Olimme viime viikonloppuna Kaamoksen kanssa telttailemassa. Syksy on kivaa aikaa yöpyä teltassa, kun sääskiä ja muita öttiäisiä on huomattavasti vähemmän, mitä kesällä. Telttailu toki vaatii kesäretkiä enemmän varustelua, mutta loppujen lopuksi jos makuupussi on kunnossa, kaikki on kunnossa. Ja kun kuitenkin jota kuta kiinnostaa, niin Kaamoksen makuupussi on Haglöfsin junioripussi Ara +6, joka on ostettu XXL:sta lapsen ollessa 4-vuotias. Sen pitäisi riittää siihen saakka, kun lapsi on 150cm pitkä. 

Vietimme metsässä melkein minuutilleen 24 tuntia, eli iltapäivästä iltapäivään. Tämä retki oli sellainen lököleiri, missä ei paljon nuotiopaikkaa kauemmaksi menty, mutta kivaa tekemistä riitti silti hyvin. 

- Teimme monenlaista ruokaa. Mukana oli vanhaan limpsapulloon valmiiksi tehty lettutaikina, jossa ei ollut sokeria. Näin saimme lettutaikinasta sekä suolaisia että makeita lettuja täytteiden mukaan. Mukana oli myös ainekset suklaa-banaaneihin, lihapullasäilykkeitä sarvimakaronilla ja puurohiutaleet. Ruoka oli hyvää ja sitä todellakin oli riittävästi. 

-Poimimme sieniä ja marjoja, ei talven varalle, vaan ihan lettujen kanssa syötäväksi. Oma lempparini oli sieniletut puolukoilla, Kaamos taisi tykätä letuista enemmän mustikkahillolla, jota olin pakannut myös mukaamme.

-Nuotioimme. Kaamos opetteli puukon käyttöä ja vuoli pieniä sytykkeitä ja opetteli tulen tekoa. Mikä on muuten itsellenikin yleensä tosi vaikeaa, yleensä saan vain sytykkeet palamaan, mutta en puita. Outo juttu.

-Tutkimme ötökkäkirjaa ja tunnistimme ötököitä

-Kuuntelimme äänikirjoja ja musiikkia. Kyllä. Metsässä oleminen ei tarkoita keskiajalla olemista, on ihan ok ottaa mukaan varavirtalähde ja jos kaikille nuotiolla sopii, kuunnella vaikka omia lempibiisejä. Me kuuntelimme nyt Muumilauluja sekä yllätys yllätys, Risto Räppääjiä.

-Paistoimme vaahtokarkkeja. Vaahtokarkkien paahtaminen on melko tekninen laji, pinta ei saa palaa liikaa, vaan siitä pitää tulla juuri sopivan rapea ja sisällöstä pehmeä. Noin joka kymmenes karkki onnistuu.

-Keräsimme erilaisia lehtiä kirjan välissä kuivatettavaksi.

-Makoilimme vierekkäin riippumatossa makuupusseissamme ja nukuimme aamupäiväunet (minä) samalla kuunnellen äänikirjaa (Kaamos). 

-Söimme suklaata teltassa.

-Opettelimme erottamaan puita toisistaan. Männyssä on kaksiosaiset piikit, kuusessa yksiosaiset. 

-Samoilimme aamusumussa rannalla.

-Yritimme uida, mutta totesimme, että ehkä ei ole enää kovin miellyttävää puuhaa. 

-Keitimme teetä ja kahvia. Mulla oli mukana mutteripannu, mikä on melko luksusta (siitäkin huolimatta että mutteripannun muovikahva ei todellakaan ole kätevin nuotiolla), etenkin kun pakkasin mukaan vielä aamupäivällä Ekopuoti Valkeesta hakemaani kaupan omaa espressoa. Superöverihipsteriretkeilijöitä siis. 

-Pesimme hampaita, mutta unohdimme kammata tukan ja pestä kasvot. Retken jälkeinen sauna teki terää.

