinä ilmeisen hyvin onnistuenkin. Itse en ole Tuhkimoa nähnyt ja kuultuani läskipukuisesta hahmosta päätös olla menemättä kyseisen produktion yleisöön on helppo. Läskipuvut ja stereotyyppinen lihavuusvitsailu eivät kuulu tälle vuosituhannelle.
Yksi Pulska-hahmoon pettyneistä oli Helsingin Sanomiin haastattelun antanut Ani Kellomäki, joka kertoo Hesarin jutussa hyvin mikä tässä(kin) lihavaksi kuvatussa hahmossa oli pielessä. Kommenttiosiosta päätellen iso osa jutun lukeneista eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että se mille meidät on opetettu nauramaan ei välttämättä olekaan hauskaa vaan vahingollista.
Mietitäänpä hetki lihavien rooleja teatterin lavalla, elokuvissa, baleteissa ja lehdissä. Millaisissa rooleissa olet nähnyt lihavia? Kuinka monta lihavaa romanttisen elokuvan päähenkilöä tai actionsankaria muistat? Kuka ihailtu lihava julkkis paistattelee lehtien kannessa vuodesta toiseen? Kuka lihava tanssija on sinun suosikkisi ja kenen lihavan hahmon elämästä kertova koskettava ja onnea säihkyvä näytelmä hurmaa sukupolven toisensa jälkeen? Aivan, hankalia kysymyksiä.
Millaisia lihavia hahmoja sinä muistat? Minä muistan läskipukuun pukeutuneen Frendien Monican, jota "frendit" pilkkasivat ulkonäöstä vielä vuosien jälkeenkin, miesten silmälaseja hömelöyksissään rikkoneen Nissenin mainosnaisen, Netflixin uuden The Insitiable-sarjan läskipukuisen päähenkilön, joka suklaahimoissaan pahoinpitelee kodittoman miehen... ja jotain muita random-sidekickejä hassuine piirteineen. Todellisia lihavia ihmisiä harvoin mediassa näytetään ja fiktiivisiä hahmoja yhdistää yleensä aina omituiset luonteenpiirteet sekä LÄSKIPUKU. Läskipuku on se huvitusta luova toppaus, jolla oikeasti hyväksytystä ja kauniina pidetystä näyttelijästä tehdään roolia varten lihava. Koska lihavathan eivät osaa näytellä ja tanssia itse rooleja, johon lihavia tarvitaan?
Me viihteen ja kulttuurin kuluttajat olemme tottuneet nauramaan monenlaisille asioille ja etenkin stereotypioille, jotka ovat alentavia. Ja me olemme tottuneet näkemään lihavat hölmöinä holtittomina persoina, epätoivoisina ja kömpelöinä päähenkilön ystävinä ja itselleen lihavat on leppoisia-asenteella nauravina samihedbergeinä. Se, että lihavan rooli naurunalaisena pellenä on tuttu, helpottaa meitä myös katsojina, sillä nautimme tutuista jutuista. Mutta se mikä meitä naurattaa, ohjaa myös ajatuksiamme. Ja juuri tämän ohjaavuuden vuoksi läskipukuiset naurunalaiset hahmot ovat tässä hetkessä haitallisia.
Jos tilanne olisikin niin, että media, kulttuuri ja taide esittelisivät ihmisten moninaisuutta yhtä kirjavasti kuin se todellisuudessa on, ei yksi läskipukuinen perso kaataisi korttipakkaa, vaan olisi hahmo muiden joukossa. Mutta kun näin ei nyt ole. Me katsojat emme näe esittävässä taiteessa ja mediassa kuin pienen etuoikeutetun joukon edustamassa onnistumista, rakkautta, asiantuntijuutta, normaaliutta ja ylipäätään olemassaoloa. Ja silloin meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, miten "meidät muut" esitetään ja miten se vaikuttaa ja on jo vaikuttanut meidän ihmiskuvaamme. Miksi lihavasta on tullut se hölmö naureskelun kohde ja miten se vaikuttaa ajattelumalliimme sekä lihavista että itsestämme?
Koska olen jo neljääkymppiä lähestyvä aikuinen nainen, voin ihan suoraan todeta nykyisen lihavuuskuvan vaikuttaneen minuun haitallisesti ihan lapsuudestani lähtien. Koska lihaville on saatu aina nauraa, on minun perheeni nauranut ja vitsaillut minulle koostani, kielloistani huolimatta. Ja koska olen oppinut lihavuuden olevan vitsi, olen myös itse syyllistynyt etenkin nuorempana kertomaan itsestäni lihavuuteen liittyviä vitsejä, varsinkin kun ne ovat aina naurattaneet kaikkia. Olen vitsaillut riippuvista rinnoistani rippikoulussa, hauskuuttanut kavereita täysin absurdeilla raiskaamisvitseillä, jossa olisin onnellinen että joku huolisi minut edes silloin ja heittänyt uudessa porukassa aina jonkun omaan lihavuuteen liittyvän kommentin, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että olen kuitenkin huumorintajuinen tyyppi. Miksi mun on pitänyt toimia näin - no siksi, että se nyt vaan on se lihavan ainoa rooli, joka meille on muiden puolelta annettu! Ja uskoin siihen rooliin liian monta vuotta itsekin.
