oi mutsi mutsi: näyttelyt

Vinkki viikonlopuksi: Taikinan taju -näyttely Kaapelitehtaalla

5.10.18

kaupallinen yhteistyö Hotelli- ja ravintolamuseon kanssa

Nyt pääkaupunkiseudulla lasten kanssa viikonloppua viettävät huomio! Menkääpä täänä viikonloppuna museoon!

Tämä vuosi on ollut siinä mielessä kummallinen, että entisenä museoiden suurkuluttajana olen käynyt ihan äärimmäisen vähän museoissa. Uusin museokortin tammikuussa, mutta väitän ettei sitä ole käytetty vielä edes oman hintansa arvosta. Osasyy tähän on, että Kaamoksesta on tullut todella museokriittinen tyyppi ja pelkkä museo-sanan sanominen saa hänet kieltäytymään koko kaupunkireissusta. Syy on toki ymmärrettävä, onhan hän kulttuurituottajan ja tulevan taiteiden tohtorin lapsi :D

Kieltäytyminen oli ensimmäinen reaktio myös alkuviikosta, kun pyysin häntä mukaani Hotelli- ja ravintolamuseon Taikinan Taju -näyttelyyn Helsingin Kaapelitehtaalle. Onneksi pienen juttelun jälkeen selvisi, että leipomiseen liittyvä näyttely kyllä kiinnosti leipomista rakastavaa lasta, mutta ongelma olikin itse Kaapelitehdas, hän kun kuvitteli joutuvansa jonnekin tehtaaseen katselemaan taikinakoneita. Välillä huvittaa, miten edelleenkin itselle ihan selvät asiat kannattaa avata lapselle tosi tarkkaan ja ennakkoluulot voivat juontua monista eri saioista, kuten harhaanjohtavista paikan nimistä.

Kaapelille kuitenkin mentiin, sillä itsellenikin koko Hotelli- ja ravintolamuseo oli vieras juttu.

Taikinan taju -näyttely on suunnattu lapsiperheille ja se esittelee leipomista elämyksellisesti lapsille kiinnostavalla tavalla. Aisteilla on iso rooli näyttelyssä ja pelkän leipomishistorian sijaan leipomista lähestytään tekemisen kautta, tunto- ja hajuaistia hyödyntäen. Näyttelyssä voi leipoa isosta taikinasta (kineettinen hiekka) kakkuja, arvuutella kangaspusseihin piilotettuja leivontatarvikkeita pelkän kosketuksen perusteella sekä tuoksutella erilaisia leivonnassa käytettyjä tuoksuja. Itselleni kiinnostavinta taisi olla pullan letittämisen opettelu neljällä ja viidellä taikinasäikeellä.

Taikinan taju -näyttely on suunniteltu kivasti niin, että sieltä löytyy kiinnostavia juttuja monen ikäisille lapsille. Pienille lapsille näyttelystä löytyy paljon leikkielementtejä, esimerkiksi jättimäisiä pehmokakkuja ja donitseja sekä iso leikkikahvila herkkuineen. Kouluikäistä taas kiinnosti tuttujen asioiden tunnistaminen ja Taikinan taju -näyttelyn leivontatuoksujen jälkeen hän siirtyikin tuoksuttelemaan museon isoa yli 70 tuoksun tuoksubaaria, jonka sisään oli piilotettu monenlaisia tuoksuja hunajasta sipulin kautta kahviin. "Tuoksukone" toimi niin, että käsillä pumpattiin tuoksua muutama kerta ja sen jälkeen nuuhkaistiin erillisestä tuoksutötteröstä tunnistettavaa tuoksua, eli koko museo ei todellakaan tuoksu sipulille tai millekään muullekaan. Myös tuoksuherkät siis uskaltautuvat museoon hyvin.

Oma vierailumme näyttelyyn oli ajoitettu siinä mielessä nappiin, että juuri edellisellä viikolla Kaamoksen luokka oli viettänyt koulussa ruokaviikkoa. Ruokaviikon aikana kaikki matematiikan tehtävät oli laskettu ruuan avulla, liikunnassa oli leikitty ruokaan liittyviä leikkejä ja koulussa oli leivottu pätkismuffinsseja ja paloiteltu hedelmiä salaattiin. Koko koulun käynti oli siis keskittynyt pelkästään ruokaan liittyviin asioihin ja kutsu Taikinan taju - näyttelyyn tuli meille siis ihan täydelliseen aikaan. Mukava sattuma oli, että näyttely on suunniteltu tukemaan alakoulujen ruokakasvatusta.

