Uskotteko te asennekasvatukseen lelujen kautta? Minä en. En usko, että tummaihoista vauvanukkea hoivaava olisi tulevaisuudessa automaattisesti vähemmän rasistinen tai automatolla leikkivä enemmän yksityisautoilija. Uskon asennekasvatukseen, mikä lähtee vanhempien omista valinnoista ja sillä millä leikkii ei luultavasti ole merkitystä kuin vanhemmalle, jolla on pelko oman ideologiansa siirtymättömyydestä seuraavalle sukupolvelle. Uskon myös, että turha ehdottomuus saa aikaan vain kyseenalaistamista lapsessa.

Huvituin, kun luin Ekoisi Leo Straniuksen kirjoituksen vauvan lelujen, kirjojen ja vaatteiden piilomerkityksistä. Straniuksen perheessä luetaan kirjatkin niin, että sukupuolisensitiivisti saduista sensuroidaan poika-, ja tyttö-sanat pois sekä vaihdetaan autot näppärästi polkupyöriksi. Mikäs siinä, jos on aikaa ja tuntee tarpeelliseksi. Straniukselle traktori (pukluliinassa) symboloi "autoa ja autokulttuurin ihannointia, fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja niin edelleen", minulle taas enemmänkin maaseutua, elinkeinoa mitä kautta meillä vielä on suomalaista viljaa ja lumesta puhtaaksi aurattuja katuja, jos nyt on pakko alkaa tarkemmin miettimään. Lapselleni traktori on luultavasti wroom ja piirrettynä ehkä hieman vähemmän pelottava vekotin mitä livenä. Stranius vertaa autojen näkymistä lastenkirjoissa siihen, että niissä näytettäisiin alkoholia, aseita ja seksiä. Jos piilomerkityksiä halutaan lähteä saman suurennuslasin kanssa etsimään, löytyisi noista pahoistakin esimerkeistä varmasti jotakin hyvääkin, mutta se ei ehkä ole nyt hedelmällistä.

Pakko muuten todeta, että jos minä kirjoittaisin kirjan, kyllä minua hieman vittuttaisi jos sitä alettaisiin vääntelemään ja kääntelemään eko-ja sukupuolisensitiivisyyden nimissä uuteen muotoon. Sanoisin, että on täysin epäekologista hankkia sellaista kamaa, mitä ei edes halua käyttää sellaisenaan. Mutta minä olenkin kulttuuri-ihminen paljon ennen ekoihmistä. Pahamaineisella Onni-pojalla on muuten oma kierrätyskirja. Eli vähän niinku hyvä muttei kuitenkaan?

Meidän Itä-Helsinkiläisellä ruokapöydällä seisoo leikkikalukasvattajan painajainen: Peppi Pitkätossu-sarjan figuurit, kaksi naamioitunutta murtomiestä ja yksi piippua polttava keskikehon rakentaja. Tommia ja Annikaa ei näy missään. Nyt vaan sitten jännitetään pöhiseekö tyyppi tulevaisuudessa pöllityllä pösöllä Itäväylää vai mikä on tämän asennekasvatuksen tulos.

Loppuun on pakko lainata Straniuksen kirjoituksen loppu: "Itse kaipaisin vauvan ja lasten vaatteita tai kirjoja, jotka olisivat sukupuolisensitiivisiä ja korostaisivat vaikka ekologista kiintymysvanhemmuutta." Hihi. Noita ekologista kiintymysvanhemmuutta korostavia lastenvaatteita mä todellakin haluaisin nähdä, suunnittelisitko Leo oman malliston?

Tänä aamuna huomasin, että isäinpäivälahja on vielä puolitiessään. Taikataikinajalkojen lisäksi halusin antaa tyypin isälle jotain ei lapsiin liittyvää. Kun en heti keksinyt juuri oikeaa kirjaa (ja kalsareita, sukkia ja sen sellaisia en halua hankkia), päädyin yllätysyllätys kirppikselle. Tyypin isä on onneksi tapaus, joka vähät välittää mistä lahja on peräisin ja kierrätys vain ilahduttaa vanhaa dyykkaria. Kirppistottumukseni tietäen sujautin vain 10 euron setelin Tuli-repun etutaskuun, etten sortuisi liiallisuuksiin.

Alhaalla olevissa kuvissa ei ole sitä itse isäinpäivälahjaa kun kiinni jäämisen riski on liian kova. Löysin toki myös itselleni tuliaisia astia-osastolle: Airamin klassikkotermari 2.5 eur, vintagelasitelineet yhteensä 1 eur, valkoinen säilytyskuppi 1eur ja posiininen seepra-rintakoru 2 eur.

Termari oli todella hyväkuntoinen, vaikka olikin myyjän ukin vanha. Ei haissut eltaantuneelle kahville. Nuo muoviset mukihässäkät olivat niin ihanan väriset etten malttanut jättää myyntipöydälle. Olen nykyään ihan hulluna vedenvihreään. Zeebra oli vain ihana, ei selityksiä. Ihana ihana ihana, pakko saada, ihana.




Kirppiksistä puheenollen jälleen kerran. Olen edelleen vähän hermona tähän kirppiskulttuuriin, missä hyväntekeväisyyskirppikset ovat alkaneet esittämään antiikkiliikettä. Siellä on myyntipöytien takana vapaaehtoisia mummeleita, jotka eivät tiedä tuon taivaallista antiikin keräilystä, mutta hinnat ovat sen mukaiset. Muutama esimerkki edeltäviltä viikoilta:

Hesyn perintöpuoti möi Ikean nytkin hyllystä löytyvää 7 euron lasikarahvia 25 eurolla. Huomautin.