-Kuuntelimme luonnon ääniä pimeässä teltassa ja mietimme mistä ne tulevat. 

mekko: Ivana Helsinki, pilotti: Monki, legginssit: Tokmanni, kengät: Vagabond, korvikset: Kalevala Koru

Olen entistä paremmin huomannut, että mulle ominaisinta on tehdä vähän kaikkea kuin keskittyä yhteen juttuun täysillä. Tottakai työni ja tekemiseni liittyvät jollain tavalla toisiinsa, mutta näin kolmevitosena uskaltaa jo vähän mokatakin ja siksi uusiin juttuihin voi sukeltaa rennommin mukaan. Tärkeintä on kuitenkin uuden oppiminen ja itsensä ylittäminen ja siksi ajattelen tekemisiäni usein projekteina, testeinä ja kaikenlaisina sivupolkuina enkä mietittynä urapolkuna. Kokeillaan nyt tätäkin-asenne toimii ainakin nyt tosi hyvin. On aika hauskaa huomata välillä, että hupsista, tällaistakin on tullut tehtyä kuin olla kokeilematta kaikkea sitä, mitä eteen tulee.

Tällainen tilanne ei tietenkään ole itsestäänselvyys ja mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja oikeasti onnitella ja kannustaa itseäni, paukutella henkseleitä ja soittaa onnistumiskelloa. Sen sijaan olen välinnä jopa ärtynyt itseeni, kun olen haalinut itselleni niin paljon tekemistä ja esimerkiksi eilen jouduin vähän henkisesti taputtelemaan itseäni olalle, että eihän tässä ole mitään hätää. Että olen kyllä laskenut ihan oikein, että kaikki päivätyötunneista omiin projekteihin mahtuu siihen aikaan, jonka olen ilman lasta. Pitää vaan tehdä kompromisseja, herätä vähän aikaisemmin, tehdä hommia muualla kuin työpöydän ääressä ja nauttia ympärillä olevasta hässäkästä. Hässäkkä ei kuitenkaan ole sama kuin hälinä ja siksi olen yrittänyt muokata työskentelyäni niin, että kun teen töitä, teen niitä rauhallisessa ympäristössä vastamelukuulokkeet päässä, jolloin työteho on parhaimmillaan.

Yksi kivoimmista jutuista tämän vuoden aikana on ollut, että olen entistä enemmän voinut tehdä töitä kavereideni kanssa ja olen voinut myös työllistää heitä. Olen oppinut tosi paljon muiden työskentelytavoista ja myös vapaa-ajan vietosta. Vaikka tekeminen ja työ olisi hauskaa, on todella tärkeää rajata se oma tila ja oma vapaa-aika, jolloin lepää ja tekee ihan muuta. Siksi liikumme Kaamoksen kanssa paljon luonnossa ja vaikka retkiltämme otankin aina muutamia kuvia, ei se tekeminen ole työtä, ja niihin hetkiin kuuluu sekä rauhoittuminen että akkujen latailu.

En tiedä onko tämä nyt sitä unelmaduunariutta, josta Hanne ja Satu puhuvat (hups! En ole ehtinyt lukemaan heidän Unelmahommissa-kirjaa vieläkään. Mutta koska mulla on tänäänkin ihan huippu päivä, joka vie mut päivätöiden lisäksi mm. jäätelötehtaalle hommiin, ehdin junamatkalla kuunnella heidän Unelmaduunarit-podcastia. Toki samalla uutiskirjettä tehden ja meileihin vastaten, mutta hei, eipähän ainakaan ole tylsä päivä tulossa!

Kävin viikko-pari sitten Sokoksen Kutsu kauneuteen-teemapäivässä töiden jälkeen haahuilemassa. Kutsu kauneuteen on muuten huippu konsepti ainakin isoimmilla Sokoksilla, sillä myyjien lisäksi paikalla on paljon esimerkiksi meikkaajia ja kampaajia ja musta on kiva kysellä ammattilaisilta kaikenlaista kauneudenhoitoon liittyvää. 

