Käsi ylös ne, jotka käyttävät jumppavaatteita vain ja ainoastaan jumppatunneilla! Aika hiljaiselta vaikuttaa, ainakin vuoden 2020 loppupuolella :D 

Jos vielä viime vuonna legginssit kyseenalaistettiin housuina, niin nyt on monella eri ääni kellossa. Legginssithän on jumppahousujen lisäksi tämän vuoden epävirallinen toimistovaate nro 1, ainakin itselläni. Ja tähän työasuun kuuluu tottakai myös pehmeät kaarituettomat rintaliivit, villasukat ja neuletakki. Kätevää, sillä samoissa vaatteissa voi hengailla vaikka viikon putkeen, eikä lähin työkaveri (eli minä itse) valita yhtään. 

Enkä valita siitäkään, että VIIMEIN löysin ihan superhyvät jumppahousut ja topin, joissa kompromissia ei tarvinnutkaan tehdä fiksun tuotantoprosessin ja järkevien materiaalien sekä käytettävyyden kanssa. Käteväähän on, että näissä voi - uskokaa tai älkää - myös liikkua! Vastuullisista vapaa-ajan vaatteista ja asusteista tutuksi tulleen Weekendbeen valikoimasta nimittäin löytyy sellainen helmimerkki kuin Girlfriend Collective, jonka korkeavyötäröiset jumppalegginssit voin ihan heittämällä todeta parhaiksi jumppahousuiksi ikinä. 

Kolmen seikkailutunnin jälkeen mun oli kuitenkin itse annettava valomerkki, sillä olin luvannut toimittaa lapset koteihinsa ennen nukkumaanmenoaikaa. Puoli tuntia aikaa, käykää vielä läpi kaikki suosikkijuttunne! Tässä vaiheessa ei ollut enää epäselvää mitkä olivat ne kaikista kivoimmat jutut ja porukka suunnistikin yksimielisesti ensin seinäkiipeilemään interaktiivisen pelin lailla toimivaan Valoclimbiin ja sen jälkeen vielä pomppimaan niinikään interaktiivisesti toimivaan videopelimäiseen Valojump-trampoliiniin.  Viimeisen puolen tunnin hikitreenin jälkeen testaajat olivatkin ihmeen yksimielisesti valmiita kotimatkalle.

Kulunut vuosi on ollut liikuntatottumusteni osalta silmiä avaava. Vaikka edellisessä postauksessa kerroinkin vähän kyllästyneeni juoksemiseen, olen viimein saanut karistettua ajatuksistani sen huonouden tunteen, joka mua on vaivannut ihan pienestä lapsesta lähtien. Kun on ollut Hippokisojen viimeinen serkkujen voittaessa maailmanmestaruuskisoissa mitaleja, olen kokenut vertailua toisiin jo ihan pienestä pitäen. Kouluajasta muistan liikuntatuntipäivät viikon pahimpina, tunsin huonoutta heti ala-asteen ensimmäisistä hetkistä aina lukion viimeisimpiin liikuntatunteihin. Muistan jokaisena lapsuuden ja nuoruuden liikuntatuntina toivonut olevani näkymätön, sillä olin huonoin. Aina. Ja kaikessa.  Eikä huonoinpana olemisessä ollut mitään hyvää tai kannustavaa.

Liikunta on silti kuulunut elämääni jossain määrin aina. On ollut aktiivisempia ja passiivisempia kausia ja nyt aikuisena olen tykännyt esimerkiksi retkeilystä ja joogasta, mutta kammonnut edelleen erityisesti juoksua ja ryhmäliikuntaa. Jos totta puhutaan, olen liikunnan lisäksi kammonnut myös julkisesti liikunnallisia ihmisiä, sillä jotenkin he edelleenkin aikuisella iällä edustavat mulle niitä liikunnassa onnistuneita tyyppejä, jotka jättivät mut valitsematta joukkueeseensa. Muistan istuneeni vuosia sitten esimerkiksi nykyisen kaverini Monnan kanssa vierekkäisissä kampaamotuoleissa uskaltamatta edes tervehtiä, sillä ajattelin, että sporttinen Monna (joka on muuten yksi ihanimmista ihmisistä jonka tiedän) katsoisi mua jotenkin säälien tai arvostellen, ihan vain siksi että hän on urheilullinen. Ihan älytön ajatuskin, tiedän, mutta niin mä silloin ajattelin. 

