Syksy rutiineineen on ottanut tiukan otteen elämästämme. Viikot ovat täynnä töitä ja koulua, joten viikonloppujen tehtävänä on irtaantua mol...

Syksy rutiineineen on ottanut tiukan otteen elämästämme. Viikot ovat täynnä töitä ja koulua, joten viikonloppujen tehtävänä on irtaantua molemmista. Silti koulunpenkki on tullut tutuksi myös yhtenä syksyisenä viikonloppuna, jolloin vietimme päivän Sarviotson velhokoulussa.

Avarar ry:n tuottamaa Velhokoulu-larppia eli lapsille suunnattua velho- ja noitateemaista live-roolipeliä on tehty jo viisi pelautusta Tapanilan kylätilalla Helsingissä. Velhokoulu on n. 7- 18 vuotiaille suunnattu larppi, jossa lapset ja nuoret pääsevät eläytymään velhokoulun arkeen roolihahmonsa kautta ja myös vanhemmat voivat olla mukana larpissa oman roolihahmonsa kautta.

Koska sekä minulle että lapselle taikamaailmaan sijoittuvat fiktiot kuten Harry Potter ja Kikin lähettipalvelu ovat mieleen, päätimme lähteä yhdessä mukaan Velhokoulun viidenteen pelautukseen. Nimemme päätimme itse ja niin velhokoulun aamuna Sarviotson koulun pihalla olikin Elsan ja Kaamoksen sijaan Kaapo ja Elzazar Jyrkkä. Elzazarin hahmon sain keksiä itse ja koska olin mukana pelissä lähinnä ensimmäistä larppia jännittävän lapsen vuoksi, päädyin olemaan silloin tällöin oppitunneilla vieraileva Taikalehden toimittaja ja Kaapo Jyrkän täti. En siis varsinaisesti vaikuttanut peliin mitenkään, mutta näyttäydyin kamerani kanssa silloin tällöin haastatellen oppilaita.

Oppilaan rooli Velhokoulussa oli huomattavasti omaani suunnitellumpi ja sen oli kehittänyt pelin käsikirjoittajat. Muutama päivä ennen Velhokoulun alkua saimme meiliin tarkan kuvauksen Kaamoksen roolihahmosta Kaaposta. Roolihahmon piirteissä oli otettu huomioon lapsen todellinen luonne ja niinpä Kaapo Jyrkkä kuuluu Kelotokan tupaan, jonka tunnuslauseet ovat "yhteistyöllä se sujuu" ja "Ovatko kaikki nyt varmasti samaa mieltä". Luokaksi Kaapo Jyrkälle oli valikoitunut keskipäivän vuosiluokka, johon kuuluivat koulun toisiksi nuorimmat oppilaat. Muita luokkia Sarviotsossa olivat nuorimpien aamupäivän luokka, toisiksi vanhimpien iltahämärän vuosiluokka sekä vanhimpien oppilaiden sydänyön vuosiluokkaluokka.


Kun velhokoulupäivä koitti, odotti Tapanilan kylätilan pihassa noin viitisenkymmentä lasta sekä kymmenisen aikuista pelin alkua. Oppilaille jaettiin viitat sekä tupa- ja luokkatunnuksien varustetut nimilaput. Ennen velhokoulun alkua Velhokoulun tuottaja Janina Kahela sekä taustatiimiin kuuluva Mike Pohjola kertasivat pelaajille säännöt ja niiden jälkeen kaikki lausuivat yhdessä Suviloitsun, jonka loputtua olimme siirtyneet peliin ja hahmoihimme. Loitsun jälkeen Janina Kahelan sijaan koulun portailla puhui siis kanslisti Onerva Hillosipuli, joka johdatti velhokoululaistet oikeille oppitunneille.


Opiskelun lisäksi velhokoulussa syödään eväitä ja vietetään välitunteja, kuten kaikissa muissakin kouluissa. Koulurutiinien lisäksi päivän kulkuun vaikuttavat monenlaiset hahmot, kuten opettajat, taikaeläimet ja kummitukset sekä roolipelin käsikirjoitus, mikä toi tällä kertaa lähimetsään taikamaailman parhaimmin vartioidusta vankilasta paenneen Patakuningattaren. Hänen päämääränä pelissä oli taikamaailman paljastaminen marroille, eli ei-taikavoimaisille ihmisille.  Etsintäkuulutettu Patakuningatar toi velhokoulupäivään paljon vipinää ja jännitystä ja ainakin Kaapo Jyrkkä roikkui välillä jännittyneenä toimittaja-tätinsä helmoissa kiinni kertoen kuulleensa muilta oppilailta huhua Patakuningattaren sijainnista.


Lapsille oppilaan roolin ylläpitäminen tuntui selkeästi enemmän kuin luonnolliselta ja tarina täysin todelta, itselleni taas rupattelu toisen aikuisen kanssa roolissa oli enemmän kuin vaikeaa. Pakko myöntää, että puhuminen ja eläytyminen roolihahmoon jännitti minua aluksi tosi paljon ja nolostelin roolissa olemista yllättävän pitkään, lähinnä ihaillen muiden aikuisten eläytymistä hahmoonsa. Lapsille velhokoulu oli kuitenkin kuin toinen tuttu koulumaailma, jossa rooli yhdistyi jo entuudestaan tuttuihin leikkeihin ja päivittäin käytössä olevaan mielikuvitusmaailmaan.  Velhokoulupäivän pituus on n. 4-5 tuntia, joten oppituntien ja jännittävän loppukliimaksin jälkeen etenkin pienimmät oppilaat tuntuivat jäävän puoliksi taikamaailmaan miettimään päivän aikana koettua.

Patakuningattaren olemassaoloa mietittiin vielä pitkään meillä kotona, samoin sitä osalistummeko myös seuraavaan pelautukseen lokakuussa.

Velhokoulun hinta on 40€ / lapsi, Avatar ry jäsenet 35€.

Saman päivän Velhokoulusta löydät juttua myös Ilta-Sanomista  sekä Ylen uutisista n. kohdassa 14 minuuttia.

0 kommenttia

Ruuan roskiin heittäminen on ollut minulle tiedostettu ongelma jo pitkään. En ole kovinkaan suunnitelmallinen ihminen, syön todella mielellä...