Hotelli- ja ravintolamuseo järjestää ohjelmaa myös syyslomaviikolla (tarkempi ohjelma täällä).

Halloweenin aikaan lauantaina 3.11. klo 12-15 järjestetään muuten kaikkien Kaapelin museoiden yhteinen perhepäivä teemalla Kummitusjuhlat, jolloin kaikki vierailijat pääsevät koristelemaan oman kummitustalopiparin. Ja siitä seuraavina kuutena viikonloppuna taas valmistaudutaan jo jouluun ja lauantaisin tarjolla olisi piparinkoristelun saloihin tutustuttavia työpajoja klo 12-15, tällöin museoon on vapaa sisäänpääsy ihan jokaiselle. Ja muutenkin hotelli - ja ravintolamuseoon pääsevät alle 15-vuotiaat aina ilmaiseksi sisään.

Kannattaa siis pistää muistiin tämä paikka! Etenkin, kun lastennäyttelyn lisäksi paikalta löytyy tosi kiinnostava suomalaiseen ruoka- ja juomakulttuuriin perustuva Palveluksessanne! - näyttelykokonaisuus, jossa erilaisten teemahuoneiden kautta pääsee tutustumaan suomalaisiin vanhoihin hotelleihin ja ravintoloihin sekä jopa tanssimaan ja laulamaan karaokea!

0 kommenttia

Kesäkohde: Designmuseo ja Eero Aarnio-näyttely

1.6.16

Mulla on vähän ristiriitainen suhde designiin. Arvostan tosi paljon toimivia ja kivan näköisiä asioita arjessani, mutta en osaa antaa painoarvoa sille, että kaikki omistamani olisi designia. Vaikka onhan se, jos joku on asian suunnitellut. Designin ympärillä vaan pöllyää sellainen elitistisyyden pöly, joka näkyy etenkin sisustuspuolella aika tylsinä ja varmoina valintoina - kärjistäen tämän päivän designkoti on persoonallisen sijaan aika tylsä ja sieltä löytyvät tietyt varmat jutut, varmoissa väreissä. Aaltomaljakko vaan on vaihtunut String-hyllyyn. Mä taas tykkään hulluttelusta ja väreistä, asioista jotka viestivät hauskuutta! Eikä kotimme todellakaan ole täynnä designklassikoita, sillä monet eniten tykkäämistäni jutuista ovat aivan liian kookkaita ja hienoja kotiimme.

Designmuseo kutsui meidät kylään kahville ja katsomaan uusimman Eero Aarnion tuotantoon perustuvan näyttelyn. Eero Aarnio kuuluu juuri nähin pähkähulluihin designereihin, joiden suunnittelusta olen tykännyt aina, omistamatta silti yhtään (?) oikeaa Aarnion suunnittelemaa tuotetta. Tai mistä sitä tietää, vaikka jotain meillä olisikin, mutta ei tule mieleen. Erityisesti isot klassikkotuolit Pastillista Tomaatin kautta Pallotuoliin ovat kiinnostaneet mua nostalgisen estetiikkansa takia paljon ja joskus vanhana ja rikkaana hankin taatusti uima-altaallisen asunnon, jonka altaaseen heitän Pastillituolin ja lillun sillä päivät pääksytysten juoden samalla vuosikertaskumppaa.

Designmuseon edellinen näyttely, Lapsen vuosisata, oli ainakin meidän perheelle iso juttu ja käytiin katsomassa se tosi monesti. Siksi vähän jännitti, että miten Kaamos suhtautuu kun lelut ja lasten tavarat olivat muuttaneet pois ja tilalla olikin tavaraa, johon ei saanut koskea. Eero Aarnion tuotantoa esittelevässä näyttelyssä oli kuitenkin yksi juttu, joka piti lapsen mielenkiinnon yllä, nimittäin nuo esineiden ja huonekalujen alla olevat valkoiset pohjat liikkuivat hitaasti pitkin museota! Välillä Poni-sohva oli rappusten luona, välillä taas seinää vasten ja se piti lapsen mielenkiintoa yllä, samoin näytteillä olevien esineiden hassut muodot.

