Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mua tuntuu kiinnostavan uudet asiat! Mulle aikuisuus on tuonut itsevarmuutta ja jos nuorempana miet...


Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mua tuntuu kiinnostavan uudet asiat! Mulle aikuisuus on tuonut itsevarmuutta ja jos nuorempana mietin sopiiko vaikkapa joku harrastus mulle, nykyään annan itseni innostua ja kokeilla uusia juttuja ilman sen suurempia pähkäilyjä sopivuudesta. Mitä sitten, jos jäävätkin hetken huviksi, tulipahan kokeiltua. Nuorempana halusin harrastaa vain asioita, joissa tiesin olevani hyvä. Nyt tuntuu ihan ok:lle olla keskiverto tai huono, onpahan ainakin mahdollisuus kehittyä.

On ihan huippua antaa itsensä pärähtää kunnolla uusiin juttuihin ja ottaa enemmän selvää myös vanhoista kiinnostuksen kohteista, kehittää itseään pelkän paikalla polkemisen sijaan. Ensi viikolla meillä alkaa jälleen Elsan ja Anikon kuplan nauhoitukset, oma podcast Radio Helsingissä on ollut yksi juttu johon olen lähtenyt vuoden sisällä mukaan sen kummemmin asiaa miettimättä. Studiossa on ollut hauskaa, varsinkin kun on nähnyt kaveria säännöllisesti sen varjolla. Jos olisin miettinyt mitä muut tästäkin taas ajattelevat, olisi varmasti jäänyt podcast ja moni muukin juttu väliin. Olen iloinen ettei niin ole käynyt.

Urheiluhommissa olen siirtynyt yllättäen juoksemaan ja tykästynyt lajiin sen verran, että tuloksiakin on näkynyt lenkkien pituudessa ja kunnon kasvamisessa. Ensi viikolla aion aloittaa myös salitreenit  kesätauon jälkeen ja todellakin toivon, että sekoaisin siihenkin hommaan edes yhtä pitkäksi aikaa kuin juoksuun. Olisi kiva löytää salilla käymiseen samanlainen motiivi ja rutiini mikä juoksuun on löytynyt enkä todellakaan häpeä jakaa saliselfietä heti ensimmäisestä syystreenistä lähtien! Tämän postauksen kuvitus on muuten otettu päivänä, jolloin halusin kokeilla korkeushyppyä, mikä olikin ihan superhauskaa. En tiedä palaanko korkeushypyn pariin seuraavaan kymmeneen vuoteen, mutta tulipahan kokeiltua. 

Somessa ja etenkin Instagramissa olen kunnostautunut puolen vuoden sisään kehopositiivisuusjutuillani. Pitkään olin sitä mieltä, että pelkkä lihavana somessa esiintyminen olisi jonkinlainen positiivinen statement, kunnes tajusin ettei se itsessään riitä mihinkään. Jos ja kun haluan, että ihmiset olisivat tasa-arvoisia keskenään, ei pelkkä meikäläisen olemassa olo riitä vaan tarvitaan sanoja ja tekoja. Ja mitä enemmän naisia yritetään arvostelun kautta hiljentää, sitä enemmän sanoja ja tekoja tarvitaan. Minulta, sinulta, meiltä kaikilta, jotka haluamme maailmasta tasa-arvoisemman paikan. 

Ei ole mitenkään salaisuus, että monet kavereistani inspiroivat mua kokeilemaan uusia juttuja. Se, että on vaikutteille altis mielletään yleensä negatiiviseksi jutuksi, vaikka harva meistä elää umpiossa ilman vaikutteita. Musta on vaan ihanaa, että mä voin innostaa ihmisiä vaikkapa retkeilemään ja suppaamaan ja he voivat vuorostaan innostaa mua vaikkapa kokeilemaan dance hallia tai oluita. Jotkut jutut tyssäävät alkuunsa, jotkut kantavat pidemmälle, mistäs sitä tietää.

Aikuisten ihmisten innostumista katsotaan kuitenkin välillä vähän kieroon, aivan kuin vain lapsilla ja nuorilla olisi oikeus testata uusia juttuja. Välillä tuntuu, että ihmisen olisi pitänyt viimeistään täysi-ikäistyttyään päättää mielipiteensä, aatteensa ja harrastuksensa ollakseen uskottava ja täysipainoinen aikuinen ja uuden harrastuksen aloittaminen mielletään vähintäänkin merkiksi identiteettikriisistä. Ja onhan se nyt vähintäänkin epäilyttävää, jos ylipainoinen alkaa juoksemaan, eihän siitä mitään voi tulla ;)

Mutta kuulkaa, voi siitä! Uusista jutuista jää yleensä aina enemmän käteen kuin vanhojen juttujen laiskasta toistelusta. Kaikessa ei voi olla heti hyvä ja kaikki harrastukset ja mielipiteet eivät taatusti pysy mukana elämän maaliviivoille saakka, mutta se ei ole mikään syy olla innostumatta uusista jutuista ja niissä kehittymisestä. Tai vanhoista jutuista. Innostuminen ylipäätään tekee aina hyvää, kannattaa kokeilla!

vaatteet: toppi: Uhana Design (Kure Oulu), housut: Puma Curves (Asos), lenkkarit: Adidas Ultraboost ST W (Intersport)

0 kommenttia

kaupallinen yhteistyö WSOY:n ja Lukupalat sarjan kanssa Meillä on aika jännä viikko edessä, sillä Kaamoksella alkaa huomenna KOULU! ...

kaupallinen yhteistyö WSOY:n ja Lukupalat sarjan kanssa

Meillä on aika jännä viikko edessä, sillä Kaamoksella alkaa huomenna KOULU! Tuntuu ihan hullulle sanoa lapsen olevan koululainen, vastahan bloggailin hänen odotuksestaan ja syntymästään. Koulun alku on aiheuttanut yllättävän vähän perhosia lapsen vatsaan ja olen itsekin ihan rauhallinen asian suhteen. Koulu ei ala yhtään liian aikaisin, sillä lapsen halu oppia uusia asioita on valtava.

