Luvassa on pitkästä aikaa lastenleffa-arvostelua! Lapseni on vihdoinkin selättänyt 1,5 vuotta sitten hankkimansa leffapelkonsa, joka sai alkunsa liian pelottavasta Fanta-mainoksesta. Tätä tapausta oli pakko juhlia sarjalipulla leffaan sekä ämpärillisellä popparia sekä Heinähattu ja Vilttitossu-elokuvalla.

Vuoden lopulla ilmestynyt Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset elokuva on kiinnostanut mua jo siitä lähtien kun näyttelijävalinnat paljastettiin. Kun näyttelijät on koottu akselilta Putous-Siskonpeti, voi melkein jo arvata lopputuloksen olevan hauska ja yhdistettynä Tiina ja Sinikka Nopolan tekstiin leffa olikin tosi viihdyttävä. Kuusivuotias seuralaiseni meinasi välillä tikahtua nauruun ja hyppelehti innoissaan korokejakkarallaan ja itsekin olin hymy huulilla koko leffan ajan, vaikka välillä Niina Lahtiselle tyypillinen kaakatus ja yleinen sekoilu hieman rikkoi tunnelmaa. (Onko sekopäisen äidin roolin oltava AINA Niina Lahtisen heiniä? Onko maapallo pyöreä?)

Juoni leffassa on simppeli. Kattilakosken perhe on lähtenyt kesälomalle ja samaan paikkaan, vaikkakin eri mökkiin päätyvät poliisit Isonapa ja Rillirouskukin. Koska poliisit kuitenkin haluavat pitää lomaa työnsä lisäksi Kattilakosken ongelmia aiheuttavasta perheestä, he päätyvät muutaman mutkan kautta esittämään Rubensin taiteilijaveljeksiä. Taiteilijat kuitenkin kiehtovat äiti Kattilakoskea niin paljon, etteivät poliisit pääse eroon perheestä edes valepuvuissa ja kun soppaan lisätään Kattilakosken perheen lapsien, Heinähatun ja Vilttitossun, valppaus siitä, ettei kaikki ole kuin pitäisi, on edessä melkoinen setti sekoilua, naurua ja jopa (ei pelottavia) vankikarkureita.



Hauskuuden lisäksi leffa tarjoili myös silmäkarkkia - siis lavastuksen ja puvustuksen muodossa. Leffan puvustus oli ihanan rönsyilevää ja tottakai kesäpaikalle pyörillään karauttaneet Alibullenin neidit veivät voiton kaikessa hattaruudessaan ja värikkyydessään. Ja vaikka ra-kas-tan överiyttä, rakastin myös isä Kattilakosken autenttista eräjormapukeutumista, joka oli hieno vastakohta neitien sekä Rubensin veljesten erikoisille tyyleille.

Se mitä pelkäsin leffa tuovan eteen oli tottakai bodyshaming, josta kirjoitin katsottuani parikymmentä vuotta vanhan Heinähattu ja Vilttitossu joulukalenterin viime joulukuussa. Aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, eikä yhtä tökeröä vartaloiden arvottamista ja haukkumista uudesta leffasta onneksi löytynyt. Tottakai esimerkiksi poliisien nimet Isonapa ja Rillirousku ovat edelleenkin kyseenalaisia ja leffassa kiinnitettiin paljon huomiota etenkin Isonavan herkkupakkomielteeseen, mutta mielestäni tätäkään pakkomiellettä ei arvotettu negatiivisesti, vaikka siitä toki vitsailtiinkin. Ja vaikka elokuvassa viitataankin useampaan otteeseen henkilöhahmojen kokoon, ei sitä tehdä negatiivisella tavalla arvottavasti vaan enemmänkin huomiona, jolla ei ole mitään arvolatausta. Tämä on mielestäni tärkeä asia, sillä lastenkulttuurissa mulla on vartaloiden arvostelulle nollatoleranssi.

Mitään suurta opetusta tai syvempää ajatusta leffassa ei ollut, enkä sitä oikeastaan kaivannutkaan. Nopeasti etenevä, hieman koheltava komedia on silloin tällöin juuri sitä mitä ihminen kaipaa. Ja kaiken kaikkiaan elokuva rokkasi ja oli tosi hyvä uudelleenaloitus leffaharrastuksillemme, joten eiköhän näitä arvosteluja tule taas jatkossa enemmänkin. Miten on, onko joku muukin jo ehtinyt katsomaan uusimman Heiniksen?

Yksi alkuvuoden puhutuimmista tv-formaateista lienee Nelosen uusi sarja, joka ei ole vielä edes alkanut. Kohu lähti liikkeelle tv-kanavan ilmoituksesta, jossa ohjelmaan etsittiin kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneita ihmisiä, joko yksin tai jo kumppanivanhemman löytäneenä. Ajatus on siis kuvata sarjaa, joka seuraa perheiden muodostumista hieman epätavallisemmasta kulmasta, vanhempien välillä kun ei ole eikä todennäköisesti tulemaan parisuhdetta.