Silti sanoisin, että nykyään olisi hyvä, että lapset huomioitaisiin näyttelyssä kuin näyttelyssä paremmin, sillä heistä kuitenkin kasvaa se seuraava sukupolvi, joka näyttelyissä käy. Vieläkään ei olisi myöhäistä aidata Designmuseon kakkoskerrokseen pientä leikkinurkkausta, jossa olisi muutama Aarnion Puppy sekä Doggy-rakennuspalikoita joilla saisi siis oikeasti leikkiä. Itseisarvo missään näyttelyssä ei tietenkään tulisi olla lasten viihdyttäminen, mutta jos se nimikkosuunnittelijan tuotteilla onnistuu, se kannattaisi ehdottomasti toteuttaa jo ihan siksi, että tavarat on suunniteltu käyttöön eikö museoon pölyttymään. Tuntuu, että aina saan perustella lasten huomioimista, vaikka siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, että myös lapsia kiinnostaa taide ja design ja että heitä on nykyään tosi paljon museovieraina.

Mukavaa Designmuseossa on, että sieltä löytyy myös hyvä kahvila sekä tietenkin designorientoitunut museokauppa. Hörppäsimme heti tullessamme kahvit valoisassa kahvilassa ja ennen kotiinlähtöä oli ihan pakko käydä museokaupan puolella ostoksilla. Mukaan lähti Eero Aarnion designin sijaan suomalaisen Magisson teekuppeja sekä mulle että museokaverina olleelle Anna-Marialle. Edellinen viisi vuotta käytössä ollut valkoinen Magissoni on jo sen verran kolhiintuneessa kunnossa, että olen halunnut jo pitkään hankkia muutaman kupin lisää ja nyt kun uusia värejäkin oli tullut, mukaan lähti tottakai pinkki Magisson Teacup.

Noita Eero Aarnion suunnittelemia edullisempia kodin tykötarpeita saa muuten niiden tekijän eli lohjalaisen Plastexin verkkokaupasta edulliseen hintaan aina. On kiva, että vaikka suunnittelija onkin nimekäs, ei kaikessa tarvitse olla aina nimilisää tuotteen hintaan piilotettuna ja näin suomalaiset designtavarat ovat oikeasti kaikkien kukkarolle mahdollisia.

Eero Aarnio näyttely on Designmuseossa 25.9.2016 saakka.

7 kommenttia

Kankaan painantaa Ateneumissa + ilmaiset workshopit

6.4.16

Olisi ihana aloittaa tämä postaus toteamalla, että aina kun Kaamos on isällään, mulla on tapana tehdä kaikenlaista luovaa ja opetella vaikka uusia kädentaitoja. Ei valitettavasti siis pidä paikkaansa. Olisin ihan kympillä mukana satunnaisissa työpajoissa, mutta en pysty epäsäännöllisen työn ja elämän takia menemään esimerkiksi kansalaisopiston kursseille, koska mulla ei vaan ole yhtä tiettyä päivää viikosta, jolloin olisin aina vapaa harrastamaan. Ja siksi yritän osallistua yhden illan työpajoihin aina silloin kun sellaiseen törmään ja siellä on tilaa.

Tänään kävin painamassa kankaita Ateneumissa, vähän tähän hetkiseen Japanomania-näyttelyyn liittyen. Jos muistan oikein, pajaan ilmottautuminen oli tammikuussa ja se täyttyi hetkessä. Ihmiset siis oikeasti odottivat kiltisti monta kuukautta, että pääsivät tutustumaan näyttelyyn ja painamaan kankaita 2.5 tunniksi. Olisipa ihanaa, että jossakin olisi sellainen paikka, missä tällaisia iltakursseja järjestettäisiin vähän tiiviimmin ja joihin vieläpä mahtuisi sisään, vaikka ei olisikaan ilmottautunut kuukausia etukäteen. Vähän sellainen kässäihmisten kuntosali, että voisi mennä yhdelle tunnille, mutta ei tarvitsisi sitoutua koko lukukaudeksi. Olisin niin mukana!