Vantaan lähetyskirppiksen myyjän mielestä 2-laatuinen Origomuki, missä oli entisen omistajan nimitarra oli "arvokkaampi, kun tässä on tämä tarra". Meinasin saada raivokohtauksen, sillä tuolla logiikalla mä voin tehdä arvokamaa tarrottamalla omaa nimeäni Ikeaan. Huomautin.

Miksi näitä mummeleita ei kouluteta antiikintuntijoiksi, jos tarkoitus on kiskoa vanhasta kamasta kaikki pois-mentaliteetilla rahat? Miksi heitä ei opasteta, että kaikki vanha ei ole keräilyharvinaisuus. Jos et tiedä, että tuote on keräilytuote, ei siitä kuulu pyytää keräilyhintaa. Vanhat emalikattilat ovat käyttökelvottomia, jos niissä on pinnoite irti. Ne eivät maksa saman verran kun käyttämätön Nurmesniemi. EI maksa, saatana.


Noni, sainpahan sanottua.

Eilen oli hässäkkäpäivä. Ensin aamupäivän metsästin Lidlin soitinsettiä ja loppuillasta soittelin kavereille Punavuoresta, että missä helvetissä on Kalevankatu. Maalainen ei vielä osaa suunnistaa, mutta onneksi on kännykkä keksitty ja kavereilla aikaa. Lopulta tapasin Kottaraisen Fredrikinkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa ja hän saatteli minut+kyytiläisen turvallisesti määränpäähän, mikä oli Ympäristömerkin uuden kemikaalioppaan ympärille rakennettu tilaisuus.


 Paikalla oli pieni, mutta laaja-alainen jengi bloggareita niin kauneus-, terveys- kuin äitiysblogeista. Mammoja edusti itseni lisäksi siis Kottis (onnea uudesta lempinimestä) ja Sascia.

Saimme hyvän ja laaja-alaisen esittelyn liittyen ympäristömerkillä varustettuun kosmetiikkaan, mikä tällä hetkellä sisältää pelkästään ihonhoitotuotteita, deodorantteja, saippuoita ja sen sellaista väritöntä hyvää. Värikosmetiikkaa (lue: meikkejä) ei ympäristömerkillä ole vielä merkitty ja tilaisuuden punainen lanka taisi olla myös haastaa meitä bloggareita kirjoittamaan ympäristömerkin tärkeydestä kosmetiikkaostoksissa, jotta sitä ympäristömerkittyä värikosmetiikkaakin saataisiin kuluttajille .

Itselleni ympäristömerkki on tuttu, kenellepä ei. Mutta vaikuttaako se ostoihin on eri asia. Allekirjoittaneelle merkki on kuin jonkinlainen laaduntae ja turvallisuussinetti, mutta loppujen lopuksi todella harvoin etsin kosmetiikkatuotteesta nimenomaan tätä merkkiä. Paljon tutumpia ovat erilaiset biosertifikaatit, mutta ympäristömerkki taitaa olla liian tuttu ja liian ilmiselvä, että olisin edes ajatellut mitä sen takana oikein on.

Rahaa! Tekisi mieleni kuitenkin kirjoittaa. On nimittäin niin, että lähestulkoon kaikkien sertifikaattien, merkkien ja viirien takana on myös bisnes, eikä mikään firma tule merkkiä saamaan tuosta noin vain, vaan sehän ostetaan tuotteeseen kun tuote vastaa merkin/sertifikaatin vaatimuksia. Monet turvalliset, ympäristöystävälliset, luomut tai luonnonkosmeettiset tuotteet eivät ole merkittyjä syystä, että se maksaa. Useat kuitenkin ovat ja vaikka merkkien takana on tutkimuksen ja tiedottamisen lisäksi bisnes, koen merkit erittäin tervetulleiksi tuotteisiin.



Joutsen- eli ympäristömerkki on tiivistetysti merkki, minkä tarkoitus on auttaa valitsemaan sellaisia tuotteita, joissa on ympäristölle ja terveydelle haitallisia aineita mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan. Kosmetiikkalainsäädännöstä huolimatta monen haitallisen tai haitalliseksi epäilyn kemikaalin käyttö kosmetiikassa on lain mukaan täysin sallittua. Tässä on se kohta palapelissä, missä on joutsenmerkin paikka. Se merkitsee selvästi, että tuote on tutkitusti turvallinen niin luonnolle kuin ihmisellekin.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, raskausaikana olin todella tarkka millaista kosmetiikkaa käytin ja edelleenkin käytän luonnonkosmetiikkaa itselleni budjetin sen salliessa. Vauvalle sen sijaan ei huvita mitä tahansa tököttiä imeyttää kehoon ja ympäristömerkki on yksi helpoimmista vauvakosmetiikan luottomerkinnöistä päivittäistavarakaupan hyllyllä. Luonnonkosmetiikkakin voi joskus sisältää arveluttavia aineita ja tiesitkö, että esimerkiksi henna lasketaan ainesosaksi, mitä sisältävä tuote ei voi ympäristömerkkiä saada? Minä en tiennyt.
 
Koska ilta keskittyi kosmetiikkaan, en ala kaikkia joutsenmerkkituotteita tässä esittelemään. Kannattaa kuitenkin tutustua tällä merkillä varustetun kosmetiikan listaan, se nimittäin osoittaa että kyseessä ei ole mikään eliittimerkki. Listalta löytyy myös "halpissarjoja" kuten Rainbow ja Eldorado sekä jokaisen synnärin muotituotteesta, Liberon goodiebagista löytyvät vauvaöljyt. (Sairaaloissa ei saa mainostaa, miten helvetissä siellä jaetaan rumia mainoskasseja??!! Ja miksi mä otin niitä itseni lisäksi isälle ja mummollekin?)