Ruuan roskiin heittäminen on ollut minulle tiedostettu ongelma jo pitkään. En ole kovinkaan suunnitelmallinen ihminen, syön todella mielelläni toisten laittamaa ravintolaruokaa ja kodin ruokahankinnat olen ennen tehnyt useimmiten työpäivän jälkeen nälissäni, jolloin hankin kaappiin vaikka ja mitä, joista osa jää lähes poikkeuksetta syömättä. Hävikkiä on syntynyt, sen voin kertoa.

En ole vieläkään saavuttanut sädekehää pääni päälle pelkän ekologisen ruuan käyttäjänä, mutta pieniä tärkeitä askeleita olen ottanut viimeisimpien vuosien aikana. Nämä ovat mielestäni sen verran hyviä vinkkejä, että jaan nämä myös teillekin!


Punalappuruoka

Nostan hattua S-ketjun suuntaan, joka on tehnyt päiväysruuasta ostoskorini peruspilarin. Ennen punalaputettua ruokaa kurottelin aina ne hyllyjen taaimmaiset pisimmällä päiväyksellä varustetut lihat, leivät ja maidot kaappiini. Nyt olen jo vuosia bongaillut -30% ja ilta-aikaan jopa -60% päiväystuotteet koriini. Käytännössä kaikki perheessämme käytetty liha onkin hävikkiuhan alla ollutta,  pakastamaani lihaa. Lähi-Alepastamme löytyy melko usein myös alessa olevia kasvisproteiineja kuten Härkistä ja Beanitiä, joita olen pakastanut hyvällä menestyksellä, kuten myös juustoja.

Tällä hetkellä pakastimestani löytyy useampi kilo kylmäsavulohta, vuohenjuustoa, kasvisprotskua, goudaa ja paketti jauhelihaa. Kaikki punalappubongattua.

(Kuvassa spessulöytönä monta keksipakettia tuleville retkille!!)


Random-hävikkiruoka

Kuten edellisestä vinkistä käy ilmi, olemme sekasyöjiä. Ja vaikka valveutuneesta Instagram/blogimaailmasta voisi saada toisen kuvan, ovat sekasyöjät edelleen suurin ruuan kuluttajaryhmä. Siksi juuri meidän sekasyöjien kuluttamisella ja kuluttamatta jättämisellä on iso merkitys.

Instagram-seuraajani vinkistä latasin itselleni ResQ Club-sovelluksen, jonka kautta voin bongailla myös lähikauppojen "yllätysruokakasseja", joissa viimeisen päivämäärän tuotteita on kasattu sekalainen valikoima edulliseen hävikkikassiin. Meidän lähikaupan yllätyskassi maksaa yleensä 7 euroa, mutta syömäkelpoisen ruuan hinta on useimmiten reilusti yli 20 euroa. Yllätyskassissa voi olla mitä tahansa, joten valitettavasti se ei sovellu kuin allergittomille sekasyöjille. Mutta meille se onkin ihan huippu juttu!


Hävikki-ravintolaruoka

ResQ Club toimii kauppahävikin vähentämisen lisäksi myös ravintolahävikin minimoijana. Kotona ja perinteisen toimistoajan ulkopuolella työskentelevänä mulla on hyvä mahdollisuus napata lähi-sushipaikan tai kiinalaisen ylijäämäruokaa mukaani ja syödä kotona muiden laittamaa ruokaa, joka olisi muuten joutunut biojätteeseen. Roskaa nämä annokset eivät kuitenkaan ole, sushit ovat tottakai samana päivänä tehtyjä kuten muukin ruoka. Esimerkiksi 13 sushin lajitelma wasabin, inkiväärin ja soijan kanssa maksaa lempi-sushimestassani n. 4 euroa muutama tunti ennen kiinni laittamista.

Resqclub-sovellus on siinä mielessä näppärä, että halutessasi saat lempiravintoloistasi ja kaupoistasi muistutukset aina kun uusia hävikkituotteita lisätään myyntiin. Tätä juttua kirjoittaessani puhelimeni piippasi n. klo 9.20 uuden 7 euron ruokakassin ilmaantumisesta, joten maksoin paketin ja haen sen sitten iltalenkin aikana kaupasta.

Pakkauskoko ja silmien avaaminen

Vaikka ruokakaupan ruuat pakataan useimmiten pahiksena pidettyyn muoviin, on ruuan pakkaukset tärkeä osa ruokahävikin vähennyksessä sekä ruuan hiilijalanjäljessä. Pakkaus suojaa ruokaa ja pitää sen hyvänä, joten kun osaat kierrättää ruokapaketit, kiinnitä mieluummin huomiota pakkauskokoon. Esimerkiksi meidän kahden hengen taloudessa on huomattavasti taloudellisempaa ja ekologisempaa hankkia pienempiä leipäpusseja kuin heittää isosta leipäpussista  monta palaa leipää roskikseen.

Kun isot elintarviketalot markkinoivat tuotteita uusilla ekologisemmilla paketeilla, vie se kuluttajan huomiota juuri sinne minne he haluavat eli pois itse ruuan ekologisuudesta. Vaikka me syömme lihaa, on ihan itsepetosta perustella sen syömistä ekologisemmilla paketeilla kun suurin ongelma on itse tuotteessa. Siksi lihan vähentäminen on tärkeää myös meille, jotka syömme paljon hävikistä pelastettua lihaa.



Koska minusta on kiinnostava katsella toisten ostoksia kaupassa, tein kollaasin muutamista mun punalappuruoka-hamstrauksista. Näissä kauppakuiteissa lihan ja kalan määrä korostuu melkoisesti, sillä olen ihan tarkoituksella etsinyt nimenomaan pakastettavia proteiineja pakastettavaksi. Meidän lähikaupasta löytyy kyllä monenlaista kasvistakin alesta, esimerkiksi eilen löysin Apetitin ihan huippuja grillituoreksia ja herkkusieniä, joista tänään olisi tarkoitus kokkailla teriakinuudelia alkuviikon lounaiksi.

Idea ei kuitenkaan ole, että "pelastan" kaikki lähikaupan ruuat, jolloin roskiin heittämisen riski nousisi taas suureksi. Sen sijaan pyrin tekemään viikossa vain muutaman hävikkiruokareissun ja pitämään huolen, että kaikki ruoka tulee sekä tehdyksi että syödyksi. Tämän vuoksi käytän nykyään paljon ruotsalaista Frozzybackia, jossa valmiit ruuat on helppo ottaa mukaan toimistolle tai maalle mennessä.