Eniten meillä odotetaan lukutaidon kehittymistä ja meillä koko perhe todellakin on mukana odotuksessa! Lapsi siksi, että hän odottaa jo malttamattomana oikeiden paperikirjojen lukemista äänikirjojen sijaan ja me vanhemmat siksi, että olemme täysin läkähtyneitä äänikirjojen kuunteluun. Viimeisen vuoden aikana meillä on kuunneltu koko Harry Potter sarja pariin kertaan läpi ja sen lisäksi oikeastaan kaikki mahdolliset lastenkirjat, mitä suoratoistopalveluista on löytynyt. Yksittäisiä kirjoja on mennyt taatusti yli sata, osa kirjoista, kuten uusin Risto Räppääjä ja juonikas Julia on kuunneltu kuudesti läpi. Meidän vanhempien äänikirjoihin kyllästymisestämme kertoo paljon se, että ostimme Kaamoksen isän kanssa toisistamme tietämättä samana päivänä lapselle kuulokkeet, sillä äänikirjat jauhavat meillä kummassakin kodissa ihan jatkuvasti. Lukutaidon kehittymisen myötä toiveissa on saada edes pieni hiljainen hetki arkeen :D


Lukutaitoa on toki opeteltu kotona jo valmiiksi tavujen ja helppojen sanojen kautta. Viimeiset puoli vuotta olemme lukeneet yhdessä myös oikeita kirjoja niin, että lapsi lukee vanhemman kanssa otsikot ja osan sanoista ja vanhempi lukee itse tarinan. Saimme jo viime vuonna vinkin tänä syksynä kaksi vuotta täyttävästä WSOY:n Lukupalat lastenkirjasarjasta, joka toimii hyvin nimenomaan lukemaan opettelevalle ja juuri lukutaidon oppineelle. Lukupaloja meillä onkin luettu paljon, sillä niissä yhdistyy hyvät ja tarpeeksi lyhyet suomalaiskirjailijoiden tarinat sekä kiva lasta innostava kuvitus. Kuvitus on ainakin tälle lapselle tosi tärkeä juttu ja on kiva, että itse lukiessa kirjan kuvitukseen voi keskittyä niin pitkäksi aikaa kuin lukija itse haluaa. Lukupalat-sarja ovat nimensä mukaisesti kuin kirjavälipaloja, kiinnostavia sekä tarinan että kuvituksen puolesta, mutta mukavan lyhyitä luettavaksi yhden illan aikana. 


Koska lapset opettelevat koulussa lukemaan pienaakkosin, on hyvä että myös Lukupalat-sarja tukee pienaakkosin lukemista. Kirjasarjasta löytyy paljon valinnanvaraa ja vaikka osa kirjoista (Henna Helmin Bella-sarja ja Roope Lipastin Lätkä-Lauri) on melko tehokkasti sukupuolikoodattu, löytyy Lukupaloista jo nyt paljon tarinoita, joiden kohderyhmää ei ole sukupuolitettu päähenkilöiden kautta. Tämä on tosi hieno juttu, sillä lapset ovat mallioppimisen mestareita ja siksi lastenkirjoissa soisi olevan paljon erilaisia lapsia, ei pelkkiä hoivaamisesta kiinnostuneita tyttöjä ja fyysisistä leikeistä kiinnostuneita poikia. Vaikka näitäkin on toki hyvä olla! Ja pääasia toki on, että saadaan lapset ja etenkin pienet pojat kiinnostumaan lukemisesta entistä enemmän!

Juttelin juuri lukemisesta Kaamoksen tulevan luokkakaverin äidin kanssa ja hän kertoi Lukupalojen olevan myös hänen toisen lapsen, nyt kolmannelle luokalle menevän tyttären suosikkeja. Enkä yhtään ihmettele, sarjassa ilmestyneiden kirjojen kirjoittajia kun ovat suomalaisen kirjallisuuden huippunimet kuten Paula Noronen, Tuutikki Tolonen, Roope Lipasti ja Miina Supinen. Näillä kirjailijoilla on todistetusti tarinankerronta hanskassa. Lukupaloja ilmestyy vuodessa yhteensä kuusi kirjaa, joten sarja kasvaa vinhaa vauhtia ja mikä parasta, yhden kirjan hintakin on enemmän kuin kohtuullinen n. 10 euroa. Tällä hetkellä ne ovat vieläpä Adlibriksen alessa, esimerkiksi tuon Kaamoksen suosikin eli Painajaispuoti ja kamala kutituspulveri kirjan saa hintaan 7,90 euroa

Pistin itsekin noita nyt pienen pinon tilaukseen, sillä olen maailman surkein kaverilahjojen hankkija ja nyt on ainakin viiden ekaluokkalaisen synttärit hoidettu etukäteen. Henkilökohtaisen kokemusasiantuntijani mukaan kylkeen vain on hankittava minifiguuripussi, nami tai jotain muuta yleisesti koululaispiireissä hyväksyttyä. Ja rusinat ei kuulemma enää käy ;) 


Mikäli lukeminen ja Lukupalat kiinnostavat, meiltä lähtee erityisen iso suositus ainakin Auttamistoimisto Luna ja Yökoulu-sarjoille sekä tottakai tuolle uudelle Painajaispuoti-sarjalle, josta Kaamos pyysi kertomaan seuraavaa "vaikka siinä kannessa on pääkallokarkki, joka tarkoittaa jäätävän jännittävää,  ei minua jännittänyt ollenkaan". Näissä yllä mainituissa sarjoissa lasta taitaa kiinnostaa nimenomaan kohtuudella annosteltu jännitys ja hassut jutut, sekä tietenkin kiva värikäs kuvitus.

Sarjan uusimmat, tulevan syyssesongin uutuudet ovat Bellan pennut muuttavatPainajaispuoti ja kamala kutituspulveri sekä Auttamistoimisto Luna Ullakolla.

Koulunaloitusjuttuja on varmasti tulossa blogiin myös ensimmäisen kouluviikon jälkeen, sillä onhan tämä (näennäisestä rentoudesta huolimatta) jännittävää aikaa meille molemmille! Ajattelin kirjoittaa lukemiseen kannustamisesta myös vähän yleisemmin, joten olisi kiva kuulla, jos teillä herää kysymyksiä tai ideoita kirjapostauksiin liittyen :)

0 kommenttia

Aloittelin kesäkuussa pitkästä aikaa juoksemista, sillä aikaan ja paikkaan sitoutumattomalla urheiluharrastuksella on etunsa. Juoksu on ...