Meni pieni hetki ennenkuin mulla välähti: hei, mehän ollaan Kaamoksen isän kanssa kumppanuusvanhempia! Jotenkin en vain koskaan ole tullut ajatelleeksi perhettämme minkään termin mukaan, siis muun kuin perhe. Kumppanuusvanhemman kriteerit vaan täyttyvät, emme ole seurustelleet edes raskausvaiheessa, jaamme vanhemmuuden kahden aikuisen välillä, tulemme toimeen ja kaikki lapsen asiat päätetään yhdessä. Jos totta puhutaan, emme mekään edes tunteneet toisiamme kun lapsi sai alkunsa. Aika lailla siis samat lähtökohdat kuin ohjemaan tulevilla perheillä.

Vaikka kyseessä on tv-sarja, joka tuo tavanomaisesta poikkeavan perheen perustamistavan kaikkien puheenaiheeksi, ei kumppanuusvanhemmuus tietenkään ole mikään uusi juttu. Ja jos sarja tehdään yhtään Ensitreffit alttarille tyyliin, ei siihen valikoida julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä haluavia henkilöitä, vaan etsitään hyvän maun mukaisesti oikeasti kumppanin puutteesta tai jostain muusta seikasta lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä. Esimerkiksi seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvillehan kumppanuusvanhemmuus voi olla yksi harvoista tavoista saada lapsi ja lapsi saa parhaassa tapauksessa neljä vanhempaa (tai ylikin), sellaista on ihan turha surkutella.

Aika paljon keskustelu onkin surkutellut nimenomaan lapsia, jotka tämän ohjelman seurauksena syntyisivät. Fakta kuitenkin on, että lapsia putkahtelee maailmaan hyvin erilaisista lähtökohdista, eikä perinteisessä heteroparisuhteessa syntyvä lapsi ole yhtään enempää turvassa vastoinkäymisiltä kuin muutkaan. Lapset ovat joustavaa tekoa ja koska heille ei ole kehittynyt mitään normeja, he tuskin kokevat perhettään outona tai ihmeellisenä ellei sitä asiaa oteta tässä valossa puheeksi. Ja ennakkoluuloista luopumiseen tv-ohjelma onkin hyvä konsti, vaikka en ehkä itse osaisi hankkia niinkin elämää mullistavaa asiaa kuin lasta tv:n kautta. Jollekin se voi kuitenkin olla ainoa vaihtoehto, jos kumppania vanhemmuuden jakamiseen ei muuten löydy.

Mitä kumppanuusvanhemmuus sitten tuo lapsen elämään? Kaikki riippuu täysin perheestä, johon lapsi syntyy. Vaikka vanhemmat eivät olisikaan parisuhteessa keskenään, he ovat lapsen perhe. Kumppanuusvanhemmuudessa lapsi saa yleensä kaksi kotia. Omalla lapsellani oli muuten joskus suru, kun kaikilla lapsilla ei ole kahta kotia. Kotien määrä ei ole mikään ongelma, mutta tottakai siihen että kumpikin koti tuntuu kodille tulee kiinnittää huomiota. Toinen mihin kiinnittäisin itse huomiota on, ettei lapsesta tunnu, että häntä heitellään milloin minnekin ja että vanhemmat haluavat hänestä välillä eroon. Pikemminkin fiiliksen tulisi olla, että kotien ovet, etenkin vanhemmalla iällä, ovat aina auki ja lapsi on aina tervetullut kotiin. Kumpaankin kotiin.

Kumppanuusvanhemmuus liittyy lapsen lisäksi tottakai vanhempiin, jotka eivät yleensä asu yhdessä. Tämä kuvio on tuttu eroperheissä, mutta meillä kumppanuusvanhemmuusperheissä lapsi ei ole kokenut vanhempien eroa, kukaan ei ole joutunut muuttamaan pois yhteisestä kodista ja kahden kodin kuvio on totuteltavissa heti tai viimeistään vauvavuoden jälkeen. Kun vanhemmat eivät ole eronneet ja sitä kautta joutuneet pettymään keskenäiseen suhteeseensa, voi se olla etu yhteisien pelisääntöjen luomisessa sekä helpottava tekijä yhteiselossa ylipäätään. Esimerkiksi meidän perheessä lapsi viettää paljon aikaa myös yhdessä kummankin vanhemman kanssa, mikä voi eroperheissä olla vaikea juttu toteuttaa, jos vanhempien väliset suhteet eivät ole kunnossa. Tänään käytiin muuten yhdessä keilaamassa ja kirjoitan postaustani lapsen toisen kodin takkahuoneesta, jossa olen nyt yötä. 