Tässäpä siis mun tapoja elää hieman ekologisemmin sekä paljon edullisemmin. Muiden hyväksi havaittuja vinkkejä otetaan ilolla vastaan!

4 kommenttia

teatterissa käyty kutsuvieraana Helsingin Kaupungin teatterin uusi musikaali, Pieni Merenneito , sai ensi-iltansa muutama päivä sitten...

teatterissa käyty kutsuvieraana


Helsingin Kaupungin teatterin uusi musikaali, Pieni Merenneito, sai ensi-iltansa muutama päivä sitten torstaina. Olin ajatellut musikaalia syyslomatekemiseksi, mutta kun saimme ensi-iltakutsun meiliin, lähdimme tottakai liikkeelle heti ensimmäisenä näytöspäivänä. Oli oikeastaan onni nähdä uusi suurmusikaali ensimmäisten joukossa ilman yhdenkään kritiikin tai yleisömielipiteen tuomia ennakko-odotuksia, sillä veikkaukseni on että Pientä Merenneitoa tullaan ylistämään paljon. Musikaali nimittäin oli visuaalisesti ja musiikillisesti ällistyttävän hyvä ja poistuimme Kaamoksen kanssa teatterista silmät pyöreänä.

Ennen yksityiskohtiin menoa on kerrottava, että vaikka Pieni Merenneito on H.C. Andersenin vanha traagisen lopun satu, pohjautuu Helsingin kaupunginteatterin teos 30 vuoden takaiseen Disney-elokuvaan, joka luo esitykselle selkeät raamit niin lavastukseen kuin tarinankerrontaan. Ja kuten kaikki tiedämme, Disneyn saduissa on useimmiten onnellinen loppu, niin tässäkin versiossa. Päätin jo teatteriin mennessäni, että tämän musikaalin katsojana en edes jaksa kiinnittää huomiota vanhan Diesneykuorrutuksen saaneen sadun ongelmallisiin juonikuvioihin, vaan nauttia siitä mitä tarjolla on: kauniista musiikista, upeista lauluista ja vielä upeammasta lavastuksesta.


Ja siinä olikin nauttimista kerrakseen. Pienen merenneidon lavastus oli ihan mielettömän upea ja fyysisen lavastuksen lisäksi on multimedian avulla lavalle saatu kaikki tarvittava kolmiulotteisista meduusoista lähtien. Multimedialavastus (tai miksi sitä ammattipiireissäkutsutaankaan) on mieletön lisä tavanomaiseen musikaaliin verrattuna ja sitä käytettiin mielestäni kohtuudella, efektejä löytyy, mutta ne eivät missään vaiheessa vieneet huomiota musiikilta ja lavatyöskentelyltä. Myös Disney-elokuvaa mukaileva puvustus oli tehty hienosti, erityisesti mieleen jäivät luonnollisesti liikkuvat merenneidonpyrstöt, jotka mukailivat roolihahmojen uimaliikkeitä uskottavasti.

Kun iso osa musikaalista tapahtuu meren alla, tuli esiintyjien pysyä jatkuvassa uimaliikkeessä roolissa. Itselleni suurimmat ällistykset toi Arielin (Sonja Pajunoja) ja Prinssi Erikin (Martti Manninen)  todella aidon näköinen vedessä liikkuminen. Katsomosta käsin näytti todellakin siltä, että Erik tippuisi hukkuvana vedenpinnasta (teatterin katto) merten syvyyksiin eli lavaa kohti. Ja samalla tavalla myös Ariel ui ainakin kymmenen metriä alhaalta ylöspäin kannatellen Erikiä ja laulaen samalla. Esiintyjien selässä olleet vaijerit olivat täysin näkymättömissä, joten fiilis oli kuin taikashowssa. Taikuutta löytyi myös siinä, miten ylhäällä katossa olleet pääosan esittäjät päätyivät silmän räpäyksessä alas lavalle ilman että heidän tippumisensa olisi näkynyt yleisöön. Tätä ihmettelen edelleen: MITEN SE TEHTIIN?!


Klassisessa prinssi, prinsessa ja kielletty rakkaus teeman sadussa on tottakai myös sydämetön pahis, Pienessä merenneidossa se rooli on Ursulalla. HKT:n Ursula on ihan mieletön räkäinen, anteeksipyytämättömän omahyväinen ja itserakas oman edun tavoittelija, ja tässä roolissa Sanna Saarijärvi oli pelottavan loistava. Meinasin saada paskahalvauksen, kun Ursulan alhaaltapäin kuvatut kasvot heijastettiin lavalle lähes koko estradin korkuisena ja kun tähän yhdistettiin vielä ilkeä ääni ja nauru, jouduin tarttumaan lasta kädestä muka tyynnyttäen häntä. Oikeasti se olin minä, joka kädestä pitoa kaipasi.

Teatterin tiedotteen mukaan Pieni merenneito on koko Suomen teatterihistorian suurin musikaali ja siltä se kyllä tuntuikin. Lavan alla soittavan ison orkesterin soitto tuntui värähtelynä kehossa ja silmät saivat ihmeteltävää koko esityksen ajaksi. Sen minkä menetimme ennalta-arvattavassa Disney-rakkaustarinassa saimme onneksi takaisin huikeana visuaalisuutena, nukketeatterina, akrobatiana, mielettömänä showna ja unohtumattomana superpahiksena.



Se mihin toivon HKT:n kiinnittävän jatkossa huomiota on musiikin ja laulun äänenvoimakkuus. Ei nimittäin ole ihan normaalia, että 8-vuotias katsoja (eli lapseni)  pitää puolet näytöksestä käsiä korvillaan äänen ollessa liian kova. Ääniherkän lapsen seuralaisille suosittelenkin Peltorien pakkaamista laukkuun ihan varan vuoksi, olisi nimittäin ollut tarpeen meilläkin.