Aloittelin kesäkuussa pitkästä aikaa juoksemista, sillä aikaan ja paikkaan sitoutumattomalla urheiluharrastuksella on etunsa. Juoksu on siinä mielessä hyvä laji, että lenkki kestää juoksuaskelin vähemmän aikaa, mitä kävellen (heh). Huonona puolena voin kertoa sen, että muhun on kylvetty jo pienenä ala-astelaisena juoksuviha, joka ei tottavie näiden H-kupin rintojen ilmestyttyä ole helpottanut juurikaan. Yritin viitisen vuotta sitten viimeksi juoksua puolipakotetusti eräässä tv-sarjassa, kun satuin olemaan tuotantoyhtiössä töissä. Sanotaan nyt suoraan, ettei tv-kameroiden läsnäolo ainakaan helpottanut juoksuaskeleiden ottamista ja kehoni oli muutenkin raskauden ja hätäsektion jälkeen niin rikki, että siitä juoksuohjelmariesasta selvittyäni en ole juossut montaakaan askelta.

Paitsi nyt kesällä, jolloin kiinnostus juoksuun heräsi ihan vahingossa nettikaverini etsiessä juoksukaveria itselleen eräässä xxl-kokoisten äitien suljetussa facebookryhmässä. En edes tiedä miksi huikkasin, että mä voisin kyllä lähteä juoksukaveriksi ja sen jälkeen olen käynyt kolmisen kertaa viikossa lenkillä. Aluksi juoksimme kaverini kanssa etätreenimenetelmällä, mihin kuului chatissa kiroilu ennen treeniä ja heti juoksun jälkeen videopuhelu, jossa kiroilimme lisää. Helteiden tullessa kaverini päätti pitää pienen tauon, mutta mulle tuli fiilis, että voisin häntä odotellessa treenata itse yksikseni, mikä on kyllä hyvin epäelsamaista ajattelua. Mutta juostu on nyt jo kymmenet lenkit, joten pikkuhiljaa voinen tunnustaa harrastavani tällä hetkellä juoksua.


Mistään hurahtamisesta ei silti ole kysymys, sillä kaikki ne puheet juoksun koukuttavuudesta ja endorfiinihumalasta eivät pidä mulla paikkaansa. Juoksen, koska haluan pitää huolta kunnostani ja pitää kroppani liikkuvana myös tulevaisuudessa. Ja juoksen, koska haluan ensimmäistä kertaa elämässäni positiivisen kokemuksen juoksemisesta. Mutta en todellakaan juokse siksi, että se olisi urheilulajina mitenkään erityisen ihanaa. Ihanaa juoksussa kuitenkin on se, että edistyminen ihan oikeasti näkyy hyvin nopeasti ja muutaman aloittelukerran jälkeen juoksuaikaa ja lenkin pituutta on saanut kavattaa säännöllisesti.

Aloitimme juoksemisen todella pienin askelin juoksemalla kaverini kanssa ensin kaksi minuuttia ja kävelimme päälle viisi minuuttia. Toistimme homman kerran ja menimme kotiin. Alkuun se, että tiesin juoksua(kin) sisältävän lenkin kestävän vain 14 minuuttia sai mut liikkeelle, sillä lyhyt aika ei tuntunut liian saavuttamattomalle unelmalle. Myös suurin osa netistä löytyvistä juoksukouluohjelmista painottaa, että alun tulee olla helppo ja aikaa ja matkaa lisätään portaittain juoksukunnon kasvaessa. Tällä hetkellä juoksulenkkini on jaettu niin, että juoksen kerralla viisi minuuttia ja kävelen sen jälkeen reippaasti antaen sykkeen kuitenkin kunnolla madaltua ennen seuraavaa viiden minuutin spurttia. Viimeisin lenkkini kesti noin tunnin verran ja paluu kotiin ei todellakaan ollut niin väsynyt, kuin niillä ensimmäisillä muutaman minuutin spurttilenkeillä.  Kehitystä on siis todellakin tapahtunut!


Mitään tavoitteita juoksulenkeilläni ei silti ole, mutta nautin pienistä virstanpylväistä paljon. Kouluaikana peloksi ja painajaiseksi muodostuneen Cooperin testin ajan eli 12 minuutin juokseminen saman lenkin aikana tuntui ensimmäistä kertaa tosi isolle jutulle, vaikka juoksin senkin ensin neljänä kolmen minuutin pätkänä. Baby steps, baby steps! Enkä edelleenkään edes haaveile 12 minuutin tauottomasta juoksupätkästä, vaan fiilistelen ihan niillä 30 sekunnin lisäyksillä edellisen viikon spurtteihin. Tämä on kuitenkin tosi hyvä juttu jo näin ja tekee hyvää keholle pelkkien (kesällä liian satunnaisten) kuntosalijuttujen lisäksi.

(osa juoksuvaatteista saatu Yvette.fi ja Umbro.fi)

0 kommenttia

Mut haastettiin sunnuntaina mukaan Monna Pursiaisen ja Alona Kuusiston haasteeseen, jossa ideana oli kertoa omasta vartalostaan, mis...


Mut haastettiin sunnuntaina mukaan Monna Pursiaisen ja Alona Kuusiston haasteeseen, jossa ideana oli kertoa omasta vartalostaan, mistä siinä pitää ja mistä ei. Idea haasteeseen oli lähtenyt siitä lähtökohdasta, että vaikka ihminen olisi ns. kehopositiivinen, on hänellä usein vartalossaan kohtia joihin ei suhtaudu niin suurella lempeydellä ja kehoa saa myös muokata, kehopositiivisuudesta huolimatta.

Olen huomannut, että hyvinvointi/liikuntablogipuolella kehopositiivisuus-sana herättääkin eri tavalla huomiota ja kiinnostusta mitä esimerkiksi meillä lifestylesisältöä tuottavilla. Myös sanaa tulkitaan hyvin monimuotoisesti. Tämä johtuu varmasti osittain siitä, että hyvinvoinnista ja liikunnasta kirjoittaessa paineet näyttää "terveelle" ja "hyvinvoivalle" ovat vielä isommat, mitä monilla muilla. Ja kyllä, haasteessa on itua, sillä on hyvä tiedostaa, että aika harva meistä pystyy elämään kauneus- ja kehoihanteiden vaikuttamatta elämään ja hyvin monella meistä on ulkonäköön liittyviä paineita. Ja omalle kropalleen saa tehdä juuri sitä mitä haluaa, myös muuttaa sitä kauneusihanteiden mukaiseksi.