Vaikka vanhemmat eivät asu yhdessä kuten ydinperheessä, voi kumppanuusvanhemmuusessa vanhempien keskinäinen suhde olla tiivis. Tiiviissä suhteessa myös lapsen tarvitsemat rutiinit on helppo rakentaa niin, ettei kodeissa ole eri sääntöjä ja kummassakin kodissa on hyvä ja turvallinen olla. Ja kuten sanoin alussa, ei perhe-elämässä yleensä pelata termeillä kuten kumppanuusvanhemmuus, homoperhe, eroperhe tai ydinperhe vaan eletään lapsen hyvinvointia tukevaa tavallista arkea, jokainen omalla tavallaan lapsen parasta ajatellen. Yhteenotoilta, näkemyseroilta ja yleiseltä perhehässäkältä ei kumppanuusvanhemmatkaan pääse karkuun, mutta tuskinpa on montaakaan perhettä, jossa elämä on yhtä soljuvaa virtaa ilman räpiköintiä. 

Vaikka televisiosarjoja on monenlaisia, uskon että vanhemmuus on aihe, johon suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella, eikä kumppanuusvanhemmuudesta tehdä mitään selän takana nauramiseen tähtäävää viihdettä. Ainakin itse jään kiinnostuneena odottamaan sarjaa, mihin lapseni luultavasti toteaisi (kuten kaikkeen muuhunkin), että "tylsää, ihan liian tavallista". 

Koska elän eräänlaisessa hippikuplassa, en ole tiennyt armeijasta mitään. En ole kuullut inttijuttuja, en usko lähipiirini miesten edes käyneen inttiä ja se mistä olen varma on, etten tunne yhtäkään armeijan käynyttä naista. En ole seissyt rautatieasemalla inttileskenä saattelemassa puolisoa enkä mulla käynyt mielessäkään, että olisin edes harkinnut armeijaan menoa omalta kohdaltani, vaikka olenkin sitä mieltä, että armeijan tai siviilipalveluksen kaltainen palvelusaika tekisi kaikille parikymppisille hyvää ja siitä saisi varmasti eväitä sekä elämää että etenkin työelämää ja opiskeluelämää varten. Oikeastaan harmittelen edelleen, ettei tytöille ole ollut mahdollisuutta siviilipalveluksen suorittamiseen, sillä lukion jälkeinen breikki yhteiskuntaa hyödyttävään työhön olisi tehnyt taatusti hyvää.

Oikeastaan ainoat kosketukseni armeijaan ovat olleet ne hetket, kun olen Provinssirockin raksa-alueella tsiigaillut puolustusvoimien rakentavan ponttoonisiltaa joen yli sekä se kun Puolustusvoimain soittokunta on esiintynyt samoilla festivaaleilla. Sekä tietenkin sotilaat keräämässä rahaa kaduilla hyväntekeväisyyteen. Näissäkään tapauksissa en ole kiinnittänyt armeijaan sen enempää huomiota, eikä armeija siis ole tuttu juttu yhtään. 

En siis ehkä ole se tyyppi, jonka uskoisi katsovan mitään inttisarjoja, mutta niin vain kun Yle Areenaan tuli vuoden alussa kaikki yhdeksän jaksoa Porin prikaatissa kuvattua Naissotilaat sarjaa, oli pakko vähän kurkata. Ja kurkkaaminen tässä tapauksessa tarkoitti siis sitä, että tuijotin koko sarjan kerralla lävitse, sillä neljän viime tammikuussa armeijan aloittaneen alokkaan armeijavuosi vei heti mukanaan. Ja kun sanon alokkaan, tarkoitan tietenkin naisalokkaan, kuten ohjelman nimestäkin voi päätellä. 

Koska koko armeijakonsepti on itselleni vieras, oli kaikki ihan vierasta ja ensimmäinen hämmennykseni oli se, että nämä muijat tiesivät mihin pyrkivät ja osalla siinsi silmissään myös tulevaisuus armeijassa. He siis tiesivät jotain etenemismahdollisuuksista, kun taas itselleni koko armeijan etenemisprotokolla alkoi hahmottua vasta ohjelman myötä. He siis menevät ensin alokkaiksi, sieltä jonnekin muualle, aukkiin ja rukkiin eivät kaikki pääse ja ilmeisesti sittenkään ei ura armeijassa ole vielä varma nakki, vaan pitäisi mennä kadettikouluun ja olikohan yksi vaihtoehto maanpuolustuskorkeakoulu? 