Pieni merenneito -musikaali toimii varmasti lähes kaikilla kouluikäisillä ja sitä vanhemmilla ja tämän musikaalin kokija tulee varmasti muistamaan elämyksen pitkään. Taattua lapsuusmuistomatskua!

t. Elsa

Kuvat: HKT/ Rober Seger

0 kommenttia

Muistan kesän kynnyksellä listanneeni mielessäni mitä haluan tehdä kesällä ja aika moni toiveistani toteutuikin. Pääsin käymään ensimmäis...


Muistan kesän kynnyksellä listanneeni mielessäni mitä haluan tehdä kesällä ja aika moni toiveistani toteutuikin. Pääsin käymään ensimmäistä kertaa Mathildedalissa, useammalla laavullakin tuli yövyttyä ja vaikka olen nyt lentomatkailulakossa, tuli kiva pidempi kesälomareissukin tehtyä - junalla.

Se miksi kesällä sattui ja tapahtui kivoja juttuja johtui suurimmaksi osaksi siitä, että minä päätin niiden tapahtuvan. Ja koska elämää on myös kesän jälkeen, päätin jatkaa listailua myös syksyn osalta. Syyslistani olkoon nyt julkinen!

Haluan syksyllä 2019

1. Käydä ainakin kahdella yli yön kestävällä telttaretkellä

2. Vierailla kansallispuistossa, jossa en ole koskaan ennen käynyt (Esim Seitseminen)

3. Elvyttää museoharrastuksen (vaatii Museokortin ostoa!)

4. Pyöräillä sieneen

5. Käydä jossain Helsingin uusista pizzerioista (niistä oikeasti italialaistyylisistä)

6. Matkustaa Viroon

7. Kokeilla jotain uutta ( ja tämän toteutan jo ensi viikolla, kun pääsen ekaa kertaa larppaamaan)

8. Lukea kokonaisen päivän rauhassa

9. Käydä Allas Sea Poolilla uimassa ja saunomassa

10. Käydä teatterissa katsomassa aikuisten näytelmän

Tästä onkin mukava alkaa raksimaan toteutettuja pois, vaikka mitään suurta velvollisuutta en koko listan läpi kahlaamisesta näekään. Eli ei paineita, mutta selkeää suunnitelmallisuutta havaittavissa!

Listastani saa tottakai myös ottaa inspistä omaan syyslistaan. Syksyn alkua fiilistellen,

Elsa

kuva: Maarit Vaahteranoksa

0 kommenttia

Kuten olen joskus aiemmin jo blogissani kertonut, on minulla taustalla todella pitkä laihdutushistoria. Se alkoi yläasteella ja jatkui yh...


Kuten olen joskus aiemmin jo blogissani kertonut, on minulla taustalla todella pitkä laihdutushistoria. Se alkoi yläasteella ja jatkui yhdeksän vuoden takaiseen raskautumiseeni saakka. Opin hyvin nuorena, etten saisi syödä ilman syyllisyyttä ja kuinka hyväksyttävää laihduttaminen ja painon putoaminen oli. Koska ruuan jatkuva ajattelu ja niukkaenergisen ruuan syöminen oli sekä energiaa vievää että hiton rajoittavaa, ruokailuhistoriani koostui oikeastaan kahdenlaisista kausista. Niistä, jolloin söin "oikein", eli todella niukkaenergisesti vain ruokakaupan vähäkalorisimpia ruokia käyttäen ja niistä, jolloin söin laajemmin (en todellakaan rennommin), tuntien syyllisyyttä, etten syönyt vähemmän, vähäkalorisemmin ja "terveellisemmin".

Kun tällaista ruokailutapaa pitää yllä yli 15 vuotta, se tottavie jättää jälkensä mieleen. Osaan edelleenkin lähes kaikkien ruoka-aineiden kaloripitoisuudet ja painonvartijapisteet, siksi menikin vuosia päästä yli jokaisen suupalan laskemisesta ja ruuasta syyllistymisestä. Olo kuitenkin parani huomattavasti, kun annoin itselleni muuta tekemistä kuin ruuan ja painon kyttäyksen ja pikkuhiljaa ruoka ei enää tuntunutkaan viholliselta. Sen jälkeen olen syönyt, usein yli tarpeenikin, mutta ilman jatkuvaa pahaa mieltä, mikä on ollut ihanaa.

Huomasin kuitenkin ihan hetki sitten ruokailuhistoriaani ja nykyisiä ruokailutapojani miettiessä, että vaikka syyllisyys ruuan nauttimisesta on äitiysvuosien varrella kadonnut, pelottaa uuteen ruokakontrollikoukkuun joutuminen ihan hirveästi. Ja tämän vuoksi laihdutusmoodiin joutumisen pelko ohjaa syömiskäyttäytymistäni ihan liikaa. En yksinkertaisesti uskalla miettiä kovin tarkasti syömisiäni, sillä pelkkä ruokapäiväkirjan pitäminen tuo mieleen ajan, jolloin ruoka hallitsi elämääni ja pahimmissa tapauksissa esti normaalin elämisen. En suoraan sanottuna luota itseeni tarpeeksi, että uskaltaisin alkaa miettimään (tai jopa muuttamaan) ruokailujani, sillä tiedän mielen muistin olevan huomattavasti vahvempi kuin järkeni. Uhka niukkaenergiseen dieettiin ja ruokasyyllisyyteen palaamisesta on todellinen.

Äkkiseltään ajatus on täysin absurdi. Olen lihava ihminen, joka pelkää joutuvansa laihdutusmoodiin. Eikö minun sen sijaan juuri pitäisi haluta siihen, imea kaikki maailman laihdutustietous, innostua terveellisyydestä ja julistaa syksy elämänmuutoksen aluksi. Tiedän kuitenkin mitä laihdutus on, sillä minä jos joku olen kyllä onnistunut laihtumaan, tekemään "elämäntapamuutoksia", "huolehtimaan terveydestä" ja todennäköisesti saanut tällä toiminnalla paljon pahempaa jälkeä kropalleni, mitä lihavuuteni on ikinä aiheuttanut. Kiitän tällä hetkellä onneani, etten ole ollut ruokakontrollikoukussa someaikoina, sillä todennäköisesti olisin julkaissut jonkun pysyvän painonhallinnan verkkokurssinkin pahimpina ruuankyttäysaikoinani ja pilannut jonkun muunkin ruokasuhdetta siinä samalla. (side note: Älkää ikinä ostako yhtään ruokailuihin liittyvää verkkokurssia, joiden laatija ei ole virallinen ravitsemusterapeutti!)