Ihminen on visuaalinen olento, jolla on usein kaipuu kauneuteen. Kauneusihanteet ovat kuitenkin täysin opittuja ja kulttuurisidonnaisia ja niitä voi myös muuttaa itsensä muuttamisen sijaan. Ei ole tietenkään sattuman varaista (vaikkakin hyvin inhimillistä), että kumpikin haasteen aloittajista olivat listanneet omaan "tästä en pidä" kohtaan vatsansa, sillä nykyisten hyvin pitkään jatkuneiden kauneusihanteiden perusteella länsimaisella naisella ei saisi olla vatsassa muuta kuin nahkaa ja lihasta. On kuitenkin hyvä huomata, että esimerkiksi nämä vatsaan liittyvät "epäkohdat" ovat suurelta osin yleisten kauneusihanteiden muokkaamia, olemme tottuneet piilottelemaan pulleita, raskausarpisia, ei pelkkää terästä olevia vatsojamme ja esteettinen silmämme ei yksinkertaisesti ole tottunut siihen, että vatsan muodot saisivat näkyä. Vatsojen normalisointia ja näkymistä varten löytyy Instasta tägi #vbo eli visible belly outline, kannattaa todellakin tsekata ja huomioida myös oma reaktio näihin tavallisiin vatsoihin, jotka saavat erottua vaatteiden alta.

Kuten muidenkin ulkonäkökriisien myös vatsakriisienkin ydin on siis epärealistisessa kauneusihanteessa, ei hyvin tavallisissa vatsoissa, joilla on tapana paisua ja pienentyä, saada pintaansa arpia ja muokkautua luonnollisen vartalonmuodon eikä trendien mukaisesti. On yksilön päätettävissä haluaako epävarmuustilanteessa lähteä muuttamaan kehoansa vai ajatusmaailmaansa, mutta olettaa ei voi, että muut tekisivät perässä samalla tavalla. Tottakai on täysin hyväksyttävää muuttaa omaa kehoaan kauneusihanteiden mukaiseksi. Mutta se ei ole asia, joka pitää tehdä tai mihin tulisi toista ihmistä painostaa.

Mutta itse aiheeseen, siihen mistä pidän kropassani ja mistä en.

TÄTÄ RAKASTAN: 

Mun kroppa on vahva ja sitkeä. Etenkin hankalan raskauden ja hätäsektion sekä sen aiheuttamien komplikaatioiden jälkeen osaan arvostaa sitä, ettei vartalossani ole jatkuvia kipuja ja pystyn liikkumaan juuri niin kuin haluan. Viikonloppuna Kolilla kiipesin hyvin kivistä ja jyrkkää vaarapolkua pitkin yli 300 metrin korkeuteen ja alas, sen jälkeen vielä toisen hieman matalamman vaaran huipulle. On oltava kiitollinen siitä etuoikeudesta, että omistan terveet jalat ja kropan, joka antaa mulle vapauden liikkua itsenäisesti ilman apuvälineitä. Kaikilla tätä etuoikeutta ei ole, mutta huomiotavaa on, että myös liikuntavammaisten ja apuvälineitä liikkumisensa mahdollistamiseksi tarvitsevien vartalot ovat aivan yhtä arvokkaita kuin omani. Ja että ihmisen arvo ei ole kiinni siitä miten hän liikkuu vai liikkuuko ollenkaan, sairaudesta tai omasta päätöksestän johtuen.

Olen kuitenkin valtavan iloinen, huojentunut ja onnellinen, että minun kehoni antaa minun liikkua.

TÄTÄ EN:

Olen sairastanut n. 13-vuotiaasta saakka aknea, joka on ollut hoidossa vain hormonaalisen ehkäisyn avulla sekä raskauden ja imetyksen aikana, hormonaalisista syistä. Akne on kipeä sairaus, jonka aikana kehon tulehdusarvot ovat usein koholla. Punaiset näpyt kasvoissa eivät myöskään ole mikään kauneusihanteiden mukainen juttu ja siksi etenkin murrosiässä akne vaikutti tosi paljon itsetuntooni ja edelleenkin toivoisin pääseväni riesasta eroon, nyt lähinnä jatkuvan tulehduskierteen vuoksi. Aknen ollessa aktiivisena ärsyttää myös yleisten tietoniekkojen kommentointi mitä mun pitäisi tehdä aknelleni, se kun ei todellakaan poistu maitotuotteiden tai suklaan syönnin lopettamisella.

Onneksi myös akneen neutraalisti ja jopa hyväksyvästi suhtautuminen kuuluu kehoaktivismiin ja esimerkiksi tägillä #skinacceptance löytyy jo muutamia kuvia ja kirjoituksia siitä kuinka normaaleja ja hyväksyttäviä ihosairaudet ovat, vaikka niihin liittyy monenlaista stigmaa. Yksi suurimmista stigmoista on, ettei aknea sairastava ihminen huolehdi itsestään ja omasta hygieniastaan, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa.

Koska tässä postauksessa on kyse haasteesta, on tapana myös haastaa muita mukaan. Mä en nyt halua haastaa kuitenkaan ketään yksittäistä sisällöntuottajaa jakamaan hyviä ja huonoja asioita vartalostaan, vaan haastaa juuri sinut tätä kirjoitusta lukevan miettimään seuraavia kehopositiivisuuteen olennaisesti liittyviä asioita:

1. Mitkä ovat sinun keholliset etuoikeudet? Minun ovat ainakin se, etten koe rasismia ihonvärini vuoksi, pystyn liikkumaan helposti ilman apuvälineitä, olen syntynyt minulle oikeaan sukupuoleen myös kropaltani ja olen sen verran nuori, ettei minuun kohdistu vanhuuteen liittyviä ennakkoluuloja.

2. Miten sinä (juuri sinä!) voit muuttaa kauneus/kehoihanteita sallivimmiksi ja nähdä ja ottaa huomioon paremmin myös ne ihmiset, joilla ei sinun kehollisia etuoikeuksia ole?  Miten heidän asemaa voisi parantaa?

3. Miten sinun #kehopositiivisuus päivityksesi edesauttavat stigmatisoitujen/ei hyväksyttyjen/ ei nähtyjen kehojen tasa-arvoa? 

Toivottavasti mahdollisimman moni ottaisi ainakin tuon ensimmäisen oman kehon etuoikeuksien miettimisen työn alle ja vaikka ihan listaisi mun kommenttiboksiin millaisia etuoikeuksia itseltä löytyy. Omien etuoikeuksien huomioiminen on tosi hyvä lähtökohta kehopositiivisen ajatusmaailman ymmärtämiseen, sillä kyse ei ole pelkästään yksilöistä vaan suurista linjoista, rakenteista ja niiden ihmisten oikeuksista, joita emme visuaalisessa arkikuvastossamme ja mediassa näe.