Ja mikä tuo kassi sitten on? Se on Anniina Nurmen suunnittelema ja Glope Hopen toteuttama ympäristömerkin kestokassi, minkä kaikki osallistujat saivat tilaisuudesta. Tehty sairaalatekstiilistä ja kierrätetystä nahasta. Yksi esimerkki hyvästä kierrätysdesignista, vaikkakin väri vaatii sektion saanneelle hieman totuttelemista.

 Tänään oli "vaihteeksi" kirppispäivä. Saalis ei ollut kovin kummoinen, Obh Nordican uuden öljysumuttimen löysin 2 eurolla ja Kentin cd:n eurolla. Not much, tuskin kuvat havainnollistavat sanoja enempää.
Tänään, kuten monena muunakin kirppiskertana sain kesken kierroksen ärsytyksen koko touhuun.

-Vaunut. Anteeksi nyt kaikki vaunuilijat, mutta mielestäni on idiotismin huippu tunkea taattuun ruuhkaan vaunuineen ja hokea koko ajan kärsimättömästi, et anteex, anteex kun jokin helpompikin tapa liikkumiseen olisi. Vauvalehden tilaajalahjaliinoja saa 3 eurolla huutonetistä. Tämä koskee niin viikonloppukirppiksiä, Hulluja Päiviä kuin muitakin tukossa olevia mestoja, joissa TIEDÄT olevasi tukkona niitten deluxrenkainesi ja tiedät, että SINUA vituttaa.

-Ihmiset kävelevät päälle eli kantorepussa olevan vauvan päälle. Meidän värikäs reppu toimi huomionosoituksena, että kyydissä on lapsi, mutta mustalla kantoliinalla varustautunut kaveri sai osakseen ties kuin monet kolhut. Minä sentään yritin olla olematta tientukkona, yrittäisitko sinä katsoa eteesi?

-Vessat. Noin puolet Valtterin myyjistä myy lastenvaatteita. Noin puolet asiakkaista ovat paikalla lapsineen tai ostamassa jotain lapselle. Missä te kuvittelette minun vaihtavan vaipan? Tein sen kuukausi sitten kahvilassa, nyt säästettiin kotiin.

-Myyjät, jotka eivät tiedä tavaran arvoa. En todellakaan maksa Cardigansien levystä 5 euroa tai  imetysmekosta kolmeakymppiä. 1/10 tavaran arvosta on kohtuullisen käypä hinta, mistä tingitään. Noin niinku täällä maan pinnalla.


 Myyjät, jotka selittelevät:

     "Tää on melkein käyttämätön ja siksi tää maksaa kympin."
Oma mokasi, miksi ostit jotain mille ei ollut käyttöä. Ääliö.

     "Tää Boobin mekko on oikeasti tosi kallis ja siksi maksaa kolmekymppii, en aio ilmaseksi antaa" Tavataanko yhdessä mikä tämä paikka oli: KIRP-PA-RI. Täällä halutaan päästä tavarasta eroon.

     "Tää on retro".
Ah, no sitten olenkin valmis maksamaan siitä tuplasti, mitä  ehjästä kamasta kaupassa. Sitä paitsi vanha kama on vintage, ei retro. Kaikki vanha kama ei ole keräilyharvinaisuus.

     "Tää on Hanna Saren/Ivana Helsinki/Tiia Vanhatapio". Mutsis oli ku sua teki. Noita polyesterihirvityksiä saa lehtien tilaajalahjoina ja sen arvo on sentti, ei satanen. Sorry.

Kuten monet varmaan tietävätkin, tykkään käydä taidenäyttelyissä myös lapsen kanssa. On ihan soopaa sanoa, etteikö pieni vauva ymmärtäisi kulttuurin päälle, sen olen todennut jo monet kerrat ja myös tänään. Aluksi oli tarkoitus mennä Kiasmaan viettämään perhepäivää, mutta koska Ars2011 oli jo nähty ja tylsäksi todettu, menimmekin extempore Ateneumiin. Tänään oli sinäänsä harvinaislaatuinen päivä, että Kiasmaan olisi päässyt ilmaiseksi kuka tahansa ja Ateneumiinkin S-etukorttia vilauttamalla.

Ateneumin Lappi-näyttely on kiinnostanut minua jo pitkään ja jääkaapin ovessa on ollut lappu ilmaispäivistä muistuttamassa. Aamun Hesarista kun sitten huomasin S-etukortin ilmaispäivästä, oli pakko lähteä vähän lapin lomalle.



Kuvaan saatiin myös (IHQ IHQ IHQQQQ!!!!) Didymosliinani, minkä kantoliinaviikon kunniaksi tilasin Saksasta. Kantoasento näyttää tuosta kuvakulmasta vähintäänkin oudolta roikotukselta, mutta kyllä se ihan kietaisuristi2 oli.

Ja kuten vähän aikaa sitten kerroin, olen heikkona museokauppoihin ja nytkin piti sellaisessa käydä. Tyypille on tapana hankkia jonkinlainen pikkumuisto uusista paikoista/näyttelyistä ja sen virkaa toimitti euron hintainen näyttelyrintamerkki. Herätysostoksena hankin myös taiteltavia paperieläimiä, mitä voi joskus tulevaisuudessa taitella koristeeksi eli revittäväksi ja syötäväksi.