Se miksi nyt kirjoitan aiheesta johtuu siitä, että todettuani laihdutuspelkoni ohjailevan ruokailutottumuksiani, luulin olevani ainoa asian kanssa painiva. Kerrottuani kuitenkin Instagram storyissa tutustuvani nyt tietoisen syömisen kirjallisuuteen ja samalla pelkääväni ruuan valtaavan mieleni uudelleen, alkoi puhelimeni piippailla ja saman tyyppisiä ajatuksia tuntui löytyvän todella monelta seuraajistani. Yleisesti koetun lihomispelon sijaan todella monella yli kolmekymppisellä naisella vartalotyypistä riippumatta olikin ihan samanlainen laihdutus- ja ruokakontrollipelko mitä itselläni!

Ja koska en ole ennen kuullutkaan, että monet aikuiset naiset (miksei miehetkin, mutta itse kuulin tällaisia tarinoita vain naisoletetuilta) ovat samassa veneessä kanssani, halusin kirjoittaa ajatukseni blogipostausmuotoon vertaistueksi, että tällaisia ajatuksia täällä(kin) on. Mitään ratkaisua minulla ei asiaan ole, mutta toivon ongelman tiedostettuani löytäväni sen vielä joskus. Että vielä jonain päivänä uskallan vertailla kaupassa leipäpussien ja jogurttipurkkien ravintosisältöjä ilman pelkoa kalorikyttäyksen ja ruokasyyllisyyden palaamisesta. Ja että vielä joskus uskallan keskittyä kunnolla ruuan kautta saatavaan hyvinvointiin ilman, että se johtaa ruokien skippailuun, liian pieniin ja energiaköyhiin annoksiin sekä nuoruusvuosilta tuttuun aivosumuun, jonka kanssa en voi enää elää.

(kuvassa Leena Putkosen Superhyvää keholle-kirja, joka toivottavasti auttaa matkallani kohti parempaa ja tasa-painoisempaa ruokasuhdetta. Kirja saatu Otavalta)


2 kommenttia

Koulujen alku on taas lähellä ja viime vuonna näihin aikoihin meillä odoteltiin lukutaidon löytymistä. Näin tokaluokkailaisen vanhempana kou...

Koulujen alku on taas lähellä ja viime vuonna näihin aikoihin meillä odoteltiin lukutaidon löytymistä. Näin tokaluokkailaisen vanhempana koulun alkamisen odotus on huomattavasti seesteisempää, lukutaitokin on jo ihan kunnolla löytynyt ja lapsen ensimmäiset ihan oikeat kirjat luettu.

Olen jakanut aina kirjavinkkejä, viimeisen vuoden ajan useimmat vinkeistäni löytyvät Instagram storyista. Ja aina kun kyseessä on lastenkirjavinkki, jossa lukeva lapsi näkyy, saan ihastelua siitä miten mahtavaa on, että lapsi lukee. Ja onhan se! Saan myös kysymyksiä miten olen saanut kasvatettua lapsestani lukijan.  Tässäpä siis pohdintaa ja vinkkejä lukemisen tueksi.


Ensinnäkin minusta on hyvä erottaa pari asiaa, lukeminen teknisenä suorituksena sekä tarinoiden merkitys lapselle. Lukutaito itsessään on hieno taito, mutta ei tuo mukanaan kiinnostusta tarinoihin. On ihan sama opetteleeko lapsi lukemaan puhelinluetteloa vai lastenkirjaa apuna käyttäen, jos tarkoituksena on vain lukutaidon oppiminen. Enkä ihan täysin usko, että puhelinluettelon lukemisella saavutetaan niitä lukemisen hyötyjä, joista lapsien kohdalla usein puhutaan.

Lukemisen hyödyistä omasta mielestäni tärkeimpiä ovat mielikuvituksen ja sanavaraston kehittyminen sekä tiedon karttuminen. Ja kun lasta halutaan kannustaa näistä syistä lukemaan, kannattaa ensin miettiä millaisista tarinoista lapsi on jo saanut positiivisia kokemuksia. Miten tarinat ja tieto ovat jo mukana lapsen elämässä ja miten niistä nauttimiseen on kannustettu ennen lukutaidon löytymistä?

Meidän perheessä suurin syy lukuinnostuksen löytymiseen on taatusti äänikirjat ja niiden säännöllinen kuuntelu, joka alkoi noin neljävuotiaana.  Vaikka äänikirjojen kirjamaisuus saakin monesti kritiikkiä osakseen ja monet ylevät lukuharrastajat eivät laske niitä kirjoiksi ollenkaan, löytyy äänikirjoista tarinat, tieto ja laajasti sanoja kuten paperiversioistakin. Ideaalitilanteessa vanhemman kanssa lukeminen olisi toki ihan ässä juttu, mutta tarinakärpäsen purressa monenkaan vanhemman aika ei riitä siihen tarinatarpeeseen, mikä lapsella on. Äänikirjoja löytyy kirjastoista, mutta itse olen kokenut meille helpoimmaksi kuukausiveloitteisen äänikirjasovelluksen, joka on ollut käytössä viimeiset neljä vuotta päivittäin. Viime viikolla kuuntelimme uuden Ella-kirjan, Risto Räppääjän ja Supermarsun yhdessä lomalla, vaikka lukutaitoa jo löytyykin. Kuukausittainen äänikirjasovellus maksaa vuodessa n. 200 euroa, jonka maksan mielelläni tästä harrastuksesta.


Kirja vastaan leffa lienee yksi dilemma perheissä. Vanhemmat haluavat kannustaa alkuperäiseen kirjaan, mutta lapsi istuisi mieluummin vain ruutuversion ääressä, mitä pidetään huonona usein juttuna.  Mutta onko se oikeasti huono juttu? Niin lastenohjelmista kuin kirjoistakin löytyy ihan surkeita kyhäelmiä, mutta omasta mielestäni myös elokuvat ja sarjat kannustavat kiinnostumaan tarinoista. Ja mikä parasta, ovat useimpia lapsia kiinnostava formaatti! Etenkin monet pitkät tarinat on kiva katsoa ensin ruudusta ja siirtyä vasta sitten yksityiskohtaisempaan kirjalliseen kerrontaan. Näin meillä on edetty esimerkiksi Astrid Lindgrenin tuotannon kanssa, josta on nautittu ensin leffoina, sitten äänikirjoina ja nyt pikkuhiljaa myös ihan oikeina kirjoina.