Mutta onneksi asenteet ja ajatukset voivat myös muuttua ja onneksi myös uskallan välillä haastaa omia pinttyneitä ajatusmallejani, esimerkiksi uskaltautumalla ryhmäliikuntaan vuosien tauon jälkeen. Ja tänä syksynä olen juoksemisen lisäksi käynyt kerran viikossa Monnan ohjaamalla liikunta-bootcampilla, jossa n. 20 hengen ryhmä treenaa viikoittain tunnin yhdessä. Ryhmän startatessa jännäsin hommaa tosi paljon, sillä somessa aktiivisena en ole voinut välttyä huomiolta, ettei nykymammojen treenit ole mitään pienen punan poskille tuovaa voimistelua. Sitä pitää olla warrior ja tähdätä tavoitteellisesti johonkin kisaan ja luovuttaminen on luusereille. Odotin vähän kauhulla, että millaista ryhmäliikuntaa tulossa on ja olin valmistautunut ihan tosissaankin verta, hikeä ja kyyneleitä sisältävään treeniin. Sellainen kuva mulla urheilusta joogasalien ulkopuolella on ollut!

Mutta arvatkaa mitä! Vaikka toisin voisi kuvitella, löytyy maailmasta vielä liikuntaryhmiä, joissa alkulämmittelyt ovat oikeasti kevyitä kehoa lämmittäviä harjoituksia ja jokaiselle osallistujalle löytyy juuri omalle kunnolle sopiva tapa tehdä lihaskuntoliike. Ensimmäisten sisätreenien jälkeen oloni oli ihan pöllähtänyt, että näinkö mukavaa ja omaa kehoa kuuntelevaa liikunta voikaan olla, tästähän tulee hyvä olo! Ja mikä parasta, tässä ryhmässä on aidosti sellainen olo, ettei kukaan katso säälien haparoivia luistelukyykkyjäni vaan keskittyy omaan suoritukseen hymyillen kannustavasti muille. Ja tästä jos jostakin tulee hyvä olo, niin kropalle kuin mielellekin. 

Nämä ajatukset suhteestani liikuntaan ovat saaneet mut miettimään miksi liikunnasta on tehty niin kilpailullista ja paremmuusjärjestykseen pistävää, että moni kokee epäonnistumista niin paljon, ettei edes mene liikkumaan. Miten esimerkiksi Instagramissa treenivaikuttajien suurimmat seuraajamäärät ovat niillä tyypeillä, jotka omistavat koko elämänsä urheilemiseen ja tarjoavat treeni-inspistä, joka on kirjaimellisesti saavuttamattomissa suurimmalta osalta seuraajista (mikäli aikoo siis tehdä muutakin kuin urheilla)? Miten liikkumisesta tuli niin vakavaa, että jopa liikunta-alan ammattilaiset tuntevat itsensä riittämättömiksi ulkonäköpaineiden ja treenisuorituksiensa kanssa. Ja miksi liian monilla  aikuisilla on fiilis, että jos ei onnistu 100% ja pysty pitämään ankaraa treenitahtia yllä viikosta toiseen voi liikunnan unohtaa kokonaan, kun ei siitä mitään kuitenkaan tule.

Tämä asia mietityttää itseäni myös pienen lapsen vanhempana, sillä olisihan se upeaa etteivät nämä pienet koululaiset joutuisi kulkemaan riittämättömyyden ja huonouden taakka harteillaan niinkin tärkeän asian kuin liikunnan osalta.  Miten opettaa lapselle liikunnan iloa ja riittävyyden fiilistä, jos on itsekin siinä ihan alussa?

Kuvat Monnasta ja minusta: Maarit Vaahteranoksa, vaatteet Yvette.fi (saatu)

Tässä postauksessa kerron kokemuksia uusista Adidas Ultraboost juoksulenkkareistani!

