Nyt ollaan pohjalla. Bloggaan nimittäin metrossa kotimatkalla. Syy on kuitenkin ymmärrettävä, sillä kävin töiden jälkeen juhlimassa Isyyspakkaus-pariskunnan, Satun ja Tommin uutta Gastronaatti 2 ruokakirjaa. Vatsa on nyt täynnä hyvää Gastronaatti 2:n resepteillä tehtyä safkaa ja Satun reseptit lähtivät kirjan kansien välissä kotiin saakka. Olen niin innoissani, että oli pakko kirjoittaa tästä heti.

Gastronaatin resepteistä vastaavan Koiviston Satun ruokafilosofia tosi järkevä. Siinä pyritään käyttämään raaka-aineet niin loppuun saakka kuin mahdollista, jotta hävikkiä ei syntyisi. Toinen tärkeä juttu on ruuanlaiton ketjuttaminen, eli jääkaapissa on aina esivalmisteltuja raaka-aineita, joihin on helppo tarttua kiireisenkin työpäivän jälkeen. 

Edellisen Gastronaatti-kirjan yksi puhutuimmista resepteistä taisi olla porkkanannaattipesto ja  uutta Gastronaatti kakkosta selatessani silmääni osui ainakin yksi yhtä oivaltava resepti, nimittäin mustaherukanlehtikääryleet. Ai että, tykkään tosi paljon mustaherukanlehdistä, mutta olen käyttänyt niitä pääasiassa mehun valmistamisessa ja joskus maustekurkkujen liemessä, mutta en koskaan kääryleissä. Mutta jos viininlehtikääryleitäkin on, niin miksipä ei mustaviinimarjanlehtikääryleitäkin. Tilasin jo maalta viinimarjanlehtiä viikonlopuksi. 

Gastronaatti 2 etenee vuodenaikojen mukaan alkaen vuoden alusta ja jokaisella kuukaudella on oma teemaraaka-aineensa. Näistä raaka-aineista on kirjaan tehty monia erilaisia ruokia, mustaherukkaakin löytyy kuudesta eri ruuasta, joista eksoottisin lienee viinahyytelö.  Sesonkien huomioiminen on loistava juttu kaikin puolin. Vaikka satokausikalenteri ja satokaudenmukainen ruoka on ollut taas pinnalla jo jonkun aikaa, ei meille vähäisesti ruuan laittoa harrastaville ole koskaan pahitteeksi, että sesonkiruuista muistuteltaisiin vaikka joka ruokakirjassa. Välillä kun tuntuu, että ainakin meidän perheen sesonkiruoka on sesongista toiseen sama pasta bolognese. 

Ruokainspiraation lisäksi Gastronaatti 2 tarjoaa paljon myös visuaalista kauneutta. Tommi on ottanut kirjan ruokakuvat ja kirjaa plaratessa ne kiinnitti huomioni. Hyviä kuviahan Tommi on aina ottanut, mutta kun blogin tekeminen on yleensä nopeaa ja melko spontaaniakin hommaa, ei  blogikuvat tietenkään ole mitään viimeisen päälle hiottuja otoksia (eikä pidäkään olla). Mutta Gastronaatti 2 kuvat ovat kyllä sekä viimeisteltyjä ja hiottuja että samalla ihanan rentoja, värikkäitä ja kotoisia. Eli juuri sellaisia, jotka saavat minutkin innostumaan ruuan laittamisesta. 

En tiedä mitä olen tehnyt entisessä elämässäni oikein, että kaveripiiriini on eksynyt niin monia hyviä ruokakirjailijoita. Keittiöni ei edelleenkään ole muodostunut kodin sydämeksi, mutta kyllä siellä nykyään ihan kelporuokaa tehdään, kiitos muun muassa Koiviston perheen ruokavinkkien. Ja kun Gastronaatti kakkosen pääajatus on opettaa lukija rakastumaan ruuanlaittoon ja tekemään siitä hampaidenpesun kaltainen rutiini, ehkä mullakin on vielä toivoa!

Kiitos bileistä Satu ja Tommi. Ja onnea!

paita: Marimekko, hame: Lindex, korvikset: Kalevala Koru, sukkikset: KappAhl (tai Lindex?) kengät: Tenpoints (saatu)

Kirjoitin hetki sitten siitä, kuinka vaate on viesti. Nyt lienee aika paljastaa, että sen viestin ei tarvitse olla vakava.