Koko sarjan ajan itselläni pyöri mielessä, että en missään nimessä pysyisi järjissäni armeijassa edes viikkoa, aamuherätykset, minuuttiaikataulut, kaikenlaiset testit ja typerät inttivitsit olisivat vain ihan liikaa. Miten joku haluaa mennä tuollaiseen paikkaan lähes vuodeksi  ja vieläpä vapaaehtoisesti? Päähenkilöistä seurasin mielenkiinnolla etenkin Jenniä ja Miisaa, joista kumpikin tuntui löytävän oman paikkansa ja intohimonsa intistä, vaikka sohvapsykologina aluksi uskoinkin heidän kyllästyvän hommaan ensimmäisenä. Itsehän olisin heittänyt hanskat tiskiin heti ensimmäisen cooperintestin jälkeen, joten nostan kyllä hattua sarjan päähenkilöille, joista (anteeksi juonipaljastus) kukaan ei lopettanut touhua kesken. 

Naissotilaat on tehty yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa ja sen huomaa ehkä parhaiten siitä, että sarja keskittyy nimenomaan armeija-arkeen, eikä mihinkään sotilaskotimunkkeihin ja vapaapäiviin armeijasta. Näin tosi tv:n katsojana olisin kaivannut enemmän tarinoita inttiarjen mukavista puolista ja esimerkiksi reaktioita lomilta inttiin palaamiseen sekä jossain määrin suorempaa puhetta päähenkilöiden suusta. Kiroilua kyllä kuului, mutta varmasti armeija on paikka, jossa ylempiarvoisia ei ihan heti tee mieli haukkua tv-kameralle, jos mieli tekee jatkaa armeijan leivissä ohjelman päätyttyäkin. 

Mutta vaikka sarja keskittyikin tiukasti armeijan harjoitusten seuraamiseen, riitti mulla mielenkiinto ihan loppuun saakka. Suurin syy oli tottakai se, ettei armeijaarki ollut itselleni yhtään tuttua ja joka jaksosta löytyi ihmeteltävää. Monille sarja varmasti sytyttää kiinnostuksen myös palvelukseen astumiseen, mutta omalta kohdaltani se vain tuki omaa fiilistäni, että minusta ei tuohon olisi kuin pakon edessä, jos sittenkään!

Meillä on ollut meneillään taas tosi iso äänikirjabuumi ja olemme Kaamoksen kanssa saavuttaneet juuri historiallisen merkkipaalun, Harry Potterit on nyt luettu loppuun! Potterurakan jälkeen ajattelin, että siirrymme hetkeksi takaisin suomalaisten satujen pariin ja samalla vaihdamme myös formaattia, Lidlistä kun löytyi vanha Heinähatun ja Vilttitossun joulukalenteri dvd:nä. Luimme tuossa hetki sitten uuden Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö-kirjan, joka oli tosi kiva ja hauska, joten siksikin oli kiva kaivautua itsenäisyyspäivänä sohvannurkkaan katsomaan Heinähatun ja Vilttitossun seikkailuja.

Muutaman kymmenminuuttisen katsottuani alkoi kuitenkin ilo muuttumaan hämmennykseksi, vuonna 1993 tehty sarja kun oli vähän liiankin ysikolmonen, enkä todellakaan tarkoita sillä lavastusta tai kuvanlaatua. Alkujaan Pikku Kakkosessa näytetyn joulukalenterin juoni on näennäisesti tosi kiva ja kertoo tarinan siitä, kuinka Vilttitossu vie kodin ruokavarastosta ruokaa joulutontulle, mutta kylän poliisi Isonapa syö tontun herkut. Kuvio alkaa selviämään vasta kun tyttöjen vanhemmat kertovat poliisille ruuan häviämisestä ja poliisi Isonapa ymmärtää syöneensä juuri ne kadonneet herkut.

Mutta vaikka juoni tuntuu kivalle, oli käsikirjoitukseen kylvetty 2017 vuoden silmin ihan järjetön määrä ulkonäköön ja lihavuuteen liittyvää dialogia, joka sai ainakin minut haukkomaan henkeä. Olen aina vähän ihmetellyt  komisario Isonavan nimeä, mutta ohittanut sen kuitenkin olkaa kohauttaen. Nyt joulukalenteria katsoessa oikeasti vähän järkytyinkin, kun Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoista tutut Alibullenin neidit olivat joululaihdutuskuurilla, joka kesti ihan viimeiseen jaksoon asti, he kertoivat laihduttavansa siksi että saisivat sitten jouluna syödä ihan kunnolla. Toinen neideistä iloitsi, että hame pyörii jo päällä ja eipä ole ihme ettei pyörisi, neidit kun jumppasivat puolet ruutuajastaan puhuen laihdutuksesta! Jossain vaiheessa Heinähatun ja Vilttitossun isä totesi Alibullenin neitien paaston kestävän 30 päivää.