Olen jo vuosia vannonut lenkkareissa Merrellin ja paljasjalkakenkien nimeen. Nyt kesällä alettuani juoksemaan enemmän, huomasin kuitenkin, ettei ennen niin rakkaat jalkineet toimineetkaan asfaltilla juostessa. Jalan isku asfalttiin tuntui liian kovalle ja vaikka barefooteilla taivalsinkin hyvin metsäteillä, tuntui asfaltilla juokseminen melko hankalalle ja kipeällekin. Mulla on jalassa myös pronaatio-ongelmaa ja paljasjalkakenkien rinnalla olen käyttänyt jo vuosia suomalaisen Footbalancen yksilöllisiä tukipohjallisia, mutta juoksukengistä en tiennyt oikeastaan mitään.

Koska lenkkarit ovat oikeastaan se ainoa pakollinen juttu juoksemisessa, tuli eteen siis juoksukenkien hankinta. Kyselin kavereilta vinkkejä hyvistä juoksukengistä ja mut saatiin vakuuttuneeksi, että nämä popot kannattaa käydä sovittamassa urheiluliikkeessä nettitilauksen sijaan, niin paljon niissä olisi eroja. Siispä kurvasin keskustassa ollessani urheilukauppaan ja pyysin kerrankin apua valintaan muualta kuin internetistä! (Nimittäin Intersportista)

En ollut edes tullut ajatelleeksi kuinka suuret juoksukenkävalikoimat ovat, mutta onneksi sain apua valintaan myyjältä. Testailin useampia malleja ja lopulta päädyin unelmapehmeään leveälestiseen Adidas Ultraboost lenkkariin, jossa oli valmiiksi pronaatiotuki. En siis tarvitse näihin erikseen tukipohjallista, vaan lenkkeily sujuu hyvin ilmankin. Uudet juoksulenkkarini ovat myös ensimmäiset neuloskenkäni ja voi miten mukavat nämä primeknit-neuloksesta tehdyt lenkkarit ovatkaan jalassa!

Vain yksi ongelma uusien lenkkareiden kanssa tuli eteen, kun erilaisiin jalkineisiin tottuneet jalkapohjani alkoivat kipuilla välillä kesken hölkkäilyn. Tähänkin onneksi löytyi nopea apu, kun hieroin jalkapohjiani ison superpallon ja hierontasukkulan (vai mikä tuo on?!) avulla. Nyt jalkapohjatkin ovat sitä mieltä, että näillä lenkkareilla mennään vielä pitkälle. 

Vaikka olen itse näistä lenkkareista aika innoissaan, suosittelen kuitenkin juoksulenkkari metsästäjälle testailua useamman mallin väliltä. Kannattaa kuitenkin koklata myös tämä pari, jos juoksulenkkareiden osto on ajankohtainen!

Muistan kun näin joskus kymmeniä vuosia sitten kuvan Madonnasta juoksemassa personal trainerin kanssa, mietin että taitaa tyyppi olla vähän yksinkertainen. Jokainenhan osaa juosta, mihin siinä mitään ammattilaista tarvitsee, eikun lenkille vain. Henkilökohtaisen liikuntaneuvojan ja treenauttajan palkkaaminen tuntui silloin aika kaukaiselle ajatukselle, mutta ajat muuttuvat ja nykyään kuulee vähän yhdeltä sun toiselta hyvistä treenikokemuksista PT:n kanssa. Mulla ei kuitenkaan ollut käynyt oikeastaan mielessäkään, että voisin itse treenata PT:n kanssa, kun en tähtää liikunnassa mihinkään muuhun kuin säännöllisyyteen. 

Talvi oli kuitenkin raskas ja liikuntakerrat jäivät yksi toisensa jälkeen väliin huomaamattani. Alkuvuodesta havahduin siihen, että väsymykseni alkoi olla lähes lamauttavaa ja kummallista kyllä kroppa huusi ruuaksi kahta asiaa: verimakkaraa ja appelsiinia. Samoihin aikoihin sain yhteydenoton Lupaus-studiolta haluaisinko testata kolmen kerran PT-pakettia heidän personal trainerinsa Sanna Tiusasen kanssa ja kun virtaa oli saatava, tottakai suostuin tarjoukseen ilomielin. 