Olen huomannut, että kun kosmetiikkamainonta on mitä on, ohitan etenkin tavallisten synteettisten kosmetiikkatuotteiden mainoslupaukset ja väittämät olankohautuksella. Kuitenkin etenkin hiukseni tuntuvat tarvitsevan niitä synteettisiä yhdistelmiä sisältäviä tuotteita, jotta hiustenhoito olisi helppoa. Paksu, pitkähkö ja blondiraidoitettu hius vaan ei ole helpoin kaveri aamuisin. Sokoksella pikakampauksessa kampaajalta apua udellessa sain ehdotuksen käyttää rakennepaikkaavia tuotteita, jotta hiuksesta tulisi sileämpi eikä se haaroittuisi latvoista helposti. "Sun hiukset tarvitsee keratinia pintaan, sitä mistä hiukset on muutenkin rakentuneet"

Olen kyllä kuullut keratinista, tottakai. Mutta se, mistä olen siitä kuullut on mainokset, jotka ohitan todella helposti. Kun mainoksessa sanotaan "sisältää keratinia" päättelen automaattisesti, että se on kallis raaka-aine, jota on tuotteessa vain nimellisesti, keratan löytyy incilistan lopusta ja mitään todellista hyötyä siitä ei ole. Mainoskikka mikä mainoskikka. 

Otin kuitenkin muutamia keratin-hiustenhoitotuotteita testiin, Lidlin hyllystä bongasin muutaman euron hoitsikan ja shampoon ja erään pr-toimiston synttäreiltä tarttui mukaan Schwarzkophin BLOND ME-sarjan sama setti tehohoitoineen. Hintatason ehkä arvaattekin, Lidlin tuotteet maksoi pari euroa, BLOND ME:n myyntihinta on kymmenkertainen. Mutta näissä tuotteissa rahalla saa näköjään oikeastikin laadukkaamman tuotteen, ei samaa tuotetta kultaisessa tuubissa. 

Lidlin hoitsikka on kyllä hyvä, vähän BLOND ME:ta ohuempaa, mutta ihan kelpokamaa. Hiukset sai selväksi ja muutenkin nätiksi. En oikeastaan odottanut Schwarzkophilta yhtään enempää, mutta eilen vuorokauden metsäretkeltä tukka takussa tullessa päädyin niitäkin testaamaan. Käytössä oli BLOND ME:n shampoo ja tehohoito. Nyt aamurutiinini kahvi sekä hiusten latvojen näplääminen sai kuitenkin mut vähän hämmästyneeksi. Hiusten latvoista oikeasti näkee niiden kunnon parantuneen! Aivan kuin ne ohentuneet ja melko auki olevat hiuslatvat olisivat imaisseet BLOND ME:sta jotain (keratinia?) itseensä epämääräisen pörheyden sijaan vaikuttavat kiiltäviltä, melko suorilta ja vähän paksummilta. Tai siis saman paksuisilta kuin muu tukkanikin.

Kaverille tätä chatissa ihmetellessä kuulin, että kyllä ne rakennepaikkaavat ihan oikeastikin paikkaavat jos tarvetta paikkaukselle on. Että hyväkuntoisessa hiuksessa eroa ei niin huomaa, mutta etenkin blondiin tukkaan rakennepaikkaavat nappaavat kiinni ja teho ei lähde edes seuraavan pesun mukana pois, vaan jatkuvan paikkailun sijaan rakennepaikkamaskia voi käyttää vain silloin tällöin. Tämähän itseasiassa vähentää kustannuksia huomattavasti, jos hyvää (ja kalliimpaa) rakennepaikkaavaa maskia voisikin käyttää hiusten pesutahdista riippuen kerran viikossa tai parissa. En nyt tiedä onko tämän aamun hiusten paremman kunnon ihme-eliksiiri juurikin se kampaajan suosittelema keratin, mutta BLOND ME se ehdottomasti on. Siispä nämä tuotteet jatkoon!

Olen monesti miettinyt, kuinka paljon pukeutuminen ja tyyli viestittävät ulospäin meistä itsestämme. Vaikka pukisimme ne ensimmäisenä tuolinreunalta löytyvät kuteet sen enempää asiaa miettimättä (kuten minä tänä aamuna) on tyyli silti viesti vastaantulijalle, halusimme tai emme. Esimerkiksi mun tämän päivän vaatteet viestivät ainakin sen, että legginssit toimivat mielestäni mainiosti housuina ja että pukeutumissäännöt eivät kiinnosta, kun takki on lyhyempi, mitä alla oleva jakku. Harjaamaton pipon alle piilotettu tukkakin lienee jonkinlainen viesti siitä, ettei aamulla ollut kovin paljoa ylimääräistä aikaa. Tottakai myös viininpunaista, valkoista ja mustaa toistava asuni kielii myös siitä, että ehdin vähän fiilistellä värejä aamulla. 