Kannattaa poiketa, sillä ilmaisia päiviä on vielä tälle vuodelle ainakin 3.11. ja 1.12. klo 16-20. Ei sillä, etteikö olisi pääsylipun arvoinen elämys,mutta itse suosin ilmaispäiviä siksikin, että mielestäni fraasi taide kuuluu kaikille on totta ja museoiden pääsymaksut tulisi kerätä verorahoista, jotta ihan jokaisella olisi mahdollisuus sinne mennä, milloin tahansa, ihastelemaan yhteistä kansallisomaisuuttamme. Ilmaispäivinä käyminen on oma kannanottoni tähän asiaan.

Ärsyttää. Ärsyttää. Ärsyttää.

Ostin muutama päivä sitten pitkästä aikaa terapiasta tullessani Vauva-lehden sijaan Olivian, sillä ajatelin ettei pieni hömppätuokio olisi pahitteeksi. Myönnän kyllä Olivian olevan se vähiten hömppä akkainlehti ja ostopäätökseeni vaikutti kannen mielenkiintoiselta kuulostava otsikko "Haluatko olla virheetön äiti?", mikä toki on aika vauvalehtigenreä.

Itse kirjoituksessa otsikko oli muuttunut muotoon "Relaa mutsi" ja olin edelleenkin innostunut, sillä kyllähän ne relaamismuodot ovat tervetulleita. Vaan mitä käsittelikään itse juttu? Ei vinkkejä relaamiseen vaan valitusta siitä kun ilmeisesti vain naiset ottavat kasvattamisen niin tosissaan, puhuvat ties mistä vaistovanhemmuudesta ja muusta höpsöstä. Annettiin myös ymmärtää, että isät ottavat kasvatuksen niin paljon rennommin, ostavat juoksukärryn ja jatkavat juoksuharrastustaan lapsen kanssa ilman syyllisyyttä korvikkeen käytöstä. Äidit taas ovat kamalan tylsiä tyyppejä, joiden halu kasvattaa lasta menee omien mielihalujen yli. He jopa keksivät kiintymysvanhemmuuden kaltaisia termejä tuekseen, jotta voisivat harrastaa lapsenkasvatusta entistä sitovammin.

Jutun kirjoittaja ei ihme kyllä ole Virpi Salmi, vaan Niklas Thesslund. Kun Thesslundilla on aikaa kirjoittaa tämänkaltaista paskaa työkseen, hänellä on varmasti aikaa myös googlailla itseään ja löytää tämä kirjoitukseni. Kerrotko Niklas, mikä sai aikaan tämän purkauksen? Eikö tyttöystävä anna hellyyttä täysimetykseltä ja koliikkivauvalta vai mistä kenkä puristaa? Ja mitä edes on äärimmäisyyksiin asti viety lapsentahtisuus ja kuka sen määrittelee?

Tässä muutamia ajatuksia kirjoituksesi herättämänä. Lapsi on nyt syötetty ja nukkuu yöuniaan itkarin päässä, minulla on omaa aikaa nyt klo 6.10 lauantaiaamuna.Voisi luulla, että masentaa kun se aika on tähän aikaan, mutta tiesitkö, että saan imetyksen aikana kehooni mielialaa nostavia hormoneja, siksi jaksan näinkin paremmin kuin sinä.

Vetosit siihen, ettei ennenkään kiintymyysvanhemmuus ole tarkoittanut kokoaikaista lapsentahtisuutta vaan sitä että lapset ovat pyörineet jaloissa koti-ja peltotöissä? Tiesit varmaankin miksi kiintymyyssuhdeteoriaa on alettu tutkimaan entistä enemmän? Siksi, että nämä peltotöiden ohessa kasvatetut lapset ovat aikuisina saaneet monenlaisia psyykkisiä ongelmia, jotka ovat näyttäytyneet muunmuassa täytenä kykenemättömyytenä huomioida toisia ihmisiä. Niihin ongelmiin, joita "aikuistahtisuus" aiheuttaa on alettu keksimään ratkaisuja. Viety tietoa eteenpäin, jotta vältettäisiin psyykkisiä ongelmia tulevaisuudessa.

Olet oikeassa, että pienen lapsen kanssa oleminen on niin kokonaisvaltaista, että siihen voi olla kiva ajatella tueksi jokin termi/filosofia ja ottaa se vähän harrastuksenakin. 24/7 imetyskoneena oleminen on raastavaa, myönnän, mutta niin on raastavaa myös jättimelonin kokoiset maitoa tihkuvat rinnat teatteriesityksessä. Sitä monesti ajattelee, että tämä vaihe lapsuudesta on niin lyhyt, että mieluummin karsii harrastuksistaan kuin kärsii fyysisesti. Onko tämä sitä äärimmilleen vietyä lapsentahtisuutta?

Myönnän, että itsekin skitsahdan välillä esimerkiksi naisista, jotka pyrkivät kokoaikaiseen vaipattomuuteen ja uskovat lapsen ilmeiden ja eleiden tutkimisen auttavan heitä havaitsemaan lapsen pissahädän yötä päivää. Itsekin olen sitä mieltä, että vaikka vaipat olisivatkin lapsen kykyjen aliarvioimista, on päiväunien aikaisten ilmeiden tutkiminen oman itsensä aliarvioimista. Sen sijaan, että jaan tämän vaippoihin liittyvän viisauteni Olivia-lehdessä tyydyn mäkättämään siitä lapsen isälle, koska oikeasti munulla ei ole kokemusta siitä kuinka helppoa tai vaikeaa se on. Se vain tuntuu vaikealta, kuten tämä vaistovanhemmuus sinulle, Niklas.

Kuten tästä purkauksestani voit päätellä, meilläkin harrastetaan lapsentahtisuutta. Esimerkiksi imetin ensimmäiset 8 viikkoa lasta hänen tahdissaan, mutta kun tyyppi halusi rintaa 20 minuutin välein, huomasin että lapsen tahti oli VÄÄRÄ. Ja muutin sen. Voitko kuvitella, jopa tämä on ihan mahdollista!