Kolme kertaa pt:n kanssa kuulosti juuri sopivalta määrältä tarpeisiini. Tuntui, että tarvitsisin joka tapauksessa uuden kuntosaliohjelman ja neuvoja laitteiden käyttöön, joten suunnittelutapaamisemme jälkeen suunnistimme kuntosalille, johon mulla on jo entuudestaan jäsenyys. Tykkään kuntosaliharjoittelusta paljon, mutta salilla iskee aina epävarmuus siitä miten liike tehdään oikein, joten oli kiva saada Sannalta sekä simppeli harjoitusohjelma että kartoittaa sopivat vastuspainot tämän hetkiseen treeniin. Kuntosaliharjoittelu menikin hyvin ihan loppumetreille saakka, kunnes tunnin liikkumisen jälkeen poikittaisia vatsiksia tehdessäni muhun iski tosi heikko olo ja jouduin skippaamaan viimeiset liikkeet sen vuoksi. Juteltiin Sannan kanssa siitä kuinka omaa kroppaa kannattaa kuunnella ja lopetettiin treeni siihen ja käytiin yhdessä läpi miten voisin tapaamistemme välissä kasvattaa liikkumistani.

Saliharjoittelun jälkeen sain päättää millaista lajia haluaisin kokeilla seuraavaksi ja vähän omaksikin ihmetyksekseni aloin puhumaan kahvakuulasta. Kahvakuulaharjoittelupaikaksi sovittiin Lupauksen oma sali seuraavaksi viikoksi ja viikon aikana lupasin tarkkailla omaa fyysistä aktiivisuuttani niiltä osin, että hyötyliikkuisin enemmän esimerkiksi skippaamalla hissit ja lyhyillä matkoilla julkiset. Tämä toimikin tosi hyvin ja koin jo ekan treeniviikon jälkeen piristyväni ja saavani ihan erilaista energiaa itseeni!

Mutta kuten otsikosta ehkä arvaatte, kaikki ei mennyt ihan kuin olisi voinut toivoa. Viikon päästä  toisella treenikerralla kahvakuuliin tutustuessa sama salilla tuntunut heikotus ja huono olo tuli takaisin! Eikä minään pienenä heikotuksena vaan ihan kunnon niskaotteella. Ihastuin liikkeisiin, jotka Sanna oli mulle suunnitellut ja tykkäsin kahvakuulasta muutenkin, mutta lopputulos oli se, että makasin heikotuksen vallassa Lupauksen lattialla itkien, kun en vain pystynyt heikon olon vuoksi tehdä liikkeitä! Onneksi PT:ni Sanna tiesi paljon myös terveysasioista kätilön koulutuksen vuoksi ja patisti mut terveyskeskukseen mittauttamaan hemoglobiinin ja verenpaineen ennen seuraavaa treenikertaa, joka olisikin vasta useamman viikon päästä.

Viikot treenien välissä meni hieman usvassa, kävin terkkarilla toteamassa verenpaineideni olevan melko matalat ja liian matalien hemoglobiiniarvojen vuoksi sain kehoituksen ryhtyä kunnon rautakuurille. Raudan puute on ollut riesanani ihan nuoresta saakka ja tätähän se verimakkaran ja appelsiinin himo uumoilikin, keho huusi rautaa ja sen imeytymisessä auttavaa C-vitamiinia. Innostuin kuitenkin Lupauksella tehdystä kahvakuulatreenistä niin paljon, että hankin kotiini muutamat kokovartalon treeniin soveltuvat kuulat ja aloin Sannan ohjeiden mukaan tekemään liikkeitä, jotka tuntuvat hyvälle ja kiinnitin huomiota arkiliikuntaan, sillä normaalissa arjessa heikotusta ei tuntunut juuri koskaan.