Mutta oletteko tulleet ajatelleeksi kuinka paljon tyyli voi viestiä tuollaisten persoonallisten piirteiden ja esimerkiksi aamukiireen lisäksi omasta ideologiastanne? Esimerkkinä tuo päälläni oleva pilotti, joka vielä 10 vuotta sitten viestitti perustallaajalle todella vahvoja natsifiiliksiä, mutta on nyt viimeisen viiden vuoden aikana muuttunut ihan jokatyypin vaateeksi. Tyylithän ovat usein lähtöisin alakulttuureista ja vaikutteita voidaan omia ideologisesti täysin päinvastaisistakin ryhmittymistä. Hyvänä esimerkkinä nimenomaan pilotti-maiharit yhdistelmä, jonka historia liittyy vahvasti rasismin vastaiseen skinhead-kulttuuriin, jossa isona moottorina toimii esimerkiksi ska-musiikki. Silti monet meistä kolmekymppisistä muistaa törmänneensä asuyhdistelmään nimenomaan 90-luvun uusnatsiaallon myötä. 

On oikeastaan aika pelottavaa, kuinka tietyt ääriryhmät voivat omia tyylillisiä seikkoja oman ideologiansa tueksi. Ja siksi kieltämättä nautin tilanteesta, jossa aikuiset rasistisesti uhittelevat ihmiset  saavat voimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta vaatteista, jotka ovat niin valtavirtaa, että niistä löytyy glitteriponiversioita alakoulujen pihoilta. Tyylien omimista tapahtuu koko ajan ja jos nyt pilottitakkien viesti on laimentunut valtavasti, on esimerkiksi Suomen leijonasta tullut samanlainen leimaava statement, mitä pilotti ja maiharit joskus olivat. Välillä mietin kaappaavani leijonan takaisin, ripustavani sen kaulaani osoittamaan, ettei se leijona ole omittavissa minkään ryhmittymän yksityiskäyttöön. Mutta pakko myöntää, että musta ei nyt vain ole ripustamaan leijonaa oman lapseni etukirjaimen viereen kaulaan. 

Muun muassa näiden seikkojen vuoksi tyylijutut ovat todella kiinnostavaa mietittävää. Vaatteet ovat vain vaatteita, mutta silti niihin voi liittyä todella isoja latauksia. En kyllä tiedä miettiikö näitä viestejä kukaan muu kuin minä, joten olisi kiva kuulla onko kenelläkään muulla sellaisia vaatteita tai asusteita, joita ei vääränlaisen viestin vuoksi suostu päälleen laittamaan? Mitä ne ovat ja miksi?

Olen ihminen, joka seuraa aivan liian montaa neuleblogia verrattuna siihen, etten neulo oikeastaan ollenkaan. Mun juttuni ei vain ole istua paikallaan puikot kädessä, vaikka pidän neuletöissä niiden kahdesta vaiheesta, lankojen ostamisesta ja valmiin neuletyön käyttämisestä. Se keskelle jäävä neulepuikkojen kilkuttelu vaan ei ole yhtään mua. 

Mutta välillä mulle tulee sellainen olo, että haluan edes hetken kuulua neulemuijien lahkoon, istua pehmeällä sohvalla äänikirjaa kuunnellen ja puikot heiluen. Ja kun näin Hupsistarallaa Terhin Instagramtilillä kuvaa kuusikuvioisista sukista, huomasin niiden olevan niin mun juttu, että lähdin samoiten tein lankakaupoille. Oikeasti olisin tottakai halunnut neuloa jostakin superihanasta alpakanvillasta, mutta koska yleensä aina villalangat jäävät mulla vaan pyörimään nurkkiin, hankin muutaman kerän Novitan Nordic Woolia, joka on 100% villalanka, vähän karhea ja helposti neulottava. 