Meillä kaikilla on omat murheemme, joista lapsentahtiset vanhemmat ovat sinun. Minun on ehkä enemmän huoli siitä miten saan kasvatettua lapsestani sellaisen ettei hän tarvitse viikottaista terapiaa lukioikäisestä lähtien. Siksi juoksukärryn sijaan kantoliinailen ja täysimetän, siksi laitan itseni sivuun näiksi muutamiksi vuosiksi ja jatkan sitten mielenkiinnonkohteideni kanssa enemmän. Siksi, että tämä on myös minuntahtisuuttani, johon kaipaisin vain niitä relaamisvinkkejä. Mitä sinulta ei herunut.

Nyt itkee vauva, PAKKO lopettaa.

Edit: MUISTAKAA ARVONTA!!  

Serkkuni Mauri

Pitää nyt äkkiä kirjoittaa tästäkin aiheesta jeesustelupostaus, että voin sitten muutaman viikon päästä äitinä pyörtää päätökseni ja liittyä osaksi tätä oikeiden mammojen vauvakuvavillitystä.

Olen nimittäin ihmetellyt vauvakuvia siitä lähtien kun näin niitä ensimmäistä kertaa joulukuussa. Tai no myönnetään, olin nähnyt niitä aikaisemminkin: vielä vuosi sitten poistin facebook-kavereita periaatteella "jos profiilikuvassa on vauva, ulos". Minusta tuntui kiusalliselle laittaa holahola-skumppaa! statuksiani kymmenien vauvanaamojen luodessa syyllistäviä katseita joka puolelta, joten poistin ne. Vauvat - en statuksiani.

Meidän Pena

Mutta vasta joulukuussa tajusin kuinka paljon niitä onkaan, vauvakuvia. Elämäni ensimmäisen vauvalehden lukaistuani mietin pitkään kuka kumma haluaa lähettää oman vauvansa kuvan julkaistavaksi lehden kasvopalstalla. Ilmeisesti aika moni, sillä sehän on kuukausittain täynnä. Joulun aikaan postiluukku täyttyy punalakkisista tonttuvauvoista Ikean lampaantaljoilla. Ja myös facebook on tietenkin täynnä vauvakuvia. Rakkaat ystäväni, älkää nyt suuttuko, mutta vaikka lisäättekin joka päivä muutaman kuvan lisää lapsestanne, en edelleenkään tunnista niitä toisten vauvoista. En vaikka niitä kuvia olisi se 800. Tämä tuskin lienee tarkoituskaan, itsellehän vanhemmat pääsääntöisesti kuviaan lataavat, uskoisin.

On kai reilua myöntää etten myöskään erota maatiaiskissoja toisistaan, vaikka niitä esiteltäisiin tuhannen kuvan sarjoissa väkisin. Anteeksi myös teille, kissan omistajat.

Naapurin Matti

Tämän vuoksi olen alkanut miettimään oman vauvan kuvien julkaisua netissä. Ei siksi että hyserisoisin pedofiileistä ja lapsikaappareista vaan ihan siksi että ketä kiinnostaa. Ja nyt oli aika kirjoittaa tästä, sillä jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, pyörrän päätökseni jo synnytyssalissa ja pakotan lapsen isää bloggaamaan puolestani ensimmäiset otoksen vauvasta jo siinä vaiheessa kun näkyvillä on vasta päälaki. Voitte sitten tulla naureskelemaan, että kuinkas kävikään. Enkä oikeasti sano, etteikö vauvakuvien määrä kasvaisi blogissani kuukauden sisällä, mutta yritän nyt kuitenkin vähän vältellä kymmenen kuvan sarjoja siitä kuinka vauva makaa sängyllä. Voihan se olla, että äitilukijat erottavat herkemmin ne eri nyanssit vauvan asennosta, mutta ainakaan raskaushormoonitasoni ei ole nostanut vauvakuvien kiinnostusta äärimmilleen. Ehkä se lähtee sitten maidon noustessa nousuun?

Teidän Kaaleppi

Ehkä mua vaan oikeasti ottaa päähän, kun en osaa valokuvata. Ja ettei sillä pinkillä Canonilla mitään ateljeetason kuvia otettaisikaan.

Tänään oli Hesarissa oivallinen pääkirjoitus kun 4 lapsen isä Saska Snellman mietiskeli isäksi tulemisen eroja nyt ja 20 vuotta sitten. Saska toteaa, että luomuhömpötys on yleistynyt äitien keskuudessa huomattavasti ja Helsingissä mietittiin ennen Tammisaaren sairaalan lopettamista mennäkkö sinne vai kelpaako Kättärin haikaranpesä tähän juhlalliseen luonnontapahtumaan mitä synnytykseksikin kutsutaan. Nythän Tammisaaren sulkemisen jälkeen luomuin vaihtoehto näillä main on Haikaranpesä ellei synnyttäjä halua kotona ponnistaa.

Mulla ei ole tarkoitusta alkaa blogimaailman Virpi Salmeksi (kukaan ei maksa mulle juntteudesta palkkaa), mutta välillä tämä kokemushakuisuus ja luonnolisuus vain ihmetyttää tällaista maalla kasvanutta ensisynnyttäjää. Kun ensimmäistä kertaa kysyttiin olenko suunnitellut synnytykseni, räjähdin nauramaan, koska mieleeni ei ollut edes tullut että sen voisi suunnitella. Sitten ymmärsin että vaihtoehtoja on monia, synnytysjakkaraa ja vesiallasta, kivun lievitystä ja tens-laitetta ja jotkut Ylen Sydänääniä tv-sarjan mukaisesti haluavat hengittää lapsen maailmaan. Ettei tule lapselle tule traumoja. Tässä perheessä niiltä ei voi välttyä, joten mitä sitä pehmeään laskuunkaan.