Absurdein kohta sarjassa oli kun Heinähatun ja Vilttitossun äiti Hanna Kattilakoski meni Alibullenin neideille kylään ja kauhisteli jumppaaville neideille naistenlehdessä olevaa kuvaa "miten tuokin on laihduttanut itsensä luurangoksi". Silloin teki mieli sulkea koko televisio, mutta jatkettiin sitten kuitenkin, koska ajattelin voivani selittää laihdutusjutut lapselle jotenkin fiksusti (turha toivo). Ja loppuun saakka joulukalenteri jatkui yhtä kiusallisena, kun jopa ystävällinen tonttu alkoi puhumaan pulleasta poliisi Isonavasta käyttäen mitä kamalimpia lihavuuteen liittyviä kuvauksia. Hieno asennekasvautushetki suoraa lapsuudestani!

Nykyäänhän tällainen dialogi ja juoni ei olisi missään nimessä sallittua lastenohjelmissa, mutta 90-luvulla tv-sarja tuskin herätti suuriakaan negatiivisia tunteita. Laihdutuksesta ja syömättömyydestä lapsille kertominen ja lihavien haukkuminen kun oli aivan yhtä normaalia kuin se, että Peppi Pitkätossussa puhuttiin neekereistä ja karkkipäivänä syötiin neekerin suukkoja. Ja tässä tullaan siihen, että eihän näillä jutuilla ole ollut mitenkään tarkoitus loukata tai kylvää ennakkoluuloja, nehän vaan olivat ihan yhtä normaaleja kuin lihan syöminen tai sisällä tupakoiminen. Aikansa juttuja.

Mutta mitä tällaisille ajatusmaailmaltaan vanhentuneille teoksille tulisi sitten tehdä? Ruotsissa nousi taannoin iso haloo Astrid Lindgrenin kirjojen kieliasun siivouksesta, jolloin Lindgrenin tytär kommentoi asiaa juuri niin, että sanat ovat ajankuvia ja hänen äitinsä ei missään tapauksessa ole halunnut loukata vanhakantaisilla ilmauksillaan, Ja tyttären luvalla nämä sanat vaihdettiin parempiin. Mutta koska vanhaa tv-sarjaa ei tietenkään voi samalla tavalla korjata, se jatkaa elämäänsä juuri niinkuin se on aikoinaan tehty. Ja valitettavasti sisältö ei vastaa enää niitä kriteerejä, joita nykyvanhemmilla lastenohjelmien sisällöstä on. Harva meistä haluaa lastenohjelman ottavan kantaa ihmisten ulkonäköön ja esimerkin kautta kannustavan 30 päivän paastoon tai hoikkien haukkumiseen luurangoiksi. Ja valitettavasti yhtä harva meistä vanhemmista jaksaa istua sisältötsekkaamassa jokaista lastenohjelmaa ennen lasta, joten tällaiset tuttujen satuhahmojen ajatustasolla vanhentuneet sarjat pääsevät yllättävän helpostikin katseluun ilman kyseenalaistamista.

Nyt siis mietin onkohan olemassa mitään varoitustarraa, jolla tällaista ajatusmaailmaltaan vanhentunutta sisätöä voisi merkitä? Kun tuskin näitä kieltääkään voi, vaikka meillä tämä leffa lähtee kyllä kierrätykseen kulkematta lähtöruudun kautta. 

ps. Tämän tv-sarjan perusteella ei kuitenkaan kannata pelästyä, ainakin nämä uusimmat Heinähattu ja Vilttitossukirjat ovat lukukokemukseni perusteella muuten aivan ihania! Mulle tuli melkein huono omatunto, kun fanitan Sinikka ja Tiina Nopolaa ihan hurjana ja päädyn kirjoittamaan 24 vuotta vanhasta sarjasta, mutta kun tämä dvd-levy on nyt melko ajankohtainen ja myynnissä, on välillä pakko ottaa vähän kriittisempi kanta siihen mitä moskaa sitä kaupasta kotiinsa onkaan kantanut. Mutta 100% lukemistanu Nopoloiden tuotoksista on kyllä kaiken suositteluni arvoisia. Tosin koko Heinähattu ja Vilttitossu sarjaa en ole lukenut. Kiitos ja anteeksi. 

Planeettamme maa II on BBC:n suurproduktio, jossa on kuusi jaksoa. Ne tulevat Suomessa Yle TV1:ssa lauantaisin 1.4. alkaen klo 18.45-19.35. Yle Areenaan uudet jaksot tulevat kuitenkin jo lauantaiaamuisin, joten näitä voi katsella vaikka löysänä lauantaina läppäriltä sängystä käsin. Sarjan suomalaiskertojana toimii Avarasta luonnosta tuttu Jarmo Heikkinen. Jaksot ovat katsottavissa Yle Areenasta vain 14 päivää, joten kannattaa katsoa heti ettei yksikään jaksoista jää väliin!