0 kommenttia

haalari: H&M , korvikset: Uhana Design, laukku: Marimekko, läpsyt: Havaianas (saatu Bombom.fi:sta) Muutaman päivän ta...

haalari: H&M , korvikset: Uhana Design, laukku: Marimekko, läpsyt: Havaianas (saatu Bombom.fi:sta)

Muutaman päivän takainen kehopositiivisuuskohu sai mieleeni parin viikon takaiset keskustelut ystävieni kanssa. Mun piti kirjoittaa aiheesta jo aiemmin, mutta jäin silloin vielä miettimään asiaa yksinäni.

Puhuimme nimittäin ystävieni kanssa siitä milloin me nyt yli 35-vuotiaat naiset olemme ensi kertaa ajatelleet olleemme liian isoja ja millaisia juttuja olemme tehneet näyttääksemme pienemmältä. Oli aika kiinnostavaa huomata, että sen lisäksi, että maha, perse, tissit, käsivarret, reidet ja pää olivat tottakai liian isoja, olimme kaikki kärsineet liian isosta jalasta! Siis jalan pohjan koko on ollut todella monen ongelma teininä ja sen vuoksi nämä kaksi eri puolella Suomea asunutta ystävääni olivat  käyttäneet monia numeroita liian pieniä kenkiä jalassa ja kumpikin heistä oli murtanut siitä syystä varpaansa! Itselläni moiseen uhrautumiseen ei ollut voimia, vaikka kärsinkin "liian isosta" (silloin 39-kokoisesta) jalasta, mutta kyllä kaikkea onkin tullut vihattua.

Siksi onkin enemmän kuin kiva, että nykyään ei sentään tarvitse teloa itseään näyttääkseen pienemmältä. On kyllä ihan supervapauttavaa vain olla sen kokoinen kuin on ilman typeriä "näytänkö tässä lihavalta" ajatuksia (koska näytän ja se ei haittaa yhtään). Varsinkin näinä lämpiminä päivinä on ollut ihanaa pukeutua vilpoiseen raitahaalariin, jonka selässä on hauska rusettikiinnitys, joka paljastaa vähän ihoakin. Ei ole tarvinnut stressata selkäläskeistäkään, kun on vuosien aikana ymmärtänyt selän olevan nätti myös niiden kanssa. Pitkät lahkeet ovat muuten kesällä vähän shortseja turvallisempi valinta, sillä naisilla ihosyöpä todetaan yleensä jaloissa. Mutta onneksi suojavoiteet on keksitty ja lyhyissäkin lahkeissa voi kulkea milloin huvittaa.

Kesälomaa on mulla jäljellä vielä kaksi viikkoa, joten toivoa sopii, että ilmat suosivat ja saan kulkea haalarissani vielä pitkään! Huomenna ainakin tarkenee ja hyvä niin, sillä meillä on kaveritreffit Sveitsin maauimalassa ja sen jälkeen päästään vielä yhdessä syömäänkin.

Mukavaa viikonloppua!

0 kommenttia

Luin tässä aamun alkajaisiksi ajatuksia herättävän kirjoituksen vartalopositiivisuudesta ja ajattelin pistää ajatukseni ihan tänne nett...


Luin tässä aamun alkajaisiksi ajatuksia herättävän kirjoituksen vartalopositiivisuudesta ja ajattelin pistää ajatukseni ihan tänne nettiin saakka. Olen viime aikoina törmännyt niin moneen "hyvä juttu MUTTA" tyypin kirjoitukseen, jotta palastelen nyt oman kantani keskiviikkoaamun ratoksi. Olen nimittäin hieman kyllästynyt näihin tasa-arvo/pride/bodypositive/feminismi/yms on mennyt liian pitkälle juttuihin.

Lähdetään liikkeelle siitä, että nykymuotoisen bodypositive-aatteen juuret ovat 1960-luvun läskiaktivismissa ja nimenomaan siinä, että hyväksytään ja nostetaan esiin ne vartalotyypit, joita ei ole mediassa nähty, joita ihmiset yleisesti ovat hävenneet ja piilotelleet ja joihin on kohdistunut/kohdistuu valtavasti negatiivisia mielleyhtymiä. Liikkeen idea ei siis ole ollut juhlia jo yleisesti hyväksyttyjä vartaloita (nuori, hoikka, valkoinen...) tai nostaa niiden kunnioitusta mitenkään, vaan ajaa ihan toista agendaa. 

#bodypositive on yleistynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana valtavasti ja aika harva nykyään edes tietää mitä se on alunperin tarkoittanut. Keskustelin juuri viikolla sanan käytöstä ja vaikka olen sitä mieltä, että jokaisella on oikeus tuntea olonsa hyväksytyksi ja kauniiksi, että tätä ajatusmallia tulisi ehdottomasti viedä eteenpäin ja ottaa kaikkien omakseen,  ei #bodypositive historiansa vuoksi ole se tägi, jota kaikkien tulisi käyttää. Bodypositive tarkoittaa hyväksyvyyden rajojen rikkomista, ei jo hyväksyttyjen asioiden esiintuontia. Tämä on arka ja vaikea aihe, jossa rajanvetoa on todella hankala tehdä, ottaen huomioon varmasti jokaisen länsimaisen ihmisen kokevan jonkinlaista riittämättömyyttä ulkonäköään kohtaa. Itse kuitenkin käyttäisin nykypäivän jokaiselle avoimesta kehopositiivisuusliikkeestä tägiä #bodyacceptance erottaakseni sen liikkeestä, josta kehopositiivisuus-ilmiö on saanut alkunsa.* Hankalaa, tiedän, mutta historia on hyvä kerrata ennen varsinaista pihviä! 

Tää on nyt vähän ilkeästi sanottu, mutta aina kun jotain nuorta hoikkaa valkoista suomalaista mediassa vähän ärsyttää ja ihmetyttää erilaisten liikkeiden saama näkyvyys, se on vain helvetin hyvä asia. Se kertoo, että jokin asia on yleistynyt niin paljon, että myös etuoikeutetussa asemassa olevat ovat joutuneet alttiiksi aatteen sanomalle. Harmi vain, että yleensä oman ymmärryksen loppuessa tulee se mutta, eikä asioista selvää ottamisen halu.