Kolmas ja tällä erää viimeinen treenikerta Lupauksella piti sisällään sekä liikkumista että myös henkistä treeniä. Sanna opetti mulle kehonhuollon kannalta tärkeitä liikkeitä ja puhuttiin paljon siitä, kuinka myös kehonhuolto ja etenkin ylävartalon jumien poisto hieronnalla saattavat parantaa verenkiertoani ja auttaa myös treenatessa ilmenevään heikotukseen. Viimeisen kerran lajina meillä oli muuten kotitreenin tehostus jumppakuminauhan avulla ja kun heikotusta edelleenkin ilmeni, patisti Sanna mut vielä ihan kunnon verikokeisiin, jotta jos heikotukseen olisi jokin vakavampi syy, se tulisi selville. Ensi viikolla olenkin menossa verikokeisiin ihan hyvillä fiiliksillä, sillä kuukauden intensiivinen rautakuuri on kyllä lisännyt energian tunnetta kehossa ja uskon, että syy heikotukseen saadaan hoidettua kevään aikana kokonaan pois.


Kuten tekstistäni saa kuvan, ei oma PT-harjoittelu ollut ollenkaan kuin Madonnalla. Onneksi! Vaikka mulla varsinkin toisen treenikerran jälkeen oli vähän epäonnistunut olo ja harmitus treenien epäonnistumisesta, huomasin jo kotona ettei PT:n kanssa treenaaminen ollut silti turhaa. Vaikka juuri sillä hetkellä en taipunut parempaan suoritukseen, sain Sannalta paperilla ja myös meiliin hyviä ohjeita jokaisen liikuntakerran jälkeen ja myös kimmokkeen lisätä arkiliikuntaa sekä kotitreeniä oikein tehdyin liikkein. Satsasin vielä viimeisen treenikertamme jälkeen 10 euroa treenikuminauhaan, joka onkin ollut tosi kiva apu kotona yläkropan liikkeitä tehdessä ja onneksi nyt on ihan mulle räätälöidyt ohjeetkin kuminauhan käyttöön.


Oli myös tosi kiva, että kun heikotus oli tullakseen, tuli se juuri PT:n kanssa, jolloin sain heti hyvät vinkit sen taltoitukseen sekä henkistä tukea harmitukseeni. Juuri eilen illalla mietin, että empatia on tosi tärkeä juttu PT:n ammatissa, jos mua olisi yhtään syyllistetty laiskaksi heikotuskohtauksen aikana, olisin lähtenyt suoraan ovesta ulos ja vannonut etten harrasta enää ikinä liikuntaa. Nyt fiilis on kuitenkin toiveikas, pienet PT:n oppien mukaan tehdyt kotitreenit ovat olleet kivoja ja varmasti tuolle heikotukselle löytyy vielä parannuskeino, jolloin pääsen takaisin kuntosalillekin vähän voimakkaamman treenin pariin. Siihen saakka kevyt arkiliikunta, kahvakuulat ja kuminauhajumppa sekä armollisuus itseä kohtaan toimivat vallan mainiosti. Ja onneksi nyt keväällä liikkua voi ulkona niin monin eri tavoin, potkulautakin on jo kaivettu varastosta ja pidemmät etapit hoituu helposti sen kanssa.

Käteen siis jäi paljon:
-hyvä fiilis
-kuntosalilaitteisiin tutustuminen ammattilaisen johdolla
-kuntosaliohjelma painoineen ja toistoineen
- eka kerta kahvakuulailua + innostus siihen
-selkeät ohjeet kahvakuulailuun
-kuminauhajumppaohjeet
-ohjeet kehon huoltamiseen ja verryttelyyn ennen kuntosalia
- paljon hyviä motivoivia ajatuksia
-fiilis, että riitän tällaisena kuin olen

PT-palvelut saatu Lupaus.fi
Treenikuteet saatu Yvette.fi

Olen uuttanut itseni joulusesongin aikana elokuvilla, jotka pursuavat rakkautta, kuumaa kaakaota, mistelinoksia ja käsi kädessä luistelua talvisessa New Yorkissa. Totuus on kuitenkin ollut lähinnä epätoivoinen alekarkkien hamstraus märkien länttien tippuessa taivaalta - ei rakkautta eikä New Yorkia. Paitsi tänään.