Kuusikuvion ohjeen löysin Kudelmia-instagramtililtä ja loin nelosen puikoille 112 silmukkaa pipoa varten. Pidin peukkuja, että 112 silmukkaa olisi oikea määrä jomman kumman pipoon, sillä neulomisinnostukseni on hyvin herkkä ja epäonnistumiset ja purkamiset saavat aikaan lamaantumisen. Ja niin vain kävi, että 112 silmukkaa toimi oman pääni kokoiseen pipoon hyvin, mutta neuleen edistyessä sen omistajaksi ilmottautui Kaamos, joka oli todella otettu, että neuloin hänelle jotain. Jo pelkästään lapsen ylenpalttisen ihailun vuoksi neulominen tuntui mukavalle. Pipo valmistui vuorokaudessa.

Neuleen pinta on langankiertojen vuoksi vähän sinnepäin ja haparoiva käsialani piilottaa kuusista muotoa, mutta jotenkin symppaan tätä pipoa paljon. Siinä todellakin on käsintekemisen meininkiä ja kotikutoisuutta, josta tykkään. Tuohon pinnan silentämiseen lienee jokin jippo (muistelen, että ainakin höyrytys oli kässätunneilla käytössä), joten ajattelin kyllä vielä viimeistellä neuletta vähän, löysäillä kuusen kireät silmukat löysemmiksi, jotta kuvio tulisi paremmin esille, mutta tämä voi jäädä myös tekemättä. Kouluarvosanana tästä saisi varmaan 7 1/2, mutta fiilis siitä, että ylipäätään sain myssyn valmiiksi on täysi kymppi. Ja fiilishän on se, jolla on väliä.

Löysimme lasten äänikirjat noin 1,5 vuotta sitten vähän sattumalta ja ensimmäinen Risto Räppääjä äänikirja sai meidät kerralla koukkuun. Tällä hetkellä meiltä löytyy yhteensä 18 Risto Räppääjä äänikirjaa. Laskin huvikseni, että kun jokainen kirja kestää keskimäärin kaksi tuntia ja Kaamos on kuunnellut jokaista äänikirjaa minimissään kolme kertaa, hän on kuunnellut kirjoja ihan vähintään 108 tuntia puolessatoista vuodessa. Tämä tekee noin neljä ja puoli vuorokautta Risto Räppääjiä. Ja voin kertoa, että se määrä superhyvää suomalaista lastenkirjallisuutta jättää jäljen.

Köllöttelin tänään sohvalla, kun Kaamos tuli vireeni kiehnäämään ja kyseli samalla mikä on tv-lupa. Kysyin mistä hän on edes kuullut sellaisesta, vastaus oli, että Risto Räppääjästä ja kuuluisasta Kamillasta. Tämä ei yllättänyt yhtään, sillä tällä hetkellä oikeastaan kaikki lapsen kiinnostus on peräisin Risto Räppääjistä. Teemme lauantaisin banaanipannukakkua koska Rauha Räppääjäkin tekee sitä. Ja jos syömme nakkeja, ne ovat nauravia nakkeja, koska nekin ovat Rauhan keittiöstä. Illat lapsi heiluu olkkarissa paksun narun kanssa, koska Risto Räppääjäkin leikkii Indiana Jonesia ja monesti suusta tulee mitä kummallisempia riimejä, noh koska Kaamos räppää niinkuin Ristokin. Suuttuessaan lapsi juoksee toiseen huoneeseen, paukauttaa oven kiinni ja alkaa hokemaan kummallista loitsua, joka on Risto Räppääjä ja Pullistelija kirjasta tuttu Lennart Lindbergin nuoruuden voimaloitsu. 

Tein tänään testin ja kyselin mielestäni vaikeita asioita Risto Räppääjistä. Kuten minne Rauha ja Risto lähtivät etsimään kauheaa makkaraa? "Itseasiassa he lähtivät etsimään hyvin säilyvää makkaraa ja paikka oli Unkari, jossa heitä auttoi Buda Pörkölt" Okei. 

Sitten näytin Youtubesta kahden naisen tekemää videota ja kysyin arvaako Kaamos ketä videolla oli. "Noo, luulenpa, että ne ovat Tiina ja Sinikka. Siis Nopolat. Ne jotka on kirjoittaneet Risto Räppääjät. Jotka sitten luki Paavo Kerosuo". Okei.