Pukeutuminen näillä leveysasteilla on sekä kulttuurisesti hyvin suotavaa, myös kylmyyden vuoksi välttämättömyys. Vaatteet laitetaan päälle joka aamu ja välillä oikein harmittaa miten paljon ihmiset ajattelevat mitä muut heidän tyylistään ja yhdistelmistään ajattelevat. Vaikka vaate viestii, siihen viestiin yhdistyy tottakai myös elekieli ja se mitä suustaan päästää, joten esimerkiksi töissä pärjää usein paremmin skarpilla päällä kuin skarpilla asulla.

Pukeutumissäännöt on usein tarkoitettu erilaisia tilanteita helpottamaan, mutta kun tietää joten kuten häiden ja hautajaisten eron ja osaa pukeutua puhtaaseen vaatteeseen työhaastattelussa, pötkii sillä jo pitkälle. Kaikenlaiset kiellot hopean ja kullan yhdistelemisestä ja vaikka nyt runsasmuotoisten ihmisten vaakaraitavaatteiden välttäminen ovat vain jonkun ihmisen, ehkä enemmistönkin, mielipide josta ei tarvitse välittää. Tärkeintä on kuitenkin, että sinulla on hyvä olla siinä vaatteessa ja asusteessa, jossa ulos lähdet.

Jos joku yhdistelmä tai yksittäinen vaatekappale näyttää sinusta itsestä kivalta, kannattaa sitä tottakai kokeilla. Lämpimyyden lisäksi kun vaatteet tuovat kantajalleen erilaisia fiiliksiä, ja kun vaatteet on joka tapauksessa päälleen laitettava, näitä fiiliksiä kannattaa kuunnella. Itselläni esimerkiksi suurin osa jakuista ja korkokengistä tuo oudon olon mukanaan, siksi en niitä käytä ellei ole ihan pakko pakko. Tähän saakka ei ole ollut koskaan pakko.

Näissä kuvissa näkyvä asu on varmaankin pukeutumissääntöjä pilkun tarkasti noudattavan painajainen. Peruspuuvillaa yhdistettynä samettiin, pronssia korvissa, hopeaa kaulassa, kultaa kengissä ja vielä pitsisukat. Jos olisin lähtenyt kyselemään yleistä mielipidettä onko yhdistelmä ok, moni olisi taatusti sanonut, että yksinkertaista nyt hyvä ihminen edes vähän, ei kaikkea tarvitse kerralla kantaa mukanaan. Mutta kun tuntui just siltä! Ja sehän pukeutumisessa juuri onkin hauskinta, aistia miltä itsestä tuntuu, eikä mennä sen mukaan mitä muut tyylistä ajattelisi.

Jos voisin valita ihan minkä tahansa työn itselleni, olisi yksi kärkihaaveistani tulla uusien jäätelömakujen kehittäjäksi. Rakastan jäätelöä, mutta olen sen suhteen aika kranttu. Lapsuudesta tutut nostalgiamaut kuten mango-meloni, lakritsi ja minttu toimivat aina, mutta rasioissa myytävät erikoisjäätelöt houkuttavat usein enemmän. Mutta millainen olisi mun ikioma jäätelömakuni, jos saisin tehdä ihan mitä vain?

Yksi tämän vuoden kivoimmista ja kiinnostavimmista työkeikoista vei mut tutustumaan Pingviinin omaan jäätelötehtaaseen Turenkiin. Kun kerroin kavereilleni pääseväni suunnittelemaan oman jäätelömaun Pingviinin tuotekehitystiimin kanssa, sain vastaani melko kadehtivia huokauksia, sillä meillä jokaisella on varmasti joku jäätelömaku, jollaista ei vielä tehdä ja joka olisi ihan napakymppi. Ainakin siis omasta mielestä.

Työparikseni ja mentorikseni sain Pingviinin tuotekehityksessä työskentelevän Riston, joka vaatimattomasti kertoi olevansa Aino-jäätelön isä. Riston lisäksi Pingviinin jäätelöhautomossa työskenteili aika monta muutakin työntekijää ja vierailupäivän perusteella arvelisin, että jotakin ihanaa uutta suklaajäätelöä saattaisi olla tulossa tulevaisuudessa pakettiin tai tötteröön. Mä en kuitenkaan ole suklaatuuttityttöjä ja siksi toin Helsingistä mukanani omat raaka-aineet uuteen sensaatiomaiseen Pingviini-makuun, joka räjäyttää tajunnan...