Tulimme eilen Kaamoksen kanssa viimein maalta kaupunkiin ja päätimme ottaa ilon irti niistä riennoista, mitä Helsinki meille tarjoaa. Eli sushista, leffasta ja Rautatientorilla sijaitsevasta Jääpuistosta. Olemme olleet tämän talven luistelematta ollenkaan, kun täällä Etelä-Suomessa lajia pystyy harrastamaan käytännössä vain tekojääradalla, eikä arkisin maalla sellaista herkkua ole ollut tarjolla. Onneksi Helsingistä löytyy useampikin tekojäärata, joten luistelu on sentään vähän helpommin järjestettävissä mitä (kiihkeitä tunteita blogissakin herättänyt) hiihto!

Kaamokselle hankimmekin joululahjaksi uudet luistimet, jotka ovat kätevästi kolmen koon mallia, ja mahtuu ainakin teoreettisesti koosta 34 kokoon 37. Emme kuitenkaan vielä ehtineet terotuttaa uusien luistimien teriä enkä minä (parin vuoden aikomisesta huolimatta) ehtinyt hankkimaan itselleni sopivia luistimia, joten päätettiin käyttää Jääpuistolta alkutalvesta tullut blogietu vastaan ja lainata luistimet suoraan paikan päältä. Vuokrausmahdollisuus Helsingin ytimessä sijaitsevassa jääpuistossa onkin huippujuttu, jota etenkin turistit tuntuivat hyödyntävän paljon. Vaikka sää ei ollut mitenkään loistokas, vaan harmaa ja sateinenkin, oli Jääpuisto ihan täynnä sekä perheitä että turisteja.

Ja pakko sanoa, että talven ensimmäiset luistelut eivät menneet ihan putkeen, vaikka hauskaa olikin. Ja ei, Kaamoksella luistelutaitoa alkoi löytymään melko nopeasti pienen kelkkaharjoittelun jälkeen ja mukana ollut Anna-Mariakin liiteli kuin vanha tekijä, mutta muhun iski tosi voimakas ja polttava jalkakipu. Kivun seurauksena olin siis itse porukan ensimmäinen luistimet naulaan ripustanut. Kipu ei sinäänsä ollut yllätys, sillä olen kärsinyt siitä ihan lapsuudesta lähtien, jolloin pelasin ringetteä ja luistelutreenit olivat välillä yhtä helvettiä jalkatreenistä huolimatta. Luulenkin, että valitettavasti luistelu ei tule olemaan itselleni talvilaji nro1 jatkossakaan, mutta onneksi lapsi pysyi luistimien päällä pitkään ja hartaasti.

Luistelun päälle kävimme vielä kutsusta nauttimassa Cafe Jääpuiston eväistä ja tuhdit voileivät kuuman juoman kanssa maistuivatkin kyllä happihyppelyn jälkeen hyvin. Ja kieltämättä siinä iloisia luistelijoita katsellessa ja syödessä alkoi se jouluelokuvista tuttu fiilis tarttua itseenkin, vaikka ei ihan New Yorkissa oltukaan eikä se luistelukaan onnistunut itselläni kovin hyvin. Monesti hyvä fiilis onkin monen asian summa ja meidän luistelupäivän tunnelmaan kyllä vaikutti paljon orastava uudenvuoden juhlan odotus, luistinradan kaunis ja historiallisesti merkittävä sijainti sekä tietenkin hyvä seura. Ihan joka kerta jäälle mennessä me tuskin Jääpuistoon tulemme, mutta onhan tämä aika must juttu näin joulun ja uuden vuoden aikaan!

Kuvat tallensi Eino Nurmisto/ Tämän kylän homopoika

Kaupallinen yhteistyö Yvetten kanssa.