Kuvat: BBC / Planet Earth II

Tuntuu, että kaikki kohisevat nyt Skamista niin, että muuta kiinnostavaa ei netistä löydykään. Paitsi että löytyy ja yllättävää kyllä suomalaisena tuotantona. Lola uppochner eli suomeksi Lola ylösalaisin perustuu Monika Fagerholmin samannimiseen kirjaan, mitä en ole valitettavasti lukenut. Harmi, sillä yleensähän kirja on aina tv-sarjaa ja leffaa parempi ja tämän kuusiosaisen sarjan kohdalla se tarkoittaisi, että kirja olisi täydellinen!

Lola ylösalaisin kertoo pienen suomenruotsalaisen kaupungin nuorista ja nuorten elämään vaikuttavista aikuisista. Juoni on todella koukuttava ja jännittävä, sillä pikkukaupungin jokaisella asukkaalla tuntuu olevan joku musta salaisuus taustalla. Ja jos ei ole, se tehdään esimerkiksi tappamalla... Lola ylösalaisin ei pääosanuorista huolimatta ole nuortensarja, vaan suunnattu aikuisille. Yksi sarjan kiinnostavimmista hahmoista on pyörätuolissa istuva Anita, joka suhtautuminen elämään on vähintäänkin kyyninen ja pelottava parantumattomasta sairaudesta johtuen. Anitaa katsellessa mua melkein pelotti olla yksin kotona!

Sarjassa on kuusi osaa, joista olen nyt katsonut neljä putkeen ja jo nyt harmittaa, että jäljellä on vain kaksi tunnin jaksoa. Se, mikä ei harmita on, että löysin sarjan nyt, sillä se poistuu Yle Areenasta viikon päästä. Eli nyt kun vielä ehtii KATSOKAA TÄMÄ!

Olen aika iloinen, että viime aikoina luonnossa liikkuminen ja retkeily on nostanut profiiliaan, eikä sitä pidetä enää niin tylsänä juttuna. Kiva juttu näin perheellisenä on myös se, että luonnssa samoilu on tosi helppoa ja aika edullistakin ja jokaisen suomalaisen läheltä löytyy mielenkiintoisia kohteita, joihin voi mennä tutustumaan. Joskus se vaatii kyllä auton, mutta ainakin meillä pääkaupunkiseudulla pääsee myös julkisilla moniin kiinnostaviin paikkoihin. Oikeastaan se haaste on vain mieltää asiat kiinnostaviksi, sillä kivethän on vain kiviä ja puut puita ellei niistä ota itse enemmän selvää.

On myös kiva, ettei enää eletä extreme-aikaa ja elämyksiä pystyy saamaan muustakin kuin hurjimmasta koskesta, maailman korkeimmille huipuille kiipeilystä tai offareilla laskemisesta. Luonnossa adrenaliini saa toki erittyä, mutta siellä voi myös rauhoittua ja hengittää vapaasti. Itse olen enemmän hidasta ja nautiskelevaa sorttia, vaikka kieltämättä kaikenlainen välineurheilukin kiinnostaa. Viime kesänä suoritin vuosaarelaisessa Natura Vivassa melontakortin ja tälle kesälle plakkarissa on 10-kortti Hakuna Matatan suppivuokraamoon.

Hiljaisen menon luontoihmiset ovat nyt kesällä hyvin huomioitu myös television puolella, sillä Ylellä alkaa ensi tiistaina retkeilyä ja suomalaista luonnon mytologiaa yhdistävä tv-ohjelma, Metsien kätkemä. Se on suositun Retkipaikka-blogin perustajan Antti Huttusen sekä mytologiasta kiinnostuneen tuottaja Reetta Rannan juontama luonto-ohjelma, jossa tutustutaan Suomen luontokohteisiin sekä retkeilyn että perinnekertomusten kautta. Hassu sattuma, että ohjelmassa tutustutaan myös esimerkiksi Lohjansaaresta löytyvään Paavolan tammeen, juurihan minä muutama viikko sitten kyselin luontokohteita nimenomaan Lohjan suunnasta!

Pääsin kurkkaamaan jo ennakkoon neljä jaksoa kahdekssta enkä malta odottaa tiistaita, jolloin Yle Areenasta näkee myös loput kahdeksasta jo valmistuneesta jaksosta. Television puolella TV1:ssa jaksot esitetään perinteisesti yksi viikossa tiistaisin klo 20.00-20.30, mutta Areenaan kaikki jaksot tulevat siis yhtä lukuunottamatta heti ensi tiistaina. Yhdeksäs jakso kuvataan tämän kesän aikana ja se esitetään 9.8. 2016.