Ensimmäinen ajatukseni oli tehdä kuusenkerkkäjäätelöä kaverini äidin tekemällä kuusenkerkkäsiirapilla höystettynä. Ongelmaksi tuli kuitenkin, että jäätelömassaan ei voinut laittaa siirappia suoraan ja tekemäni kuusenkerkkämehu maistui oikeasti ihan sairaan pahalle, ettei sillä halunnut jäätelöään pilata. Haikeana luovuin kuusenkerkkäjäätelöideasta ja siirryin seuraavaan makuun, joka oli inkivääri. Tämä toimikin paljon paremmin ja voimakasta inkiväärimehua kermaiseen jäätelöpohjaan lisättyä olin jo varma, että tästä tulee hyvä! Kun mehun ja jäätelöpohjan sekoitussuhde oli selvillä, teimme isomman kahden kilon seoksen, jonka värjäsimme tipalla betakaroteenia, jotta jäätelömassa saisi vähän inkiväärimäisemmän sävyn, onhan ulkonäkö iso osa kokonaisuutta. Sitten jäätelöpohja pömpeliin, joka lisää siihen ilmaa ja jäädyttää massasta ihanaa pehmismäistä tuorejäätelöä. 

Jäätelön valmistumista odotellessa tein hieman taustatutkimuksia Pingviinin pakastealtaalla. Syksyn uutuus Aino-jäätelö yhdistää suomalaisesta kermasta tehtyyn jäätelöpohjaan kookosta ja suklaata, jota maistelinkin sekä suklaalla että ilman. Samalla mietin millaista kastiketta ja lisuketta oma inkiväärijäätelöni kaipaisi, jotta se olisi täydellinen. Kun oma inkiväärijäätelöni oli valmis, huomasin, että kuohkeutta saadessaan myös maku oli hieman laimentunut ja halusin jäätelööni lisää inkivääriä, sillä inkiväärin jujuhan on, että sitä pitää olla ihan vähän liikaa. Niinpä Pingviinin uusi - ei Aino vaan - Elsa-jäätelö kruunattiin makean polttavalla inkiväärisiirapilla ja pohja oli valmis!

Pienen pohdinnan jälkeen inkiväärijätskini sai vielä kaksi erilaista lisuketta rinnalleen. Itse halusin kokeilla mantelikrokanttia ja mehiläisen siitepölyä omaan annokseeni, Risto taas suositteli todella kanelista keksimurua ja pistaasipähkinää joulufiiliksen aikaansaamiseksi. Lisukkeita lisätessä jäätelön maku muuttui aika paljonkin, omasta mielestäni kanelikeksi jyräsi liikaa jäätelön inkiväärisyyttä, joten päädyin (tottakai) siihen, että itse suunnittelemani inkivääri-krokantti-siitepöly toimi paremmin. Tai ei nyt olla vaatimattomia, tekemäni inkiväärijäätelö oli ihan sairaan hyvää ja tottakai otin sitä pari litraa, vaikka tiesin sen sulavan kylmävaraajista huolimatta kotimatkalla. Oli muuten hyvää löllöksi sulaneenakin. 

Kaikista kivointa kuitenkin oli, että myös Pingviinin omat tuotekehittäjät halusivat maistaa omaa Elsa-jäätelöäni ja vaikka inkivääri hieman jakoi mielipiteitä, monien mielestä jäätelö oli oikein hyvää. Vaikka inkiväärijäätelöpohjani jäikin vielä odottelemaan tuotantoon ottoa määrittelemättömäksi ajaksi, näin niitä makuja Turengissa oikeastikin kuulemma kehitetään, ensin pieninä maisteluannoksina ja lopulta ne parhaimmat pääsevät tuotantoon ja kauppoihin saakka. Mua kuitenkin toppuuteltiin, ettei ihan vielä kannata irtisanoutua omasta päivätyöstä ja siirtyä jätskidesigneriksi, luvassa nimittäin olisi myös kaikenlaisia paperihommia ja koko työ ei perustukaan pelkkään jäätelöannosten suunnitteluun.