Kun raskaus on ollut näinkin raikas ja eteerinen kokemus mitä minulla, olen valmis saamaan kaiken kivunlievityksen ja olemaan niin täysin epäluomuna kuin olla voi. Se, että vauva tulee alapästäni on ihan tarpeeksi luonnon mukaista ja jos saisin valita, harkitsisin ehdottomasti nukutusta siksi ajaksi ja vaikka mieluummin oksentaisin sen ulos. Kännissä. Ei nimittäin ole yhtään puhtia kropassa alkaa fiilistelemään luontoäidin antamilla endorfiineillä mitä erittyisi ilman kipulääkitystä. Jos ne auttaisivat, kipulääkitystä ei olisi keksitty!

Kun puhuin lapseni mummon kanssa ensimmäistä kertaa puhelimessa raskaudestani, hän kertoi olleensa Suomen ensimmäisiä pehmeän synnytyksen naisia silloin 70-luvulla. Ajattelin, että jos neuvot menevät yhtään elämysmatkailun puolelle, en puhu naiselle koko raskausaikanani mitään. Eivät onneksi menneet ja onkin ollut mukava kuulla kokemuksia neljän pojan äidiltä, mikä uskoi jo silloin luomuihin tapoihin niin synnytyksessä kuin lasten sairaudenhoidossa. Silti jo yhden lääkkellä keskeytetyn raskauden (tästä ei sen enempää) supistuskokemusten jälkeen olen täysin varma, että vaikka suunnittelisin minkälaisen ayurvedisen synnytyskokemuksen, lopputulos olisi kipua ja itkua tulikuuman suihkun alla ja kun sisältä puskee kurpitsan kokoinen jälkeläinen ei panacodeilla tainnutettu raskaudenkeskeytyksen kipu voi olla samaa luokkaa edes hellimmissä kuvitelmissani.

Sitä paitsi missä luuraa se ennen pinnalla ollut synnytyspelko? Että paikat repeävät kahtia ja jalat ratkeavat liikkumiskyvyttömiksi? Ei minulla itsellänikään ole sellaista fiilistä, mutta luonnollisuudesta puhuminen olisi kohdallani jotenkin tekopyhää kun olen koko raskausajan nähnyt painajaisunia ulostamisesta synnytyksen aikana. Paska jos joku on luomua, mutta järki lähtee jo ajatuksesta että en saisi pidätettyä sitä ponnistusvaiheessa.

Ps. koska olen vasta menossa tutustumaan synnäriin tällä viikolla, haluaisin kysyä millainen Kätilöopiston tavisosasto on? Saako isä olla siellä? Saska Snelmannin kirjoituksen kohta nyt Naistenklinikalla oli tarjolla luksustasoinen perhehuone, jossa oli taulutelevisio seinällä ja buffetruokailu. Vain kuoharitarjoilua jäin kaipaamaan loi ehkä liiankin positiivisia toiveita. Onko kätilöopistolla perhehuoneita ja onko ne pitänyt varata kuinka monta vuotta etukäteen?

Sain pari päivää sitten haastattelupyynnön toiseen näistä kahdesta Suomen suurimmasta vauva/lapsilehdestä. Yritän olla sen verran ympäripyöreä, etten paljasta lehteä tai jutun syvintä olemusta tässä ja nyt, vaan kirjoitan fiiliksistä mitä se sai aikaan.

Juttu olisi käsitellyt tavaroiden hankkimista ja toisena haastateltavana olisi ollut esikoisen odottaja, joka ei ole hankkinut äitiyspakkausta enempää ja sitten olisin ollut...no, minä. Taisin olla sokerirasitustestin jälkeen huonovointinen muutenkin ja siksi reagoin energiatason ollessa nolla aika voimakkaasti ajatukseen, että edustaisin kasvoillani paljon hankintoja tehnyttä odottajaa.


Blogi antaa varmasti kuvan, että keskityn vauvakamashoppailuun ja olisin jotenkin erityisen innoissani tavaroiden hamstrauksesta. Totuus saattaa kuitenkin olla toinen niiden silmissä, jotka tämän perheen arkea seuraavat lähempää. Kun sain tietää raskaudesta, olin pitkään yksin tilanteen kanssa ja ensimmäinen reaktio ei ollut kuinka tulen toimeen vauvan kanssa, vaan miten tästä selviän taloudellisesti. Näin pahoja uhkakuvia siitä, kuinka meillä ei ole h-hetkellä mitään ellen aloita hankkimista heti, sillä tiesin ettei minun/meidän tapauksessa ole mahdollista ottaa taksia synnytyssairaalasta emmaljungakaupan kautta kotiin ja hankkia tavaroita sitten kun niiden aika on. Ei, tavaroiden hamstraus oli pakko aloittaa heti, että edes jotain olisi olemassa vauvan tullessa. Ja miksei siitä hankkimisesta voisi lopulta tykätäkin, ajattelin.

Ensimmäiset kuukaudet mietin järkyttyneenä miten tästä selvitään ja blogikin alkoi puhtaasti sen takia, että oli pakko jollakin tavalla orientoitua vauvan tuloon ja tutuin tapa mulle oli kirjoittaa asiasta ja etsiä niitä positiivisia juttuja täysin vieraan asian ympäriltä. Tämän vuoksi symppaan täysillä mua 10 vuotta nuorempia mammabloggareita, jotka saavat blogissaan paskaa niskaan siitä etteivät ole valmiita lapseen, ei kaikki kolmikymppisetkään ole sen kypsempiä asian kanssa, vaan siihen on monesti vaan pakko kasvaa ja keksiä ne keinot millä asiasta tulee itselle tuttu ja tärkeä. Mulle se keino ensisijaisesti oli aloittaa päiväkirja, missä raportoin niistä pienistä liikkeistä kohti vauvantuloa ja käyn samalla itse läpi, että tämä onnistuu ja menee eteenpäin.