Koska bodypostiven historia on marginaalisten vartaloiden vallankumouksessa, ei sellaista asiaa kuin liiallinen bodypositive-ilmiö ole olemassakaan. Lihavat ovat olemassa ja he saavat näkyä siinä missä muutkin ihmiset, piste. Vaikka harjaantumatonta silmää saattaa kummastuttaa se, että lihavia ihmisiä näkyy jo somessa ja jossakin mainoksissa, ei tarvitse kuin avata ensimmäinen esiintuleva naistenlehti tai tsekata joku Lumenen kampanjoista ymmärtääkseen, että tasa-arvo vartaloiden välillä ei ole tavoittanut mediaa juuri ollenkaan. Voimme siis huokaista helpotuksesta: mediassa näkyvä täydellinen ihminen on edelleenkin nuori, valkoinen ja hoikka. Radikaalia muutosta tähän ei ole luvassa lähitulevaisuudessa.

Ja tässä median ihmiskuvassa piilee syy sille, miksi esimerkiksi minun bikinikuvani herättävät enemmän kiinnostusta ja huomiota, mitä jonkun nuoremman ja hoikemman. Aivomme on nuoresta lähtien ajettu moodiin, jossa vain tietynlainen kauneus on sallittua ja aika harva on pystynyt tältä välttymään. Kun länsimaisen ihmisen silmien eteen tuodaan iloisesti ja hyväksyvästi lihava aikuinen ihminen uimapuvussa, ei tunne ole yleensä koskaan neutraali. Kun siihen päälle lätkäistään #bodypositive termi, se osoittaa homman olevan hyvin tietoista, siis toisin sanottuna paheksuttua vartalon esittelyä. Osa tyypeistä diggaa, toisten mielestä olen uhka kansanterveydelle, sillä mitä jos kaikki olisivat yhtäkkiä noin tyytyväisiä itseensä ylipainoisina, sehän olisi katastrofi! 

Katastrofia ei kuitenkaan ole syntymässä, sillä vaikka minä ja kaikki muut lihavat lopettaisimme laihduttamisen seinään, ei se näkyisi suomalaisten keskimääräisessä painoindexissä juuri mitenkään. Sen lisäksi, että länsimaisen kulttuurimme luoma paine olla lihomatta ei ole katoamassa minnekään, suurin osa laihduttajista ei itseasiassa laihdu vaan lihoo pitkällä aikavälillä. Vain hyvin pieni prosentti pystyy pitämään laihdutetun painonsa, suurin osa palaa takaisin entiseen ja vielä isompaan kilolukuun. Laihduttaminen ei siis ole avain, se on ennemminkin lukko. Terveysasioilla uhkailu ja laihduttamaan kannustaminen ei ole tuonut tuloksia ainakaan viimeiseen sataan vuoteen, joten näillä huolestuneiden hoikkien naisten hyvää tarkoittavilla neuvoilla ei maailmaa muuteta jatkossakaan.

Me lihavat emme yksinkertaisesti tarvitse tällaisia "kaikki saa olla mitä ovat, kunhan muistavat laihduttaa" neuvoja. Kukaan ei tarvitse. Itseasiassa on aika hämmentävää, että Suomessa asuva bloggaaja voi kirjoittaa " Mutta samalla kun yhteiskunnallisesti paheksumme juomista, tupakointia ja vaikkapa auringonottoa ja muistetaan keuhkosyövät, maksavauriot ja isosyövät, pidetään runsastakin ylipainoa positiivisena asiana, jonka kanssa ihminen on täydellinen." ymmärtämättä yhtään, ettei näin todellakaan ole. Lihava ihminen saa kuulla jatkuvasti olevansa sairas ja hänen ulkonäköönsä puututaan todella usein ja todella aggressiivisesti toisten ihmisten puolelta, niin etteivät monet edes uskalla liikkua yksin kaupungilla. Pitää elää aika harhaisessa maailmassa luullakseen, että lihavat elävät nyt jossakin hyväksyvässä euforiatilassa, jossa kaikki vain suitsuttavat kehuja ympäriinsä. Totuus kun on, että lihavuus on yksi ainoita asioita, johon julkisesti puuttuminen on täysin  yleisesti hyväksyttyä (ei pitäisi olla). Ei siis todellakaan ole "rohkeaa" ottaa kantaa lihavan ihmisen ulkonäköön ja terveyteen, se on ennemminkin default jota ylipainoiset kohtaavat päivittäin. Ja tämä on yksi asia mitä vastaan #bodypositive taistelee vastaan. 

Että kiitos vain valkoinen hoikka heteronainen, mielipiteesi on huomioitu. 

*) vartaloiden välistä tasa-arvoa ja hyväksyntää ajavien ihmistenkin näkemykset #bodypositive sanan käytöstä eriävät, mikä on ihan ookoo. Yhteistä on kuitenkin se, että kaikki vartalot ovat yhtä arvokkaita (alleviivataan vielä, että myöskään lihava ei ole arvokkaampi mitä muutkaan). Itse kuulun kuitenkin siihen koulukuntaan, jonka mielestä #bodypositive on marginaalisiksi miellettyjen vartaloiden äänitorvitägi ja esimerkiksi tägit #bodyconfidence #bodylove #bodyacceptance sopivat moniin kannanottoihin paremmin. Mutta tämä nyt on vähän pilkun viilausta.

ps. Kaikenlainen minun verorahat-tyyppinen terveysterrori deletoidaan heti kommenttiboksista. 

Kuva: Maarit Vaahteranoksa

0 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö Nordic Tricot by Ivana Helsinki/ Tokmanni Muistatte varmasti viime kevään, kun postasin ensimmäistä kertaa T...

Kaupallinen yhteistyö Nordic Tricot by Ivana Helsinki/ Tokmanni

Muistatte varmasti viime kevään, kun postasin ensimmäistä kertaa Tokmannin ja Ivana Helsingin yhteistyöstä? Olin haltioissani yhteistyöstä monessa mielessä, sekä Tokmannin freesistä ja uudistuksellisesta otteesta että Ivana Helsingin ennakkoluulottomuudesta luottaa Suomen suurimpaan halpakauppajättiin jakelijana. Hyvä muotoilu on hyvää muotoilua myyntipaikasta huolimatta ja onhan snobeilu designin ympärillä onneksi murtumassa muutenkin.