Yksi tärkeä juttu on myös lapsen tutustuttaminen fyysiseen kirjaan. Tämä on lähtenyt liikkeelle ihan taaperoajoista, jolloin kirjoja on katseltu yhdessä ja niillä on saanut myös leikkiä. Myöhemmin myös kirjastoreissuilla on ollut iso merkitys, lapsi on voinut valita ihan itse häntä kiinnostavia kirjoja ja kirjastossa käymisestä on tullut etenkin isän kanssa viikoittainen rutiini, jolloin lainataan sekä kirjoja, leffoja että pelejä.  Kirjastokäyntien seurauksena myös lapsen kirjamaku selviää usein vanhemmalle paremmin kuin random-kirjoja eteen kantaessa. Meillä Kaamoksella on selkeästi menossa sarjakuvaromaanivaihe, josta mulla ei olisi hajuakaan ilman kirjastoreissuja. Sen sijaan, että yrittäisin nyt tyrkyttää jotain kouluikään sopivia romaaneja, osaan skannata sarjakuvaromaaneja kirppiksiltä ja jättää niitä "vahingossa esille". Sillä tyrkyttäminenhän ei lukuasioissa vie minnekään!


Viimeinen, mutta kenties tärkein vinkki on näyttää esimerkkiä. Kun lapsi näkee myös vanhemman nauttivan lukemisesta, ohjaa se tottakai myös lasta kirjojen pariin. Ota siis rennosti ja lue myös lapsen hereilläoloaikana, naura tai itke ääneen ja kuuntele äänikirjoja siivotessa ja näytä esimerkilläsi kirjojen kiinnostavuus.

Ja kun kirjat eivät kiinnosta, ne eivät vain kiinnosta. Silloin tarinoita kannattaa metsästää muualta, sillä mikään ei mene rikki, vaikka lapsesta ei kirjatoukkaa tulisikaan.

2 kommenttia

Riks räks! Näin rikkoutui blogihiljaisuus! Olen ollut viime ajat enemmän Instagramin kautta tavoitettavissa, joten blogiraasu on elellyt...

Riks räks! Näin rikkoutui blogihiljaisuus! Olen ollut viime ajat enemmän Instagramin kautta tavoitettavissa, joten blogiraasu on elellyt hiljaiseloaan. Ja koska bloggaaminen on ollut tauolla, myös valokuvien ottaminen on jäänyt hieman vähemmälle, mitä tavanomaisesti. Siksipä pahoittelut, ettei tämänkään jutun kuvat ole viimeiseen asti mietittyjä, vaan lähinnä omaksi muistoksi otettuja räpsyjä.

Kävi kuitenkin niin, että sain Instagramissa niin paljon kyselyitä muutaman päivän takaisesta pyöräretkestämme Sipoonkorven kansallispuistoon, että tuli hyvä syy palata blogiin verestelemään muistoja. 


Nämä kuvat ovat siis pyöräretkeltämme, joka alkoi kotoamme Itä-Helsingistä ja päättyi lähimpään kansallispuistoomme eli Sipoonkorpeen. Idea pyöräretkeen tuli päähäni yksi aamupäivä ja kun kesälomalla ollaan ja säät suosi, päätin että pakataan makuupussit mukaan ja lähdetään alkuillasta liikenteeseen. Lähtö viivästyi hieman, kun huomasin että tarvitsen tarakoihin lisää mustekaloja ja ne haettuamme pääsimme liikenteeseen noin kuuden pintaan illalla. 

Koska olen hankkinut retkeilyyn sopivan pyörän vasta tänä kesänä, olen vielä hieman pyörällä päästäni mitä kaikkea pyöräretkeilyssä pitää ottaa huomioon. Pakkasin kuitenkin kamamme hyvin telttaretkityyliin Ortliebin takatarakalle kiinnitettäviin laukkuihin ja loput kamat eli makuupussit ja makuualustat tarakoille uusilla sähäkän keltaisilla mustekaloilla. Telttaa en halunnut ottaa mukaan, koska telttamme on tosi painava, joten luotin meidän mahtuvan laavulle yöksi. Kuten onneksi mahduimmekin!



Pyörämatka Sipoonkorpeen tuntui Google Mapsin mukaan helpolle, jota se olikin pieniä amatöörimokiani lukuunottamatta. Ensinnäkin puhelimelle olisi ollut hyvä hankkia jonkinlainen teline suunnistusta helpottamaan. Ja toisekseen mapsiin olisi kannattanut kirjoittaa jotakin muuta kuin "Sipoonkorven kansallispuisto", jolloin päädyimme pyörinemme keskelle metsää, emme suinkaan leirintäpaikalle.

Pyöräilyreittimme kulki Helsingistä Mellunmäestä Vantaan Länsimäen, Hakunilan ja Itä-Hakkilan kautta Bisajärventien kautta kansallispuistoon. Reitti oli lähes loppuun saakka pyörätietä, mutta elämyksellisesti melko ankea. Vasta Itä-Hakkilan jälkeen alkoi silmä lepäämään maisemassa, mutta samaan aikaan alkoivat muut ongelmat. Bisajärventie oli merkitty yksityistieksi eikä kansallispuistokylttejä näkynyt missään, joten aloin pelkäämään meidän päätyvän jonkun kiukkuisen maanviljelijän pihaan kansallispuiston sijaan. Pelko osoittautui onneksi turhaksi ja tarpeeksi poljettuamme löysimme ensimmäiset kansallispuistokyltit. 

Merkkien jälkeen löytyi kuitenkin toinen pulma. Reittimme jatkui karttasovelluksen mukaan tielle, jossa luki isosti, ettei sinne saanut ajaa. Tie oli suljettu myös puomeilla ja mietin pääni puhki uskallammeko lähteä pyörillä tietä pitkin keskemmälle puistoa. Samaan aikaan metsän hyttyset alkoivat kiusata pyörämatkasta väsynyttä lasta, joka ilmoitti ettei lähde enää ikinä kanssani minnekään ja halusi kotiin. Leikkiessäni kokenutta retkipyöräilijää totesin lapselle, että olemme ihan hetken päästä perillä ja samalla googlettelin missä hemmetissä ne laavut oikein ovat ja voidaanko me edes jatkaa matkaa puomien ohi. 