Jatkan siis harjoituksia kotona, sillä lupasin Pingviinin porukalle palaavani asiaan vielä sen oikeasti täydellisen kuusenkerkkäjäätelöreseptini kanssa. Sellainen olisi siis tulossa vielä tälle syksylle, mutta kotikeittiöversiona.

Kiitos Turengin jäätelötehtaan henkilökunnalle tuhannesti tästä iltapäivästä, joka kyllä jää mieleen! 

Jos viime viikonloppu meni metsässä, olen tämän viikonlopun viettänyt enimmäkseen sisällä. Lukuunottamatta todennäköisesti syksyn viimeisiä melontaretkiä sup-laudallani. Aurinko on ollut ihan pakko käyttää suppaushommissa hyväksi, mutta muuten olen lukenut. Löysin Angie Thomasin kirjoittaman Viha jonka kylvät-kirjan alunperin Otavan mainoksen perusteella ja olin heti tosi kiinnostunut. Kirja kertoi amerikkalaisessa mustien ihmisten lähiössä asuvassa 16-vuotiaasta Starrista, jonka parhaan ystävän poliisi ampuu hänen silmiensä eteen. Valkoinen poliisi. Muut kirjan päähenkilöistä ovat Starrin ystäviä ja poikaystävää lukuunottamatta mustia, kuten Starrkin. 

Olen ollut jo pitkään kiinnostunut kulttuureista ja alakulttuureista. Siis ihmisten elämästä eri puolella palloamme ja lukenut niin Suomen, Pohjois-Korean, Kiinan kuin monen muunkin maan kulttuurista, mutta amerikkalainen rodullistettujen historia ja nykyisyys ovat jääneet vähemmälle, ehkä siksi, että kertomukset ovat olleet usein kuitenkin valkoisten kirjoittamia, aiheesta huolimatta. Siksikin halusin nyt tarttua kirjaan. 

Viha jonka kylvät löytyi yllättäen heti mainoksen nähtyäni myös meillä käytössä olevasta e-kirjojen lukupalvelusta ja päätin lukea alun kännykälläni. Yleensä luen kirjat kirjoina ja nuo lukupalvelut ovat meillä käytössä äänikirjojen vuoksi, mutta nyt tihrustin kirjaa ensin puhelimeni näytöltä ja lopulta hankin uuden tabletin rikki menneen tilalle, jotta saisin luettua tarinan loppuun sähköisesti. Tämän kirjan myötä viimeistään musta tuli siis myös e-kirjaihminen.

Kirjaa lukiessa oli hankala muistaa, että kyseessä on nuorten kirja. Toki siitä löytyi nuorten elämään kuuluvia  elementtejä kuten poikaystävän ja ystävien kanssa setvittävät välit, mutta mikään höttöinen jenkkilukioromsku tämä ei ollut. Kirjan teemat ovat osittain suomalaisnäkökulmasta hyvin vieraita, sillä keskiössä on nuorten omien ongelmien lisäksi mm. jengiintyminen. Vaikka Suomessa ei eletä enää missään lintukodossa ja kirjan aiheista huumeet ja väkivalta kaduilla koskettavat meitäkin, ollaan me kuitenkin vielä vältytty näkyvästi katuja "omistavilta" rikollisliigoilta, vaikka meidän valkoisten naisten "turvaksi" on ties mitä pilottijengiä kasattukin kokoon. 

Juonesta en lähde nyt paljastamaan paljoakaan. Omaksi yksittäiseksi lempihahmoksi nousi kuitenkin päähenkilö Starrin äiti, jonka saavutuksia ei alleviivattu, mutta joka tyyppinä on ainakin minun idolini. Hänen siipien suojaan mahtui niin miehen avioton lapsi kuin paikallisen jengipomon tytär. Tytär, jonka isä oli aiheuttanut todella isoja vahinkoja Starrin perheelle. Ihmiset ovat ihmisiä taustoistaan huolimatta onkin yksi kirjan suurimmista sanomista. Äidin urakehityksen kautta annettiin myös toivon pilkahdus siitä, että tulevaisuudessa mustat naiset pääsevät myös yhä korkeampiin virkoihin ja voivat jättää lähiön taakseen. Siitä onko lähiön taakse jättäminen hyvä juttu ei lukija kuitenkaan voi olla aivan varma.