Oma suhteeni Ivana Helsinkiin on pitkä, sillä olen ollut merkin fani ihan sieltä alkumetreiltä 20 vuoden takaa. Kuulostanpa vanhalle, mutta näin se vain on! Mulla oli joskus teininä jopa sellainen lehtileikelaatikko, missä oli muistaakseni käsityölehdistä löytyneitä kuvia Ivanan ensimmäisestä mallistosta, silloinhan merkki ei tosiaankaan ollut mitenkään iso ja tunnettu. Jotenkin se alun Ivana kolahti muhun sillä, että vaatteet voi olla tyttömäisiä ja reippaita ja tottakai kuosit olivat iso juttu. Säästin silloista rahaa ihan hävyttömän isoja summia saadakseni telttakuosisen hihamerkin, maatuskahameen, heppatopin ja ruskean tyttökerhopaidan. Ne olivat silloin ihan underground-juttuja ainakin meillä maalla.


Tällä viikolla Ivana Helsinki juhlii 20-vuotiasta taivaltaan Pariisin Haute Couture muotiviikoilla, yhteistyökumppaninaan Tokmanni. Haute couturella tarkoitetaan juuri niitä hieman ehkä yliampuviltakin näyttäviä huippuunsa asti räätälöityjä muotitaideteoksia, joita muotinäytöksissä usein näkee. Joten tokikaan lavalla eivät vilahtele ne täysin samat vaatteet, mitkä ovat Tokmannilla juuri nyt myynnissä, mutta esimerkiksi samoja printtejä ja värejä siellä tullaan näkemään. Odotan aika innolla millaisesta näytöksestä on kyse!

Mä olen ollut tässä Ivana Helsingin Tokmannin valloituksessa mukana ihan alusta saakka ja muistan jo ihan ensimmäisessä palaverissamme Mäntsälän pääkonttorilla todenneeni, että mallistoon tarvitaan lisää suurempia kokoja. Ja kun sain uuden Nordic tricot by Ivana Helsinki-malliston lempivaatteet käsiini, olinkin ihan superiloinen huomatessani, että kokoja tosiaankin oltiin uusittu niin, että suurin koko XL vastaa nyt n. kokoa 48-50. Uudistetun mitoituksen lisäksi mallisto ei perustu enää pelkkään trikooneulokseen, vaan osa vaatteista on joustavaa kudottua kangasta. Ja etenkin nämä mustavalkoiset kudotusta kankaasta ommellut Milla-pusero ja Mimosa-mekko ovat mieleeni. Ja hei, monessako Ivanan omassa mallistossa olette nähneet HOUSUJA? Nämä korkeävyötäröiset ja leveälahkeiset housut Sylvia-trikoohousut ihanan pehmeät ja vilpoisat kesähousut.


Kuten osa varmasti tunnistaakin, on nuo tiikerikuosisen Aurora-hameen kuvat otettu viime lauantaina Helsinki Priden puistojuhlassa, jonne me kuvausporukalla lähdettiin aamun "virallisten" kuvausten jälkeen. Tokmannihan oli yksi Helsinki Priden yhteistyökumppaneista tänä vuonna ja tavoilleen uskollisesti jakoivat tietenkin tapahtumassa ämpäreitä :D Äkkiseltään Priden tukeminen kuulostaa vielä oudommalle kuin yhteistyö Ivana Helsingin kanssa (ainakin minä olin ihan suu auki tästä ihan huipusta yhteistyöstä), mutta juteltuani puhelimessa Tokmannin henkilöstöpäällikön kanssa ja luettuani Tokmannin tasa-arvo ja yhdenmukaisuussuunnitelman vuodelle 2019 saakka, tuntuu asia ihan selkeältä. Tottakai kehitettävää on aina ja kehitykseen Tokmanni pyrkiikin, mutta esimerkiksi se, että jokaisen Suomen 177 Tokmannimyymälän esimiehiä koulutetaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tukemiseen sekä näkymättömien syrjintämallien huomioimiseen omassa työssään on asia, josta ihan kaikkien työpaikkojen tulisi ottaa koppi. 

Henkilöstöjohdosta alleviivattiin, että työyhteisön lisäksi yhdenvertaisuus koskee myös asiakkaita ja Tokmannille saa tulla asioimaan väristä, iästä, etnisyydestä, uskonnosta, sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Tarkennettiinpa mulle vielä sitäkin, ettei Tokmannilla ole minkäänlaista pukukoodia, mikä on tosi hyvä juttu etenkin kansallispukuja arjessaan käyttäville ihmisille.

Kuvissa näkyvät Nordic Tricot by Ivana Helsinki vaatteet löydät Tokmannin verkkokaupasta (jee! Verkko-ostomahdollisuutta onkin kaivattu) sekä Tokmannin myymälöistä. Näiden vaatteiden suosio on ollut ihan huikea ja kuvauspäivänä Instastoriesia päivitettyäni puhelimeni piippasi jatkuvasti kokokyselyiden perään. Osa tuotteista on jo loppuunmyyty verkosta (vaadimme isompia eriä!), joten jos joku tietty malli kiinnostaa, kannattaa napata kiinni joko lähimmässä myymälässä tai verkossa!

Kuvat: Maarit Vaahteranoksa/ Tokmanni
Meikki ja hiukset: Anna Nuutinen / Oot meikannut

0 kommenttia

housut: Nanso, t-paita: KappAhl, takki: H&M, kengät: Vans, sukat: Calvin Klein, hattu: Costo, laukku: Marimekko Olen viime...

housut: Nanso, t-paita: KappAhl, takki: H&M, kengät: Vans, sukat: Calvin Klein, hattu: Costo, laukku: Marimekko


Olen viime aikoina skipannut asukuvapostaukset vähän laiskuuttani ja jakanut päivän asuja lähinnä Instagramissa. Nyt kuitenkin kävi "tuuri", sillä istuskelen jossain vanhan ajan maantiekahvilassa Porin ja Helsingin välissä odotellen bussia, jonka luulin tulevan tuntia aiemmin, mitä se todellisuudessa kesäaikana tulee. Kun ymmärsin odotteluni kestävän tunnin pidempään, pyysin pysäkille heittäjääni nappaamaan parit asukuvat, olisipa ainakin jotain tekemistä tässä! (koska en nyt aamusta ole yhtään työmoodissa päivätöitteni suhteen)

Päälläni oleva asu on niin perus kun vaan perus voi olla mulla kesäisin, kevyet Nanson culottesit yhdistyy raidalliseen t-paitaan ja tennareihin, päällä farkkutakki.