Onneksemme paikalle ajoi marjastaja, joka kertoi tien olevan kielletty vain autoilta ja porttien takana olisi Vantaan ladun maja sekä polku merkatulle luontopolulle. Ja onneksemme myös Kalkkiruukin laavu sijaitsi luontopolun yhteydessä, joten olimme melko lähellä määränpäätä.  Lähdimme siis polkemaan Vantaan Ladun majan ohi päätyen Hakunilaan menevälle polulle, joka ristesi Kalkinpolttajan polu kanssa. Tämä polku taas johdatti meidän Kalkkiruukin laavulle, joka oli tullessamme täysin tyhjillään. 


Torstai-iltana yhdeksän aikoihin kansallispuistossa ei liikkunut juuri kukaan. Saimme kuitenkin seuraa ensin parista makkaranpaistajasta ja myöhemmin kolmen parikymppisen nuoren ja yhden Nyksi-koiran porukasta, jotka jäivät yöksi leiripaikalle telttoihinsa.  Laavun saimme itsellemme ja telttailijoiden istuessa myöhään iltaa nuotiolla saimme nukahtaa turvallisen tuntuiseen hiljaiseen pulinaan. Edes sääskistä ei ollut haittaa tällä reissulla. 

Aamulla kymmenen aikoihin herätessämme Kaamos oli jo muuttanut mieltänsä retkeilystä ja toivoi, että voisimme jäädä vielä toiseksikin yöksi laavulle. Mulla ei kuitenkaan ollut eväitä ja juomaa kuin päiväksi (leirintäpaikassamme ei ollut kaivoa), joten söimme uusien retkikavereidemme kanssa yhdessä aamupalaa ja aloimme pikkuhiljaa pakkailemaan kamojamme kotimatkaa varten. Maailman parhaiten hoidetussa huussissa käytyämme olimme valmiita kotimatkaan. Vaihtelun vuoksi koukkasimme nyt kuitenkin Kalkkiuunitien kautta Sotunkiin, joka olikin huomattavasti kauniimpi reittivalinta, missä Sipoonkorven fiilis perinnemaisemineen tuli hyvin esiin. Seuraavalla kerralla poljemme tätä reittiä!

Kilometrejä reissusta tuli kaikkine koukkauksineen yhteensä noin 30km, joista muutama tuli tulomatkan lepotauolla Fazerilan karkkikaupassa. Pyörällä retkeily tuntui jopa "omammalta" kuin tavanomainen rinkka selässä retkeily. Tämä luultavasti siksi, että olen tottunut kantamaan kaiken aina itse ja nyt retkikamat kulkivat kuin vahingossa pyörän selässä perille. Vielä kun löytäisi jonkun hyvän ja kevyen seikkailutetan, jonka voisi vain kiinnittää tarakalle, niin johan olisi maailma taas astetta avoimempi. 

Muita huomioita tulevaan: Hanki kännykkäpidike! Pakkaa kassit järkevämmin, esim. toiseen eväät ja toiseen tavarat. Ota selvää minne olet menossa ennen kuin olet jo lähes perillä. Ota mukaan mausteita. 




Lue myös: Lapsen kanssa Sipoonkorven kansallispuistossa

0 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa Tänään oli Kaamoksen ekaluokan viimeinen koulupäivä. Huomenna on vielä todistusten jako koululla ja...

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa

Tänään oli Kaamoksen ekaluokan viimeinen koulupäivä. Huomenna on vielä todistusten jako koululla ja sen jälkeen alkaakin 2.5 kuukauden kesäloma.

Mikä oli tärkein taito, mitä opit ekaluokalla, kysyin tänään koulun jälkeen lapselta. " Noo, varmastikin lukutaito" vastasi lapsi ensimmäisenä. Lukutaito oli asia, jonka lapsi luuli oppivansa ensimmäisenä koulupäivänä ja nyt viimein se on ihan sujuvana hallussa, sitä osaa arvostaa.

Mikä lukutaidossa on parasta, kysyin seuraavaksi. " No se kun tykkään lukemisesta ja nyt voin lukea ihan mitä haluan".


Koulun lukuoppien lisäksi meillä on ollut ilo opetella lukemista myös aivan uusien lastenkirjojen avulla. Alkusyksystä lukemistossamme oli WSOY:n Lukupalat -sarja, jota luimme yhdessä. Talvella testasimme sarjakuvamaista lukemista Olga-kirjan parissa, jolloin minä pääsin jo kuuntelijan paikalle. Ja nyt viimeisinä koulupäivinä iltalukemisena on ollut uusin Jukka-Pekka Palviaisen Allu-sarjan kirjoista, Allu ja outo Uolevi. Allun mukana kotiimme on laskeutunut myös lukurauha, sillä tämä kirja on yksi ensimmäisistä täysin itsenäisesti luetuista.  Ja siis hiljaa luetuista, pyysi Kaamos täsmentämään.


Aiemmat Allu-kirjat on meillä ahmittu äänikirjoina, mikä on ollut mukava tapa tutustua alakoululaiseen Alluun. Kirjaan tarttumisessa on kuitenkin etunsa, sillä näin pääsee katselemaan myös Christel Rönnsin kuvitusta, joka rytmittää lukemista kivasti. Kuvien kohdalla on mukava pitää pieni lukutauko ja tutkia hetken aikaa värikkäitä kuvia.

Ensimmäisen lukukierroksen jälkeen pääsin minäkin selville kuka on kirjan nimessä mainittu outo Uolevi, eli Allun äidin nuoruudenihastus Uolevi Nökäräinen.  Toinen lukukierros Allua ja outoa Uolevia meni nimittäin kädet tiukasti kirjassa, mutta äänikirja vieressä puhua pölpöttäen. Tässä onkin vinkki, jota kannattaa juuri lukemaan opettelevan kanssa testata, jos kiinnostus lukemiseen on, mutta sanojen tavaaminen on vielä vähän haastavaa. Kolmannen lukukierroksen jälkeen Kaamos suostui jo sanomaan oman mielipiteensä kirjasta: "viis kautta viis!".