Kirja on helppolukuinen, mutta vaikuttava ja sen lukaisee viikonlopussa ilman kiirettä. Ja suosittelen kyllä tarttumaan kirjaan, josta oli käyty Amerikassa ennätyksellinen 13 eri kustantamon välinen huutokauppa. Ei siksi, että kustantamot kilpailivat kirjasta, vaan siksi, että se todellakin oli taistelun  arvoinen. Viha jonka kylvät tuo kaunistelematta esiin Amerikan lähiöelämän nurjan puolen, rakenteet jotka suistavat liian monen lähiössä asuvan liittymään jengeihin jo lapsena sekä erot mustan ja valkoisen maailman välillä. Tämä kirja kannattaa ehdottomasti ottaa lukemistoon!

Olimme viime viikonloppuna Kaamoksen kanssa telttailemassa. Syksy on kivaa aikaa yöpyä teltassa, kun sääskiä ja muita öttiäisiä on huomattavasti vähemmän, mitä kesällä. Telttailu toki vaatii kesäretkiä enemmän varustelua, mutta loppujen lopuksi jos makuupussi on kunnossa, kaikki on kunnossa. Ja kun kuitenkin jota kuta kiinnostaa, niin Kaamoksen makuupussi on Haglöfsin junioripussi Ara +6, joka on ostettu XXL:sta lapsen ollessa 4-vuotias. Sen pitäisi riittää siihen saakka, kun lapsi on 150cm pitkä. 

Vietimme metsässä melkein minuutilleen 24 tuntia, eli iltapäivästä iltapäivään. Tämä retki oli sellainen lököleiri, missä ei paljon nuotiopaikkaa kauemmaksi menty, mutta kivaa tekemistä riitti silti hyvin. 

- Teimme monenlaista ruokaa. Mukana oli vanhaan limpsapulloon valmiiksi tehty lettutaikina, jossa ei ollut sokeria. Näin saimme lettutaikinasta sekä suolaisia että makeita lettuja täytteiden mukaan. Mukana oli myös ainekset suklaa-banaaneihin, lihapullasäilykkeitä sarvimakaronilla ja puurohiutaleet. Ruoka oli hyvää ja sitä todellakin oli riittävästi. 

-Poimimme sieniä ja marjoja, ei talven varalle, vaan ihan lettujen kanssa syötäväksi. Oma lempparini oli sieniletut puolukoilla, Kaamos taisi tykätä letuista enemmän mustikkahillolla, jota olin pakannut myös mukaamme.

-Nuotioimme. Kaamos opetteli puukon käyttöä ja vuoli pieniä sytykkeitä ja opetteli tulen tekoa. Mikä on muuten itsellenikin yleensä tosi vaikeaa, yleensä saan vain sytykkeet palamaan, mutta en puita. Outo juttu.

-Tutkimme ötökkäkirjaa ja tunnistimme ötököitä

-Kuuntelimme äänikirjoja ja musiikkia. Kyllä. Metsässä oleminen ei tarkoita keskiajalla olemista, on ihan ok ottaa mukaan varavirtalähde ja jos kaikille nuotiolla sopii, kuunnella vaikka omia lempibiisejä. Me kuuntelimme nyt Muumilauluja sekä yllätys yllätys, Risto Räppääjiä.

-Paistoimme vaahtokarkkeja. Vaahtokarkkien paahtaminen on melko tekninen laji, pinta ei saa palaa liikaa, vaan siitä pitää tulla juuri sopivan rapea ja sisällöstä pehmeä. Noin joka kymmenes karkki onnistuu.

-Keräsimme erilaisia lehtiä kirjan välissä kuivatettavaksi.

-Makoilimme vierekkäin riippumatossa makuupusseissamme ja nukuimme aamupäiväunet (minä) samalla kuunnellen äänikirjaa (Kaamos). 

-Söimme suklaata teltassa.

-Opettelimme erottamaan puita toisistaan. Männyssä on kaksiosaiset piikit, kuusessa yksiosaiset. 

-Samoilimme aamusumussa rannalla.

-Yritimme uida, mutta totesimme, että ehkä ei ole enää kovin miellyttävää puuhaa. 