Metsien kätkemä on ihana sarja, joka on visuaalisesti huippuluokkaa ja sisällöllisesti todella rauhallisesti etenevä ja kiinnostava. Se sisältää kohdevinkkien ja mytologian lisäksi myös eväsvinkkejä ja henkilöhaastatteluja luonnossa. Erityismaininta on pakko antaa Reetta Rannan asuille, sillä joka ohjelmassa hänen päällään on jotain selkeästi käsin tehtyä ja persoonallista vaatetta tai asustetta. Pienenä pilkkua viilaavana miinuksena ihan Ylellä esittämisen takia on pakko mainita etenkin Fjällrävenin melko suuri näkyvyys, mikä vähän Ylen tv-tuotantopuolesta tietävälle tuli yllätyksenä. Olen nimittäin nähnyt läheltä myös tuotantoja, joissa kettumerkit on jouduttu teippaamaan piiloon. Katsojallehan tämä ei ehkä niin pistä silmään, kuin kaupallisia yhteistöitä tekevälle bloggaajalle, ja hyvä niin :)

Mulla tulee katsottua televisiota ja leffoja tosi vähän muutenkin ja varsinkin kesällä niiden katselu jää lähes nollaan. Tässä on kuitenkin sarja, jota tosiaan odotan jo nyt innolla ja katson varmasti useamman jakson moneen otteeseen. Joten kiitos jo etukäteen Metsien kätkemästä!

kuva: Yle.fi

Olen ollut vannoutunut streamauspalveluiden kannattaja pitkään ja tilaan säännöllisesti ainakin Netflixiä, Viaplayta, Spotify Premiumia ja nykyään myös Lasten omaa satukirjastoa. Yksittäinen palvelu ei ole suurikaan satsaus, mutta kun tilattavissa on monta palvelua, nousee kuukausihinta melko isoksi, jos mukaan laskee myös jokaisen nakiksi napsahtavan Yle-veron. Oikeasti meillä on yhteiset tilit Kaamoksen isän kanssa, mutta päätettiin viimeksi Netflix-laskun erääntyessä, että eipä otetakaan sitä hetkeen. Samoin sanoimme tilapäisheipat Viaplaylle ja päätin satsata nyt vain mun Spotify-koukkuuni sekä Lasten omaan satukirjastoon. 

Etenkin Netflixistä on tullut meillä jonkinlainen automaatio, joka oli aluksi kiva, mutta lopulta huomasin etten itse katso aikuisten ohjelmia ollenkaan, vaan Netflixiä käytetään vain lastenohjelmiin. Lastenohjelmien vaihtuvuus taas on mielestäni Netflixissä todella hidasta ja samat My Little Ponyt pyörivät siellä kuukaudesta toiseen ja esimerkiksi suomalaisia lastenleffoja on tosi vähän. Lopetettiin siis Netflixin tilaus, mutta jotain piti saada tilalle lastenohjelmavajeeseen ja löysinkin mielenkiintoisen konseptin nimeltä Yleisradio...

Pakko myöntää, että olen vierautunut Ylestä viime vuosina ihan huolella ja muutenkaan lineaarista televisiota tulee katsottua tosi vähän. Tämän vuoksi lapselle konsepti nimeltä Pikku Kakkonen tuli ihan uutena juttuna, kun virittelin Yle Areenan pleikkarin kautta näkyville. Olipa virkistävä ohjelma! Vaikka Ylen sovellus onkin Netflixiä hankalampi käyttää ainakin pleikka kolmosella, löydettiin heti uusia suosikkeja. Ja onni ja autuus, näitä Ylen lastenohjelmia ei ole rajattomasti käytössä, vaan päivittäin latautuu lisää ja osa poistuu palvelusta samalla. 

Netflixin huippu ja ojanpohja on mielestäni juuri se, että kaikki on saatavilla heti. Huippu siksi, että sarjamaratonit toimivat itselleni nykyisin paremmin kuin viikottain samaan aikaan tv:n ääressä istuminen, mutta ojanpohja siksi, että lastenohjelmista löytyy jokaisesta se + 60 jaksoa, jotka lapsi tottakai haluaisi katsoa kerralla. Tv-ajan rajoittaminen käy huomattavasti helpommin kun tarjontaa ei kerralla ole vuorokausitolkulla. Pikku Kakkosta ei tule oikeasti katsottua kuin se yksi jakso päivässä, kun Netflixisssä johonkin lastensarjaan saattoi jämähtää ja katsoa sitä tuntitolkulla päivästä toiseen. Ja hei, nyt mekin tiedetään mikä se Ryhmä Hau oikein on! Muutenkin lastenohjelmat tuntuvat enemmän lasten ohjelmilta Ylellä kuin streamauspalveluissa.