Sinäänsä haastattelupyynnöstä tuli imarreltu olo, ylipäätään siitä että joku lukee juttujani ja kokee mut sen verran mielenkiintoisena että voisi jopa kirjoittaa musta. Toisaalta tuli taas ihan tajuttoman paha mieli, että enkö osaa laittaa sanoja oikeaan järjestykseen vieläkään saadakseni aikaan todellista kuvaa siitä, ettei tässä nyt erityisemmin olla seottu ihkuun beibikamaan vaan hankittu etukäteen se, mikä meidän taloudellisessa tilanteessa on ollut mahdollista hankkia. Sekä lapsen tarpeen että äidin turvallisuushkuisuuden nimissä.

Monta vuotta bloganneena olen tietoinen tämän median harhaanjohtavuudesta ja siitä, kuinka ihmiset kaivavat ne elämänsä paremmat/kiinnostavat puolet esille. Mäkin jätän paljon asioita kirjoittamatta nykyään siksi, että tiedostan tämän kentän olevan julkista riistaa ja huvin aihe monille, eikä niitä sydämensopukan syvimpiä tunteita halua jakaa kaikille, vaikka monista lukijoista on tullut ihana osa päiviäni ja joille varmasti kertoisin muutakin kuin hoitopöydän värin jos näkisimme livenä. Siksi täältä ei löydy paljoa henkilökohtaista hehkutusta ja kirjeitä tulevalle perheenjäsenelle, sillä jotain asioita käsittelen mieluummin suljetuin ovin. Myös toimittajataustani varmasti vaikuttaa asiaan jonkin verran ja pyrin henkilökohtaisen tilittämisen sijaan nostamaan esille asioita, niin materiaa kuin muutakin, mikä saattaisi kiinnostaa muitakin (tulevia) äitejä.

Materia on vähemmän henkilökohtaista, mutta nyt pelottaa että annan vääristyneen kuvan sen hankinnasta ja haluan terottaa nyt, että kaikki, alleviivaan KAIKKI vauvaostokset olen/olemme tehneet kirpparilta tai saaneet läheisiltä käytettyinä lahjoituksina. Täysin uusia tavaroita olemme saaneet lapsen mummolta kantoliinan ja itse huovutettujen tossujen verran. Tilasin myös saamallani lahjakortilla muutamia värikkäitä puuautoja sekä luomupotkareita taannoin. Blogissani käy sen verran paljon porukkaa päivittäin, että en ole tätä ennen halunnut tuoda esille esimerkiksi sitä faktaa, että nyt odotusaikana perheemme asuu vielä kimppakämpässä eikä lopullista ratkaisua asumismuodosta ole saatu vieläkään aikaan, synnytykseen on 5 viikkoa.

Vauvan tarpeiden myötä olen luopunut omista ostoksistani lähes täysin ja tällä hetkellä tarpeellinen masutuubikin jää hankkimatta kun rahaa ei yksinkertaisesti ole moiseen. Blogin suosio mahdollistaa monia asioita ja on kivaa, että välillä postisetä yllättää iloisesti vaikkapa nyt maatuskatyynyn muodossa. Niistä yllätyksistä on mukava kirjoittaa samoin kun hehkuttaa sitä että sai hoitopöydän (5eur) hankittua ja se on pois hankintalistalta. Silti tavaran hankinta on tälle perheelle enemmänkin kärsimys kuin riemuvoitto enkä todellakaan halua antaa kuvaa, että vauvashoppailu kuuluisi harrastuksieni kärkipäähän vaikka vauva nyt prioriteettilistan ensimmäisenä onkin. En ole kuitenkaan täysin kulutusvastainen ja siksi blogista löytyy tulevaisuudessakin nostoja kivoista ja mielenkiintoisista jutuista mitä voi kaupasta saada, on kuitenkin eri asia unelmoida kuin hankkia se kaikki.


ps. Jos ei nyt tullut selväksi niin en lähtenyt haastatteluun mukaan.

Olisi luullut, että raskausaikana silmä olisi tavallista herkempi odottaville naisille ja pyöristyneitä mahoja näkyisi joka kulmalla. Mutta eipä vaan ole näkynyt. Neuvolassa olen nähnyt ehkä muutaman ja lapsimessuilla parit, mutta ei niitä kyllä pilvin pimein ole, vaikka terveydenhoitaja kertoi asuinalueellamme olevan jonkinlainen vauvabuumi käynnissä.

Mitä sen sijaan olen nähnyt: rattaita ja vaunuja. Niiden määrä näköpiirissäni on lisääntynyt potenssiin sata. Ennen nekin näyttivät kaikki samalta, mutta nyt olen huomannut selkeitä vaunugenrejä. Nuoret ja tyylitietoiset käyttävät Bugaboota, Brio on hyvä kakkonen. Emmaljungan käyttäjät ovat hieman konservatiivisempia tapauksia, luottavat laatuun ja merkkiin mikä on omasta lapsuudesta tuttu. Stokken kärryjä ja vaunuja ei käytä kukaan ja miksi käyttäisikään kun ne näyttävät lähinnä trukilta. Varmasti joku mies on ihastunut tekniseen muotoiluun ja hankkinut Stokket, mutta äitee on sitten palauttanut ne matkalla Emmaljungakauppaan. Vintagevaunuja käyttävät kulmillamme monet, niiden käyttäjiä symppaan koska itselläkin on vanhat vaunut ja rattaat (jotka odottavat päälystystä, ja Salka, pääsiäisenä tulee vieraita, unohdin sanoa...silloin ei ehdi). On myös olemassa muita vaunuja, niihin en ole vielä suuremmin perehtynyt. Niiden käyttäjät näyttävät rennoilta. On myös huomioitavaa, että Bugaboon ja Brion omistavat hankkivat myöhemmin Stokken TripTrapin, kannattaisi tehdä kimppatarjous mokomista.