Keväällä ostamassani t-paidassa komeilee femmeslogan, joita onkin nyt näkynyt tosi paljon vähän kaikkialla. On melko huvittavaa, kuinka jotkut ihmiset regoivat tosi voimakkaasti feministishenkisiin paitoihin, toteamalla jotain "olen feministi, MUTTA noissa naisten paidoissa on ongelmana se ja se" ymmärtämättä, että jatkavat tahoillaan sitä vanhaa patriarkaalista mallia sanoittamalla miten nainen saa pukeutua ja ilmaista itseään. Nainen saa pukeutua miten haluaa, julistaa mitä haluaa, olla trendifeministi tai olla olematta. Aika etuoikeutetusta asemasta ne huutelut yleensä kyllä tulevat ja aina on hyvä keskustella esimerkiksi vaatteiden tuotanto-olosuhteista, mutta kiinnostavalla tavalla sekin keskustelu kulminoituu aina naisten kuluttamisen kritisointiin (koskipa se sitten naisen itseensä tai lapseensa kohdistuvaa tuhlaamista). Meitä naisia on helppo osoitella, kun sitä on tehty niin pitkään. 

No mutta. Sitähän tämä on, jatketaan. Mähän yhdistelen tyylissäni aika paljon ns. merkkimerkkejä sekä ketjuliikkeiden vaatteita ja tässä asussa ollaan asian ytimessä. Nanson housuihin yhdistyy ketjuliikkestä hankitut t-paita ja vanha farkkurotsi, kengät ovat perus Vansit ja Calvin Kleinin sukat ovat varmaan kalliimmat kuin paita ja takki yhteensä. No ei oikeasti, mutta hukkaan sukkia sen verran usein, että olen päätynyt käyttämään sukkia, joita ei vain ole varaa hukata. On muuten toiminut ihmeen hyvin jo pitkän aikaa!

Näillä kuteilla siis työviikon loppuun Helsinkiin, ensi viikkokin on vielä tukevasti konttorituolissa istumista ja sen jälkeen mulla jatkuu loma peräti kolmen viikon verran! Oon ihan innoissani asiasta, sillä tämä kesä on ollut niin ihana sään puolesta!

0 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö Raiskin kanssa Terveisiä juhannuksen vietosta! Mua voi nykyään kutsua sääprofeetaksi, sillä vappuna R...

Kaupallinen yhteistyö Raiskin kanssa

Terveisiä juhannuksen vietosta! Mua voi nykyään kutsua sääprofeetaksi, sillä vappuna Raiskin postausta jakaessani julistin, että kuoritakit ovat ajankohtainen valinta niin vappuna kuin juhannuksenakin. Ihan en olisi uskonut, että näiden kahden takuukylmän juhlan välissä meitä hellisi kunnon helteet jo toukokuussa, mutta nyt ollaan taas takaisin takuuvarmassa Suomen kesäsäässä ;)

Juhannukseenhan kuuluu tunnetusti kaksi erilaista kansallispukua: kukkamekko ja tuulipuku. Tässä näette minun juhannusasuni, joka meni säästä ja mukavuudesta johtuen tuonne tuulipukusuuntaan, vaikka onkin monia muita mökkivaatteitani modernimpi. Mulla ei ole ollutkaan vuosikausiin softshell-takkia, mikä kieltämättä ihmetyttää nyt itseänikin. Olen vain ollut niin perinteisten kuoritakkien ystävä, etten ole osannut kaivata pehmeämpää materiaalia takkeihini. Veden- ja tuulenkestävä hupullinen Minami R+ takki on kuitenkin ihan supermukava päällä ja kiva laittaa niskaan esimerkiksi kylmän ilman suppausretkille. Taskuihin mahtuu vedenkestävään pussiin piilotettu puhelin sekä välipalapatukkakin.


Kuvissa näkyy myös Kami R+ treenipaita, joka on tarpeeksi pitkä piilotettavaksi myös housujen sisään. Olen käyttänyt tätä paita myös suppauslenkeillä ja iloinnut sen pituuden riittävän myös käsien nostamiseen melan kanssa ilman että selkä pilkottaisi ikävästi. A-linjainen malli on kivan mallinen myös siksi, ettei paita ole ihonmyötäinen vatsan kohdalta. Valitettavasti paidan upea neon korallinen sävy ei tule oikeuksiinsa mun tai edes Raiskin omissa kuvissa, sillä väri on todellisuudessa huomattavasti kirkkaampi!

Jalassani on Namiki R+ housut, jotka näyttävät vetskariyksityiskohtineen rennoilta arkihousuilta ja toki sitä ovatkin. Näissä erikoisuutena on kuitenkin materiaali, joustava Active Dry-kangas on myös UPF + 30 (Ultraviolet Protection Factor), eli niissä on tavallista kesävaatetta isompi suoja ultraviolettisäteilyä vastaan. Normaalisti kesävaatteen UPF on n. 6, kun tässä kankaassa UPF+30 tarkoittaa, että vain 1/30 uv-säteistä pääsee läpi. Jalkojen suojaaminen on etenkin naisille tärkeä juttu, sillä kuulin muutama vuosi sitten melanooman ilmestyvän naisille suurimmaksi osaksi sääriin! (lähde: Euromelanoma.com). Jos siis kuljet paljon ulkona, ovat nämä kevyet vapaa-aikaan ja aktiiviseen liikuntaankin soveltuvat Namikit ihan must juttu. 


RAISKIN ALE ON ALKANUT! Lukijanani saat nyt 20€ shoppailurahaa Raiskin verkkokauppaan ja shoppailurahan voit käyttää myös aletuotteisiin!

Nyt kesäalekauden juuri alettua on paras aika käydä läpi oma ulkoiluvaatevarasto ja hankkia tarvittavat lisäykset teknisiltä ominaisuuksiltaan jo kuluneiden tai väärän kokoisien vaatteiden tilalle. Raiskillahan on paljon myös tavalliseen arkeen sopivia vaatteita.

Koodilla OIMUTSIMUTSI20 saat yli 100€ tilauksista -20€ pois! Etu koskee myös ALETUOTTEITA ja on voimassa kesäkuun loppuun saakka! Koko valikoiman (normimitoitetut sekä reilummat R+ mitoitetut vaatteet) löydät Raiskin verkkokaupasta.

0 kommenttia

Flickr Images