Teeman puolelta löytyy myös paljon enemmän mua itseäni kiinnostavia ohjelmia mitä Netflixistä. Olen enemmän dokumenttityyppiä kuin jenkkisarjojen ystävä ja nyt kun tuota Areenaa voi tsiigata myös oikeasta televisiosta tietokonenäytön sijaan, on tv:n katselu ollut pitkästä aikaa kivaa. Voihan se olla, että maksullisiin streamauspalveluihin hypätään takaisin tämän Ylen kuherruskuukauden jälkeen ja viimeistään sitten kun Silta 3 tulee ohjelmistoon. Mutta nyt mennään Yle Areenalla ja YouTubesta löytyvillä Pekka Töpöhäntä-elokuvilla tovi. Suosittelen kokeilemaan!

Loppuhuvituksena tuo yllä näkyvä kuva, joka ei ole Jaska Jokusen ihastus vaan ihan minä vain. Löysin netistä Tenavanaattorin, jolla pystyi luomaan itsestään Tenavat-hahmon! Mulla on tietenkin sininen mekko päällä ja tuollaiset soljelliset prätkäbootsit :D

Mitäs te olette ekana välipäivänä puuhailleet?

En sitten malttanutkaan pysyä kuin päivän poissa blogista. Ja oikeastaan tämä joulupäivän kirjoitus onkin melko merkittävä ihan siksi, että joulupäivänä on blogillani vuosipäivä, tänään Oi mutsi mutsi täyttää siis viisi vuotta. Mutta tänäkään vuonna en ole keksinyt mitään superia, mutta ajattelin muistaa teitä muutamalla omasta mielestäni hyvällä sarjavinkillä, jotka löytyvät Yle Areenasta.

Aaton vastaisena yönä kinkun kypsymistä odotellessani löysin ruotsalaisen satukirjailija Astrid Lindgrenin elämänkertasarjan, josta kaksi ensimmäistä jaksoa löytyy nyt Areenasta, kolmas osa tulee YLE femillä sunnuntaina 27.12. klo 20.00. Elämänkerta on todella koskettava ja kertoo Astridin elämän käännekohdista, kuten aviottoman lapsen saamisesta 19-vuotiaana sekä elämästä ensimmäisen ja toisen maailman sodan aikana. Astrid Lindgrenin tarina on hyvä lähtölaukaus vuodelle 2016, jolloin WSOY:lta ilmestyy myös Astrid Lindgrenin uusi elämänkerta Tämä päivä, Yksi elämä. Kirjan ilmestymisajankohta on n. helmi-maaliskuussa 2016 ja on ainakin itselleni pakkohankinta. Ennen sitä suosittelen tv-sarjan katsomista, varsinkin kun näin joulun aikaan kun on (toivottavasti) hyvin aikaa.

Toinen sarjasuositus löytyy niin ikään YLE Areenasta. Punainen kolmio kertoo ehkäpä Suomen tunnetuimman kommunistin, Hertta Kuusisen tarinan sekä hänen poliittisen uransa että rakkauselämänsä kautta. Sarja on mielenkiintoinen ihan siksikin, ettei Suomessa tehdä nykyään paljon elämänkertoja televisoon ja historiallinen elämänkertadraama on harvinaista herkkua. Hertta Kuusinen on Lindgrenin tapaan ajankohtainen henkilö myös kirjapuolelta ja omalta yöpöydältäni löytyykin Heidi Köngäksen Hertta, jota on kehuttu tv-sarjaakin paremmaksi kuvaukseksi Kuusisen elämästä. Itse en ole vielä kirjaa avannut, mutta aion kyllä ennen uutta vuotta lukea sen. Heidi Köngäs on kirjan kirjoittamisen lisäksi ohjannut Punaisen kolmion. 

Jos historia kiinnostaa, suosittelen loppuun dokumenttia Punaisesta kolmiosta tutun Hertta Kuusisen kommunistiystävä Martta Koskisen traagisesta elämästä, joka päättyi Suomen valtion viimeiseen naisteloitukseen. Toisinkuin Hertan tarina, Martta Kuusisesta tehty Ompelija-dokumentti ei ole sävyltään romanttinen, vaan kertoo tarinan naisesta, joka teki kuten koki ideologisesti parhaaksi ja kärsi sen takia kovan vankilareissujen täyteisen elämän. Kiinnostava dokumentti ainakin niille, joita kansalaisten tarkkailu Suomen salaisen poliisin toimesta 1920- ja 30-luvuilla kiinnostaa. 

Näistä elämänkerroista ei välttämättä saa kevyttä joulufiilistä, mutta naisdokumentit ovat kiinnostavia ajankuvia ja nyt kun näitä löytyy peräti kolme samaan aikaan, kannattaa katsoa ainakin yksi!

kuva: Punainen kolmio sarjan pressikuvista