Onneksi kuulin nyt, että Ateneumissa järjestetään säännöllisen epäsäännöllisesti myös non-stop-periaatteella workshopeja ja vain museolipun maksamalla pääsisi toteuttamaan itseään, taide-elämyksen lisäksi siis. Ensi lauantaina huovutetaan lintuja ja sitä seuraavana harjoitellaan japanilaista kirjontaa. Ja koska mulla on Museokortti, tämähän tarkoittaa, että voin vaan marssia sisään!

Mutta onko (Helsingissä) muita matalan kynnyksen taidepajoja? Kertokaapa vinkit jos on!

3 kommenttia

Poliittisen valokuvan festivaali

2.4.16

Miten onkaan yksi puoli vuotta vienyt niin paljon uskoa politiikasta, mitä tämä viimeisin. Tekisi mieli sulkea silmänsä kaikelta mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu ja vain ohittaa koko muu maailma. Ehkä silloin on juuri hyvä aika kohdata totuus - ei vaan uutisten vaan myös taiteen kautta. Poliittisen valokuvan festivaali ei nimestä huolimatta ole vain yksi lyhyt periodi, vaan helmikuusta huhtikuun loppuun saakka kestävä tapahtuma, jonka pääkallonpaikkana toimii Suomen valokuvataiteen museo. Kävimme nyt viikonlopun aikana kiertämässä näyttelyn lävitse.

Maailmassa tapahtuu niin paljon kauheuksia, että niille sokaistuu. Niin kauan kuin tapahtumat eivät konkreettisesti kosketa meitä itseämme, ne ovat kuin epätosia. Jossain tapahtuu jotain, mutta se ei kuulu meille. Poliittisissa valokuvissa kyse ei ole virkamiesten kättelyistä tai eduskuntatalon uuden siiven sisustuksen kuvaamisesta, vaan valokuvaaja on usein aktiivinen toimija, jolla on poliittinen viesti välitettävänään. Toisaalta teokset ovat vain valokuvia - niitä samoja kuvia joita näemme lehdissä päivittäin, mutta jotka eivät kosketa silti arkeamme. Tässä näyttelyssä valokuvaaja saa katsojan viimeinkin miettimään monen kuvan kohdalla, entäpä jos tämä kaikki tapahtuisi minun kotimaassani? Entäpä jos minä olisin ylitäydessä veneessä tai seisoisin raunioituneen kaupungin laidalla, entäpä jos siellä olisi ollut minun kotini? Jos minun olisi lähdettävä maastani, minne menisin ja mitä entisen kotimaani maisemaa muistelisin siellä?

Kuvat ovat pysäyttäviä, koska kaikki tämä on totta. Ihmiset ovat joutuneet muuttamaan turvallisuutensa tähden tai koska heillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Osa odottaa lentokonetta rappusilla, he eivät voi mennä takaisin, mutta ei ole mitään minne he etenisivätkään portailta. He siis odottavat. Yksi oli ennen kosovolainen, nyt ilman papereita ei mistään. Ja minä narisen 50 euron omavastuuosuudesta reseptilääkkeissä.

Katsoimme Kaamoksen kanssa italialaisen Massimo Settinin Where are you? projektin kuvaa, jossa Välimerta ylittävä vene pelastettiin. Miksi he ovat tuolla veneessä, voiko vene kaatua kun ihmisiä on noin paljon, kysyi lapsi. Kerroin heidän matkustaneen pitkän matkan maasta, missä eivät olleet turvassa ja olivat iloisia kun olivat viimein turvassa. Niin, onneksi he tulivat tänne, tuumasi lapsi. Niin. Oikean ja väärän huomaa usein siitä, miten lapsi siihen reagoi. Siksi ei huvittanut kertoa, että aika monen suomalaisen mielestä nämä ihmiset olisi saaneet hukkua Välimereen Eurooppaan rantautumisen sijaan.

0 kommenttia

Ernesto Neton hippisimulaattori Kiasmassa

5.3.16

Harmittaa, ettemme Kaamoksen kanssa ehtineet torstaina Kiasmaan Ernesto Neton näyttelyn avajaisiin, sillä olen kuullut illasta jälkikäteen melko hyviä juttuja. Kuulemani mukaan itse taiteilija oli ollut elementissään ja mukana oli ollut myös spontaanisti joogaavia opetuslapsia, jotka olivat vetäneet nenään jotain jauhoa, joka virallisen tiedon mukaan ei kuitenkaan ole ollut...no sitä itteensä, vaan tupakkaa ja puun tuhkaa. Kuulin Erneston myös luvanneen, että hänelle voi soittaa milloin tahansa, niin hän hommaa shamaanin kanssa pikatreffit ja muutenkin koko illan kulku on mennyt juuri niin kuin voi vain kuvitella. Pitäisi aina vaivaantua paikalle.