Eikä näistä asioista ole uskallettu puhua kauaa, mutta kun nyt puhutaan, niin olkaa te median edustajat ja ohjaajat korvat auki, sillä te voitte halutessanne muuttaa maailmaa palauttamalla hyväksynnän kaikille kehoille ja kaikille ihmisille. Lähdetään liikkeelle ihan pienistä jutuista, esimerkiksi siitä, että mille nauretaan ja miksi nauretaan. Hemmetti, jos raamattukin on voitu uudistaa, niin kyllä sen yhden Tuhkimon siskopuolenkin varmasti voi! Jos vain haluaa.
Mutta kuka haluaa, kun ne samat vanhat vitsit on vaan niin hyviä?
Kuvat: Mirka Kleemola / Kansallisbaletin kuvapankki
Me viihteen ja kulttuurin kuluttajat olemme tottuneet nauramaan monenlaisille asioille ja etenkin stereotypioille, jotka ovat alentavia. Ja me olemme tottuneet näkemään lihavat hölmöinä holtittomina persoina, epätoivoisina ja kömpelöinä päähenkilön ystävinä ja itselleen lihavat on leppoisia-asenteella nauravina samihedbergeinä. Se, että lihavan rooli naurunalaisena pellenä on tuttu, helpottaa meitä myös katsojina, sillä nautimme tutuista jutuista. Mutta se mikä meitä naurattaa, ohjaa myös ajatuksiamme. Ja juuri tämän ohjaavuuden vuoksi läskipukuiset naurunalaiset hahmot ovat tässä hetkessä haitallisia.
Jos tilanne olisikin niin, että media, kulttuuri ja taide esittelisivät ihmisten moninaisuutta yhtä kirjavasti kuin se todellisuudessa on, ei yksi läskipukuinen perso kaataisi korttipakkaa, vaan olisi hahmo muiden joukossa. Mutta kun näin ei nyt ole. Me katsojat emme näe esittävässä taiteessa ja mediassa kuin pienen etuoikeutetun joukon edustamassa onnistumista, rakkautta, asiantuntijuutta, normaaliutta ja ylipäätään olemassaoloa. Ja silloin meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, miten "meidät muut" esitetään ja miten se vaikuttaa ja on jo vaikuttanut meidän ihmiskuvaamme. Miksi lihavasta on tullut se hölmö naureskelun kohde ja miten se vaikuttaa ajattelumalliimme sekä lihavista että itsestämme?
Koska olen jo neljääkymppiä lähestyvä aikuinen nainen, voin ihan suoraan todeta nykyisen lihavuuskuvan vaikuttaneen minuun haitallisesti ihan lapsuudestani lähtien. Koska lihaville on saatu aina nauraa, on minun perheeni nauranut ja vitsaillut minulle koostani, kielloistani huolimatta. Ja koska olen oppinut lihavuuden olevan vitsi, olen myös itse syyllistynyt etenkin nuorempana kertomaan itsestäni lihavuuteen liittyviä vitsejä, varsinkin kun ne ovat aina naurattaneet kaikkia. Olen vitsaillut riippuvista rinnoistani rippikoulussa, hauskuuttanut kavereita täysin absurdeilla raiskaamisvitseillä, jossa olisin onnellinen että joku huolisi minut edes silloin ja heittänyt uudessa porukassa aina jonkun omaan lihavuuteen liittyvän kommentin, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että olen kuitenkin huumorintajuinen tyyppi. Miksi mun on pitänyt toimia näin - no siksi, että se nyt vaan on se lihavan ainoa rooli, joka meille on muiden puolelta annettu! Ja uskoin siihen rooliin liian monta vuotta itsekin.
Eikä näistä asioista ole uskallettu puhua kauaa, mutta kun nyt puhutaan, niin olkaa te median edustajat ja ohjaajat korvat auki, sillä te voitte halutessanne muuttaa maailmaa palauttamalla hyväksynnän kaikille kehoille ja kaikille ihmisille. Lähdetään liikkeelle ihan pienistä jutuista, esimerkiksi siitä, että mille nauretaan ja miksi nauretaan. Hemmetti, jos raamattukin on voitu uudistaa, niin kyllä sen yhden Tuhkimon siskopuolenkin varmasti voi! Jos vain haluaa.
Mutta kuka haluaa, kun ne samat vanhat vitsit on vaan niin hyviä?
Kuvat: Mirka Kleemola / Kansallisbaletin kuvapankki
8 kommenttia