Väitän, että nyt ollaan tilanteessa, johon harvoin päästään: lapseni osaa moniosaisen kirjasarjan jokaisen kirjan ulkoa niin hyvin, että kysyin mitä vain, saan varmasti yksityiskohtaisemman selvityksen asiasta Kaamokselta kuin esimerkiksi itse kirjailijoilta. Valitettavasti en kuitenkaan uskalla haastaa Kaamosta ja Nopoloita tietokilpailuun, sillä Kaamoksella on jo liian pitkä lista toiveista uusista Räppääjä-kirjoista. Tällä hetkellä toiveissa olisi ainakin Risto Räppääjä ja vihreä napa sekä Risto Räppääjä ja kultainen vessanpönttö. Itseasiassa, meillä olisi näihin jo käsikirjoitusaihiokin valmiina, sanat vain oikeaan järjestykseen niin se olisi siinä. 

Hyvä puoli tässä Risto Räppääjä sekoilussa on sekä yleistiedon että etenkin mielikuvituksen kasvaminen. Tosi monet leikit ja jutut imitoivat tottakai kirjojen tapahtumia yksi yhteen, mutta esimerkiksi omien Risto Räppääjä kertomusten sepittäminen tulee tottakai lapsen omasta mielikuvituksesta. Olen myös kuullut monilta ihmettelyä lapsen laajasta sanavarastosta ja pistän sen kyllä pienestä asti jatkuneen kirjojen luvun sekä etenkin nykyisen äänikirjavillityksen piikkiin. Ja koska etenkin poikien lukemiseen kannustamiseen halutaan nykyään panostaa, suosittelen kyllä ensimmäisiksi kokemuksiksi nimenomaan näitä Räppääjiä. Olen itsekin ihan koukussa ja tempaannun näihin nykyään paljon paremmin, mitä mihinkään aikuisten äänikirjaan.

Risto Räppääjä äänikirjoja löytyy cd-levyinäkin, mutta olen itse hankkinut kaikki kirjamme Elisa Kirjan kautta, jolloin ne ovat Kaamoksen käytettävissä myös isän luona. Satsauksena 18 äänikirjaa on tottakai melko iso paukku, mutta pikkuhiljaa osteltuna ja etenkin äänikirja-alennusmyyntejä hyödyntäen nämä on kyllä olleet hyviä hankintoja ihan jokainen. 

Nyt kun kaikki saatavilla olevat Räppääjät osataan jo ulkoa, olemme siirtyneet ihan uuteen haasteeseen Harry Pottereiden kanssa. Näissä sitä riittääkin kuunneltavaa, kun yksi kirja kestää noin kymmenen tuntia. Pottereiden kanssa en kuitenkaan jätä lasta koskaan yksin, koska aiheet ovat paljon synkempiä ja kerronta vaatii eri tavalla keskittymiskykyä. Tuskinpa Harry Pottereita on edes tarkoitettu 6-vuotiaille, mutta kun tarinankuunteluinto on kova, siihen on vastattava!

vaatteet saatu Aarrekidiltä

kaupallinen yhteistyö Aarrekidin kanssa

Tiedättekö mikä on suomalaisen äidin kansallispuku? Trikoomekko ja legginssit! Ainakin itse suosin vapaa-ajalla pehmeitä legginssejä ja löysiä tunikoita ja mekkoja, joissa on helppo tehdä kotihommia, piipahtaa kaupassa ja käydä kaverin luona kylässä. Suosin tätä yhdistelmää niin paljon, että välillä tekisi mieli repiä hiukset päästä, kun en keksi mitään muuta puettavaa päälleni, mutta välillä vaan on tilanteita, jolloin trikoisessa turva-asussa on vähän alipukeutunut olo. 

Mun kotiäitiaikani ei ollut kovin pitkä, vaan olen tehnyt osa-aikaisesti töitä jo viitisen vuotta lapsen saannin jälkeen. Silti, vaikka olen todistettavasti poistunut kotoa työpaikalle jo vuosia, olen tehnyt niin rentoja hommia, ettei virallisemmalle toimistopukeutumiselle ole ollut suurta tarvetta. Välillä on silti kiva pukeutua pikkuisen asiallisemmin ja jättää se kotimutsilook kotiin. Etenkin palaveripäivinä tykkään olla vähän laitetumpi, mutta rennosta olosta en tietenkään halua luopua, ellei ole ihan pakko. 