-Keitimme teetä ja kahvia. Mulla oli mukana mutteripannu, mikä on melko luksusta (siitäkin huolimatta että mutteripannun muovikahva ei todellakaan ole kätevin nuotiolla), etenkin kun pakkasin mukaan vielä aamupäivällä Ekopuoti Valkeesta hakemaani kaupan omaa espressoa. Superöverihipsteriretkeilijöitä siis. 

-Pesimme hampaita, mutta unohdimme kammata tukan ja pestä kasvot. Retken jälkeinen sauna teki terää.

-Kuuntelimme luonnon ääniä pimeässä teltassa ja mietimme mistä ne tulevat. 

mekko: Ivana Helsinki, pilotti: Monki, legginssit: Tokmanni, kengät: Vagabond, korvikset: Kalevala Koru

Olen entistä paremmin huomannut, että mulle ominaisinta on tehdä vähän kaikkea kuin keskittyä yhteen juttuun täysillä. Tottakai työni ja tekemiseni liittyvät jollain tavalla toisiinsa, mutta näin kolmevitosena uskaltaa jo vähän mokatakin ja siksi uusiin juttuihin voi sukeltaa rennommin mukaan. Tärkeintä on kuitenkin uuden oppiminen ja itsensä ylittäminen ja siksi ajattelen tekemisiäni usein projekteina, testeinä ja kaikenlaisina sivupolkuina enkä mietittynä urapolkuna. Kokeillaan nyt tätäkin-asenne toimii ainakin nyt tosi hyvin. On aika hauskaa huomata välillä, että hupsista, tällaistakin on tullut tehtyä kuin olla kokeilematta kaikkea sitä, mitä eteen tulee.

Tällainen tilanne ei tietenkään ole itsestäänselvyys ja mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja oikeasti onnitella ja kannustaa itseäni, paukutella henkseleitä ja soittaa onnistumiskelloa. Sen sijaan olen välinnä jopa ärtynyt itseeni, kun olen haalinut itselleni niin paljon tekemistä ja esimerkiksi eilen jouduin vähän henkisesti taputtelemaan itseäni olalle, että eihän tässä ole mitään hätää. Että olen kyllä laskenut ihan oikein, että kaikki päivätyötunneista omiin projekteihin mahtuu siihen aikaan, jonka olen ilman lasta. Pitää vaan tehdä kompromisseja, herätä vähän aikaisemmin, tehdä hommia muualla kuin työpöydän ääressä ja nauttia ympärillä olevasta hässäkästä. Hässäkkä ei kuitenkaan ole sama kuin hälinä ja siksi olen yrittänyt muokata työskentelyäni niin, että kun teen töitä, teen niitä rauhallisessa ympäristössä vastamelukuulokkeet päässä, jolloin työteho on parhaimmillaan.

Yksi kivoimmista jutuista tämän vuoden aikana on ollut, että olen entistä enemmän voinut tehdä töitä kavereideni kanssa ja olen voinut myös työllistää heitä. Olen oppinut tosi paljon muiden työskentelytavoista ja myös vapaa-ajan vietosta. Vaikka tekeminen ja työ olisi hauskaa, on todella tärkeää rajata se oma tila ja oma vapaa-aika, jolloin lepää ja tekee ihan muuta. Siksi liikumme Kaamoksen kanssa paljon luonnossa ja vaikka retkiltämme otankin aina muutamia kuvia, ei se tekeminen ole työtä, ja niihin hetkiin kuuluu sekä rauhoittuminen että akkujen latailu.

En tiedä onko tämä nyt sitä unelmaduunariutta, josta Hanne ja Satu puhuvat (hups! En ole ehtinyt lukemaan heidän Unelmahommissa-kirjaa vieläkään. Mutta koska mulla on tänäänkin ihan huippu päivä, joka vie mut päivätöiden lisäksi mm. jäätelötehtaalle hommiin, ehdin junamatkalla kuunnella heidän Unelmaduunarit-podcastia. Toki samalla uutiskirjettä tehden ja meileihin vastaten, mutta hei, eipähän ainakaan ole tylsä päivä tulossa!