Itsestänikin Allu-kirjat ovat olleet tosi kivoja ja mukaansa tempaavia ja tykkään kun Alluissa löytyy monenlaisia hahmoja, kuten hihitystä herättävä autolla kaahaileva mummo. Kirjojen pituus toimii varmasti parhaiten näin ekaluokan jälkeen, kun lukutaito on kehittynyt ja sanojen hahmottamisen sijaan voi keskittyä paremmin hauskaan kieleen, jossa puhutaan esimerkiksi mustekalasta ilman mustetta ja siskonmakkarakeitosta ilman siskoa.

Näin kesänloman kynnyksellä Allu-kirjoja voikin suositella alakouluikäisille sadepäivien iloksi tai vaikkapa mukaan mökille tai pitkille ajomatkoille. Meillä Allua on luettu lähinnä parvekkeella auringosta nauttien ja kahden kodin välissä bussissa. Allu ja outo Uolevi-kirjan löydät esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta hintaan 19.95 €


Vinkki kesälomakirjoja etsiville! Ensi viikolla Facebook-sivuillani starttaa arvonta, josta voit voittaa kivaa kesälukemista lapsille! Käyhän siis tykkäämästä sivusta jo valmiiksi!

0 kommenttia

 (postaus sisältää Kainolta saadut housut) Kesä on selkeästi nyt täällä, sillä kirjoitan tätä postausta sandaalit jalassa ...

 (postaus sisältää Kainolta saadut housut)

Kesä on selkeästi nyt täällä, sillä kirjoitan tätä postausta sandaalit jalassa Helsingin keskustan terassilla! Kun asteet alkavat lämpenemään on pakko ottaa freelancer-elämästä kaikki ilo irti ja siirtyä hoitamattomista kotitöistä muistuttavasta kodista ulos lämpöön. Tykkään kyllä tehdä töitä myös kotona parvekkeella, mutta nyt on ollut niin kuuma, etten ole ihan parhaimmillani. Varjoinen sivukatu ja kylmä kahvijuoma toimii nyt työn jouduttajana paljon paremmin.

Kodin ulkopuolella ja etenkin asiakkaita tavatessa pitää kuitenkin miettiä vähän muutakin kuin kylmää juotavaa. Nimittäin työtyyliä. Vaikka kotona saatan tehdä kokonaisen päivän hommia vaikka uimapuvussa, on täällä ulkomaailmassa hyvä olla muutakin päällä kuin uikkarit. 

Olen viimeiset kesät kulkenut työhommissa mustissa culottes-housuissa ja tämä kesä ei ole poikkeus sääntöön, vaikka materiaali onkin tänä vuonna muuttunut astetta paremmaksi. Tänä keväänä sain valita köyliöläiseltä Kaino neuleelta jotain uutta kevätvaatetta ja päädyin lopulta näihin kuvassa näkyviin mustiin pliseerattuihin Vekki-housuihin, jotka ovat luomupuuvillaneuletta. Neule on materiaalina heti pari astetta ylellisempää kuin musta trikoo ja toimii hyvin myös lämpimällä, sillä neule "hengittää" mukavasti.  (Mikäli sinulla on neulevaatteen tarve, postauksen lopussa on muuten alekoodi!)

Neulehousujen kaverina olen nyt käyttänyt erilaisia lyhyitä t-paitoja ja toppeja, jolloin tyyli on siisti ja rento. Nyt päälle sattui persikkainen viskoosipaita, jossa on luonnostaan ryppymäinen pinta. Kesäjuhlissa ajattelin kokeilla housujen kanssa myös juhlavampaa pitsipaitaa.

Mutta huomaatteko jotain muutakin ylellistä, kuin housut? Niinpä! Mullahan on aivan upeat korut kuvassa. Tämä on oikeastaan ihan vahinko, mutta kerronpa nyt samalla sattumuksesta, jonka johdosta sain nämä upeat korut lainaan. Olin nimittäin viime viikolla etsimässä tuleviin lehtikuvauksiin mekkoa Ivana Helsingiltä ja samaan aikaan, kun pengoin Ivanan mekkotankoja heidän Marjaniemen talossaan, sattui Kalevala Koru pitämään työnäytöstä talon toisessa päässä. Kuullessaan mun etsivän mekkoa kuvauksiin, saivat Kalevala Korun työntekijät vakuutettua mut, että tarvitsen tottakai myös kauniit korut kuviin. 

Lopulta sopivaa kuvausmekkoa ei edes löytynyt, mutta ihastuin täysin Kalevala Korun Kosmos-sarjan* uusiin korviksiin ja kaulaketjuun ja nappasinkin mekon sijaan korut lainaksi huomisiin lehtikuviin. Ja kun korut nyt lainassa ovat, niin en malttanut olla käyttämättä niitä myös näin työpäivänä. Mullahan on itselläni saman Kosmos-sarjan ihanat isot pronssikorvikset turkoosilla kivellä (näkyy esim täällä) ja sirommat roikkuvat korvikset ovat ihan pakko hankkia myös itselleni. Myös tuo Kosmos-kaulakoru on nyt ihastuttanut sen verran, että taidan pistää senkin hankintalistalleni.

Aika pienillä jutuilla perusasua voi nostaa askeleen hienostuneempaan suuntaan. Itselleni luonnonmateriaalista neulotut vaatteet ovat arjen ylellisyyksiä, sillä pehmoinen neule tuntuu aina hyvältä ihoa vasten ja näyttää aina hyvälle. Ja onhan sekin aika hienostunutta, että sekä housut että korut ovat valmistettu Suomessa!

Pyysin nyt postausta kirjoitellessani Kainolta myös pienen alekoodin käyttöönne, jotta neulevaatteiden käyttäjät voivat hankkia kesävaatteita hieman edullisemmin. Koodilla Elsa saatte siis -15% alennuksen Kainon tilauksista. Koodi on voimassa toukokuun 2019 loppuun saakka. 



*) täysin epäolennaisena lisäyksenä postaukseeni kerrottakoon, että jos Kaamos saisi yllätys-pikkuveljen, todennäköisin nimivalinta veljelle olisi Kosmos. Mutta ei, veljeä ei ole tulossa :D


3 kommenttia

Flickr Images