Jokainen varmasti tietää, miten omasta hyvinvoinnistaan pitäisi huolehtia. Ulkoilua, terveellistä ruokaa ja tarpeeksi lepoa. Käsi ylös se, joka ihan oikeasti pystyy pitämään joka viikko huolta näistä kaikista! Varmasti monikin pystyy, mutta aivan yhtä monelle tämä yksinkertainen yhtälö on tosi vaikea. Itse kuulun siihen porukkaan. 

Voin ihan avoimesti myöntää, että kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja maailma täynnä mielenkiintoista tekemistä, on mun helppo skipata nimenomaan ne hyvinvointiin liittyvät jutut ja painaa tukka putkella ajattelematta hyvinvointiani yhtään. Illalla valvon ihan liian pitkään keskustellen somessa ystävieni kanssa, aamuisin skippaan väsyssäni aamupalan ja juon töissä pelkän kahvin kunnes meinaan pökrätä nälkään. Lounaalla käyn lähinepalilaisessa vetämässä naanleipää ja valkoista riisiä pahimpaan nälkään ja teen töitä epäergonimisessa asennossa, koska sohvalla vaan on kivempaa mitä työpöydän ääressä. Ja liikunta, ah! Voisin tehdä vaikka kirjan siitä kuinka huono olen aikatauluttamaan liikunnan osaksi viikkorytmiä!

Kun omaan hyvinvointiin liittyviä asioita skippaa yksi kerrallaan, voi välillä herätä todellisuuteen, että on unohtanut oman itsensä täysin. Unohdukset tapahtuvat pikkuhiljaa ja samalla tavalla niitä unohtuneita ja hyväätekeviä rutiineita kannattaa myös alkaa kaivelemaan takaisin elämään pala kerrallaan, pikkuhiljaa. Mikään ei varmasti ole yhtä tehokas tapa unohtaa hyvinvointiaan, kun päättää joku yleensä maanantainen lähtöviiva, milloin aloittaa samaan aikaan hikiliikunnan, terveellisen syömisen sekä hyvin nukkumisen. Perjantaihin mennessä olen unohtanut kaiken ja vajonnut vaan entistä syvemmälle naanleipäsuohoni :D

Yhdistimme Monna Treenaa blogin Monnan kanssa voimamme ja keskustelimme siitä, kuinka näitä pieniä hyvinvointiin liittyviä juttuja saisi lisättyä pala palalta elämäänsä ja miten niitä voisi ylläpitää myös kiireisen perhearjen keskellä. Yhdeksi pääteemaksemme nousi armollisuus itseä kohtaan ja yksittäiset, pienetkin teot, joilla hyvinvointiinsa voi vaikuttaa. Tämän keskustelun perusteella ideoimme viikon mittaisen tosi pienistä teoista koostuvan hyvinvointiviikon, joka alkaa huomenna maanantaina Instagrameissamme. Luvassa on pieniä, helppoja ja helposti toteutettavia vinkkejä ja muistutuksia oman hyvinvoinnin tueksi. Pieniä tehokkaita jumppaliikkeitä, muistutusta miten kootaan ravitseva lounas sekä vähän mentaaliharjoitustakin. Viikko ei taatusti tule mullistamaan hyvinvointiasi, mutta toivottavasti muistuttaa (syyllistämättä) niistä pienistä jutuista, jotka saattavat jäädä arjen jalkoihin!

Hyvinvointiviikkomme tarjoaa treenivaatemerkki Yvette, joten kaikki videoissa sekä näissä blogikuvissa näkyvät vaatteet löydät Yvetten valikoimasta. Kokoja Yvettellä löytyy tosi isolla skaalalla, nuorista tytöistä aikuisiin naisiin aina 6XL kokoon saakka. Hyvinvointiviikkomme ajan koko Yvetten värikäs valikoima on myös -15% tarjouksessa koodilla MONNAELSA15. Alennus on voimassa sunnuntaihin 

Hyppää siis mukaan hyvinvointiviikollemme maanantaista 13.11 alkaen! Hyvinvointivinkit tulevat päivittäin videomuodossa Instagramtileillemme @oimutsimutsi ja @monnatreenaa . 

Kuvat ja video: Maarit Vaahteranoksa

Kuvauspaikka: Hyvinvointistudio Lupaus