Perjantaina, näyttelyn ensimmäisenä virallisena päivänä Kiasmassa oli ilmainen sisäänpääsy ja arvasin paikan olevan täynnä. Piti oikein sinnitellä lauantaihin, että pääsen tsekkaamaan näyttelyn, sillä olen aiemmin nähnyt vain muutamia Neton teoksia ryhmänäyttelyissä. Ja kyllä tuollaiseen hippisimulaattoriin kannattikin mennä. Juuri viime viikolla pähkäilin missä ihmeessä ihminen voi viettää rauhassa aikaa Helsingin keskustassa kun tarvitsisi lepoa ja tilaa luoville ajatuksille. Seuraavat puoli vuotta menen Kiasman viidenteen kerrokseen virkatun käärmeen pään sisään makoilemaan ja katselemaan sateenkaaren värisistä matonkuteista tehtyä kattoa. Museo-oppaille tiedoksi, jos kuuluu kuorstausta, ei saa herättää.

Kiasman ilmapiirikin oli muuttunut Jani Leinosen teosten poistuessa ja Ernesto Neton installaatioiden ilmestyessä täysin päinvastaiseksi. Meininki yläkerrassa oli kuin puunhalauskurssilla konsanaan ja se ihme kyllä tarttui myös lapseen, joka lekotteli pitkät tovit riippukeinuissa ja unelmoi voivansa nukahtaa sinne toviksi. Ihmiset soittivat spontaanisti soittimia ja makoilivat erilaisissa majoissa ja lattiallakin. Tällaisia kohtaamisia muiden ihmisten kanssa tulee liian harvoin ja huni kuin-kansan yhteisötilasta inspiraaion saanut iso telttarakennelma saisi mielestäni olla osa ihan jokaista ostaria ja kauppakeskusta. Tällaisten rakennelmien ei pitäisi olla erityisyys vaan itsestäänselvyys, me tarvitsemme näitä arkeemme, kotiin yksi ja jokaiselle työpaikalle toinen.

Jo pelkästään Ernesto Neton näyttely on hyvä syy hankkia Museokortti, jolla suomalaisiin museoihin saa mennä vaikka päivittäin ihailemaan ja ihmettelemään maailman monimuotoisuutta. Ja miten mahtava kokemus lapselle, kun lähes kaikkeen sai koskea ja mennä sisään. Kyllä Kiasma vaan on isoista museoista se mun lempparein Suomessa, vaikka Erneston lupaamaan shamaaniin en törmännytkään. Ehkä sitten ensi kerralla. Aikaa onneksi on 4.9.2016 saakka.

3 kommenttia

Vanha rokkari ja lapsi näyttelyssä

8.1.16

Huh huh, kuinka yksi taidenäyttely voi joskus viedä ajatukset pitkäksi aikaa muihin maailmoihin. Näin kävi mulla Myymälä2:sen uudessa All yesterday's parties näyttelyssä. Näyttely on Emma Suomisen, Anna Jensenin, Aiju Salmisen ja Elina Hakkaraisen yhteisponnistus, missä käsitellään rokkia, naisena olemista ja ikääntymistä. Nelivuotiaan kaverin kanssa elämys oikein konkretisoitui, tässä sitä ollaan jumissa. Ja jatkuvalla matkalla koko ajan.

Vanhojen rockbiisien nimiä ja lyriikkoja seinävaatteisiin kirjottuna, ryijy joissa The Velvet Undergroud & Nicon levynkansi, grafiikkaa, jossa kysytään "onko jälkikasvun potentiaalisesti huono musiikkimaku riittävä syy olla lisääntymättä?". Teki mieli juoda kaljaa. Ja samalla kertoa lapselle kaikki noiden bändien parhaimmat kappaleet. Eikä sitä olisi tietenkään kiinnostanut. KRIISI.