Muita silmiin pistäviä asioita ovat olleet: äidit eivät käytä korkokenkiä. Äidit suosivat trikoovaatteita. Äidit ovat valmiita haalaamaan jälkikasvunsa rattaissaan ihan minne tahansa, mikään ei tuota ongelmia. Stokkan hullut päivät rattaiden kanssa, no problemos. Karhunkierros rattaiden kanssa, joka kesäinen perinne.

Mutta minulla on vaan se maha.

Viime viikolla luin jostakin suomalaisblogista lasten syntymäpäivistä, minne oli hankittu Peppi Pitkätossu-teemaan sopien hevonen, jolla synttärivieraat saavat ratsastaa. Meinasin saada sydänkohtauksen, sillä mulle tuli täysin puun takaa että syntymäpäiväkulttuuri on mennyt näin överiksi Suomessakin, ennenhän tuollainen olisi ollut ihan amerikkaa. Tiesin kyllä mäkkisynttäreistä ja Hoplop-synttäreistä jo etukäteen, sillä olen työskennellyt peruskoulussa useamman vuoden ja nekin tuntuvat vähän mielikuvituksettomilta ja aika paljonkin kulutusmyönteisiltä tavoilta viettää syntymäpäivää. Mutta että vuokrattu hevonen synttäreille...ei ainakaan meillä tule kysymykseenkään, sen verran juutalaisia tässä ollaan.

Hoplop-synttäreiden etuna toki on, että lapsikatraan saa viedä kivaan tilaan ja omaa kotia ei tarvitse altistaa lasten temmellyskentäksi tai vieraiden vanhempien katseille Myös teemasynttäreiden yleistyminen on johtanut varmasti siihen, että lapsetkin osaavat vaatia jotain muuta kuin mehua ja täytekakkua.  Monet vanhemmat tuntuvat perustelevan ostettuja syntymäpäiviä sillä, ettei heillä ole aikaa järjestää juhlia, mutta silloinkin herää kysymys mihin se aika sitten käytetään ja millainen mielikuva kakun leipomiseen käytettävästä ajasta ihmisillä on.

Kun omassa lapsuudessani vietettiin synttäreitä, tärkeintä oli yhdessä olo ja herkuttelu. Syntymäpäiville mentiin johonkin kellonaikaan ja lähdettiin pois milloin huvitti, mitään virallista juhlimisaikaakaan ei tunnettu ainakaan meillä maalla. Lahjan sai vain syntymäpäiväsankari, koko perhettä saatika sitten vieraita ei tarvinnut lahjoa siksi "ettei kenellekään tule paha mieli" ja siitä ei ainakaan minulle jäänyt mitään traumaa. Syntymäpäiväohjelmaan kuului leikkejä, joko itse keksittyinä tai synttärisankarin vanhemman/sisaruksen johdattamana. Jossain oli jopa ongintaa, mistä saattoi saada muutaman karamellin ja osuuspankin terottimen. Paremmasta ei ollut tietoakaan.

En haluaisi leimautua ennen oli kaikki paremmin-tyypiksi, mutta mitä enemmän tutustun lapsien hankintaan liittyvään kuluttamiseen, en voi olla kysymättä tarviiko lapsi tämän kaiken, vai olenko se minä jolle on tärkeää satsata ja omistaa? En myöskään halua antaa kuvaa, että olisin luovuutta ja teemasyntymäpäiviä vastaan, mutta tuntuu niin käsittämättömältä ajatella itseä osana tätä syntymäpäivähulabaloota ostamassa tapahtumatuotantopalvelufirmalta nallepukuista vierasta ihmistä viihdyttämään lastani tulevaisuudessa kun itselläni ei ole aikaa tai kun kaikilla muillakin on se nalle.

Kaikista eniten minua kuitenkin mietityttää se, miten eri arvoisessa asemassa perheet nykyisin ovat ja kuinka tämän kehityksen jatkuessa olen itse kusessa 8 vuoden päästä, ellei minulla ole pätäkkää eikä pyhää tahtoa hankkia sitä kaikkea, mitä syntymäpäiviin on kuuluttava pomppulinnasta poniratsastukseen. Mielestäni meillä aikuisilla on myös vastuu ajatella asioita hieman laajemmin ja miettiä voisimmeko esimerkillämme toimia niin, etteivät lapset olisi kilpailuasemassa syntymäpäivienkin suhteen, ne ovat herrajumala vain kerran vuodessa tapahtuva vanhenemisriitti, ei linnanjuhlat! Eri arvoisuutta maailmasta emme voi poistaa, mutta toivon ainakin itse pystyväni ottamaan huomioon lasten erilaiset taustat ja järjestämään kivat ja mukavat syntymäpäivät kaavalla, mikä olisi kopioitavissa perheen varallisuudesta riippumatta vaikkapa koko kaveripiirille. Mutta mä nyt olenkin tällainen uusiohippi, jonka arvot ovat vanhentuneet samaan aikaan kun synnyin.