Kävin viikko-pari sitten Sokoksen Kutsu kauneuteen-teemapäivässä töiden jälkeen haahuilemassa. Kutsu kauneuteen on muuten huippu konsepti ainakin isoimmilla Sokoksilla, sillä myyjien lisäksi paikalla on paljon esimerkiksi meikkaajia ja kampaajia ja musta on kiva kysellä ammattilaisilta kaikenlaista kauneudenhoitoon liittyvää. 

Olen huomannut, että kun kosmetiikkamainonta on mitä on, ohitan etenkin tavallisten synteettisten kosmetiikkatuotteiden mainoslupaukset ja väittämät olankohautuksella. Kuitenkin etenkin hiukseni tuntuvat tarvitsevan niitä synteettisiä yhdistelmiä sisältäviä tuotteita, jotta hiustenhoito olisi helppoa. Paksu, pitkähkö ja blondiraidoitettu hius vaan ei ole helpoin kaveri aamuisin. Sokoksella pikakampauksessa kampaajalta apua udellessa sain ehdotuksen käyttää rakennepaikkaavia tuotteita, jotta hiuksesta tulisi sileämpi eikä se haaroittuisi latvoista helposti. "Sun hiukset tarvitsee keratinia pintaan, sitä mistä hiukset on muutenkin rakentuneet"

Olen kyllä kuullut keratinista, tottakai. Mutta se, mistä olen siitä kuullut on mainokset, jotka ohitan todella helposti. Kun mainoksessa sanotaan "sisältää keratinia" päättelen automaattisesti, että se on kallis raaka-aine, jota on tuotteessa vain nimellisesti, keratan löytyy incilistan lopusta ja mitään todellista hyötyä siitä ei ole. Mainoskikka mikä mainoskikka. 

Otin kuitenkin muutamia keratin-hiustenhoitotuotteita testiin, Lidlin hyllystä bongasin muutaman euron hoitsikan ja shampoon ja erään pr-toimiston synttäreiltä tarttui mukaan Schwarzkophin BLOND ME-sarjan sama setti tehohoitoineen. Hintatason ehkä arvaattekin, Lidlin tuotteet maksoi pari euroa, BLOND ME:n myyntihinta on kymmenkertainen. Mutta näissä tuotteissa rahalla saa näköjään oikeastikin laadukkaamman tuotteen, ei samaa tuotetta kultaisessa tuubissa. 

Lidlin hoitsikka on kyllä hyvä, vähän BLOND ME:ta ohuempaa, mutta ihan kelpokamaa. Hiukset sai selväksi ja muutenkin nätiksi. En oikeastaan odottanut Schwarzkophilta yhtään enempää, mutta eilen vuorokauden metsäretkeltä tukka takussa tullessa päädyin niitäkin testaamaan. Käytössä oli BLOND ME:n shampoo ja tehohoito. Nyt aamurutiinini kahvi sekä hiusten latvojen näplääminen sai kuitenkin mut vähän hämmästyneeksi. Hiusten latvoista oikeasti näkee niiden kunnon parantuneen! Aivan kuin ne ohentuneet ja melko auki olevat hiuslatvat olisivat imaisseet BLOND ME:sta jotain (keratinia?) itseensä epämääräisen pörheyden sijaan vaikuttavat kiiltäviltä, melko suorilta ja vähän paksummilta. Tai siis saman paksuisilta kuin muu tukkanikin.

Kaverille tätä chatissa ihmetellessä kuulin, että kyllä ne rakennepaikkaavat ihan oikeastikin paikkaavat jos tarvetta paikkaukselle on. Että hyväkuntoisessa hiuksessa eroa ei niin huomaa, mutta etenkin blondiin tukkaan rakennepaikkaavat nappaavat kiinni ja teho ei lähde edes seuraavan pesun mukana pois, vaan jatkuvan paikkailun sijaan rakennepaikkamaskia voi käyttää vain silloin tällöin. Tämähän itseasiassa vähentää kustannuksia huomattavasti, jos hyvää (ja kalliimpaa) rakennepaikkaavaa maskia voisikin käyttää hiusten pesutahdista riippuen kerran viikossa tai parissa. En nyt tiedä onko tämän aamun hiusten paremman kunnon ihme-eliksiiri juurikin se kampaajan suosittelema keratin, mutta BLOND ME se ehdottomasti on. Siispä nämä tuotteet jatkoon!