Onneksi lapsi on isällän sillä jo kuvat lisätessäni mun piti hakea siideri kaapista ja kaivaa muhjaantuneet ja kuivat röökit esille. Ne on odotelleet The Blog Awardseista asti ja maistuu pahalle. En päässyt awardseista edes baariin, koska toleranssi petti ja olin ennen puolta yötä taksissa matkalla nukkumaan, Ei mene hyvin.

Mitä tässä yritän sanoa on se, että olo on välillä kuin tuolla Ace of Spades seinävaatteella. Vanha pohja, jossa on jotain etäisesti tuttua, mikä ei enää vain ole mua. Mutta sitä ei saa musta poiskaan! Silti olen viettänyt päiväni neuloen ja kuunnellen Chisua. Ei hyvin mene edelleenkään. Samalla olen miettinyt, kuinka ihanaa on, ettei elämä ole enää baarista toiseen hyppimistä. Ja toisaalta kuinka ihanaa on, että mulla on edelleen aikaa myös viettää vapaapäivä peiton alla ja märehtiä maailman menoa. Kuinka kiva, että välillä voi vaan avata siiderin ja antaa kaiken muun olla. Kuten Rumban jutussa sanottiin: Rock ei ole kuollut, se vain haisee vauvan puklulle eikä mahdu enää vaatteisiinsa.

Samalla kun hurraa vauva- ja taaperoaikojen olevan ohitse, sitä miettii kuinka monta vuotta mulla on vielä mahdollisuus tulla äidiksi uudelleen. Eikä mulla edes ole vauvakuumetta, mutta silti sitä miettii. Täytin muutama päivä sitten 34 vuotta, joka on melko katkeransuloista. 34 on ikä milloin ihmiset juurikin neuloo ja kuuntelee Chisua, ja sellainen mä olen nyt enkä haluaisi muutakaan. Ironisesti Chisu laulaa taustalla ikäkriiseistä.

Että sellainen näyttely ja tunnelmat tänään. Taidan avata uuden siiderin ihan vaan siksi, että voin.

5 kommenttia

Lapsen vuosisata Designmuseossa

21.10.15

Eilen oli tosi pitkä päivä. Lähdin Kaamoksen kanssa kaupungille jo yhdeksältä aamulla ja päivään mahtui myös tylsää palaverissa istuskelua, joten kiitokseksi kärsivällisyydestä kävimme myös Designmuseossa leikkimässä. Sopivasti myös pappa saapui kaupungille samaan aikaan, joten saimme seuraa Lapsen vuosisata-näyttelyyn.

Lapsen vuosisata on siis sama näyttely, minkä näin hetki sitten Köpenhaminassa. Kuitenkin, koska nyt oltiin Suomessa, oli suomalaisia lasten designin helmiä huomattavasti enemmän nähtävillä mitä Köpiksessä. Fiilis näyttelyssä oli toki tutumpi, mutta kyllä musta myös toteutus oli lapsen kannalta parempi, mitä Tanskan versiossa. Tanskassa huomion vei oikeutetusti oman maan Boblesit, kun taas Suomessa Boblesien lisäksi lapsille oli kasattu hervottoman iso Lappsetin monitoimileikkipaikka liukumäkineen kaikkineen. Muuten Designmuseon näyttely oli Köpistä suppeampi, mutta myös näyttelytila oli pienempi.

Lapsen vuosisata ei ehkä tarjoa mitään erityistä ahaa-elämystä suomalaiselle näyttelyvieraalle, sillä näyttelyn ehdottomasti kiinnostavin asia, äitiyspakkaus, on meille melko tuttu juttu. Melkeinpä sanoisin, että ensi toukokuussa uudelleen avautuva Lasten Kaupunki leluvitriineineen ja koulumuseoineen on kiinnostavampi kokonaisuus. Mutta koska Lasten Kaupunki ja myös Päivälehden museo ovat kumpikin remontin alla, saa perheellinen museokävijä olla iloinen, että edes jotain lapsille suunnattua tarjontaa ylipäätään löytyy. Eikä Lapsen vuosisata huono missään nimessä ole, sillä aihe on kiinnostava ja nostalgikkona tykkään fiilistellä vanhoja tavaroita. Jotain silti jäi nyt puuttumaan, olisikohan se ollut ihan vain se uutuuden viehätys.

Pääasia kuitenkin oli, että lapsella oli nastaa!

Seuraa blogiani Instagramissa, Facebookissa ja Bloglovinin kautta.

4 kommenttia