Koska olen tosi rento pukeutuja ja suosin kuoseja ja värejä, mun omaan laitetumpaan työlookiini kuuluu yksinkertaisesti yksivärisiä vaatteita. Kuinka virallista, hah! Mutta mielestäni vaatteiden kuuluu herättää erilaisia fiiliksiä ja mulle yksivärisyys on sen pienen askeleen verran asiallisempi valinta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että pukeutuisin päästä varpaisiin yhteen väriin, vaan esimerkiksi eilisen työpäivän asu koostui sinisistä pillifarkuista, viininpunaisista maihareista, valkoisesta t-paidasta ja perjantaina 8.9. myyntiin tulevasta mustasta Aarrekidin Aarre-naistenmalliston pitkästä Bubble-takista (koko L/XL). Vaikka jakku on tehty täsmälleen samasta kuplamuovista inspiraationsa saaneesta kankaasta, mitä osa Aarrekidin tämän syksyn lastenvaatteistakin, on takki selkeästi aikuismainen ja tuo mukavasti ryhtiä rentoon toimistopäivään. 

Vinkkini työpukeutumiseen onkin, että on ok kulkea mukavuus edellä. Monissa työpaikoissa pukeutumiskoodi on hyvin vapaa, mutta omaa työfiilistä voi skarpata halutessaan esimerkiksi yksivärisillä vaatteilla. Musta ja valkoinen toimii aina, mutta myös persoonan esiintuominen on usein ihan sallittua!

Seuraava asu on ollut mulla käytössä niin töissä kuin pienillä afterworkeillakin. Itseasiassa sain tänään heti aamusta kehuja Aarrekidin Aarre-malliston XL-kokoisesta Bubble-tunikasta (joka ei Aarrekidin sivujen mukaan ollutkaan mekko, kuten minimittaan ihastuneena luulin), että näytänpä siinä freesiltä ja olenko menossa jonnekin tärkeäänkin tapaamiseen. Enpä ollut menossa ja tunikakin oli täsmälleen sama mitä aiemmin viikolla olin jo pitänyt päällä, erona oli vain, että nyt jalassa oli sukkahousut ja sirommat kengät. Muutamaa päivää aiemmin yhdistäessäni tunikaan Aarre-malliston raitaleggarit ja maiharit ei kukaan epäillytkään, että olisin menossa työpöytääni kauemmaksi. Tästä siis hyvä vinkki, sukkahousut upgreidaavat leggarimutsin lähes salonkikelpoiseksi ja vaatteen nimeen ei aina kannata kiinnittää huomiota. Eikös ne tunika ja mekko ole melkein sama asia muutenkin? 

Koska Aarrekidin Aarre-naistenvaatemalliston vaatteet on tehty täysin samoista materiaaleista, mitä  merkin lastenvaatteet, on ne todella mukavia päällä ja taivutteluistani saa selville, ei mekossa ole vilautteluvaaraa, vaikka se päällä päätyisi taivuttelemaan tanssilattiallekin. Tämän vaatteen malli on muuten erittäin vatsaystävällinen ja peittää pienet (ja tässä tapauksessa isommatkin) muhkurat oikein mukavasti ja paksu kangas pitää muotonsa hyvin. 

Mutta kuten tekstissä jo kerrottiin, ei Aarre-mallistosta ole unohtunut niitä legginssejä tai pehmeää puuvillaista arkitunikaakaan. Ne ovat mulla ulko-oven edessä valmiiksi pakattuna, valmiina mökkiviikonloppuun.    

Kiinnostaako lastenvaatteetkin? Kurkkaa myös muutaman viikon takainen juttuni Aarrekidin lastenvaatteista!

Koodilla OIPOSTIA saat kaikki Aarrekid-tilauksesi postikuluitta 8.-10.9. välisen ajan!

Kuvat: Anna-Maria Arjasto / Secret Wardrobe