Vanhemmuus on vaikea laji, se tiedettiin. Silti yleensä monet tilanteet hoidetaan hyvin fiilispohjalta ja selkäytimestä tulee vastaukset moniin asioihin. Välillä käymme iltaisin tietovisaa lapsen mieltä askarruttavista asioista, siamilaisista kaksosista ilmastonmuutokseen. Yksi ikuisuusaihe on sukupuolierot, mitä tytöt voi ja saa tehdä ja mitä pojat voi ja saa tehdä. Onko nainen ollut joskus presidentti, onko kaikkien syötävä salaattia, onko olemassa muitakin sukupuolia kuin tyttö ja poika? - on on ja on!

Vaikka suurin osa selkäytimestä tulevista vastauksista onkin ok, tulee sieltä välillä myös melkoista huttua. Viimeksi Tokmannilla jääkiekkokypärää ostaessa. 

Lapsi: "Otan tuon pinkin kypärän"

Minä: "Täällähän on näitä mustiakin monenlaisia, kokeillaankos tätä mustaa..."

Lapsi: "Mutta pinkki on lempivärini!"

Minä: "Niinhän se on, mutta entä jos sua sitten sanotaan tytöksi?"

Lapsi: "Mutta sinä olet sanonut, että ei ole tyttöjen ja poikien värejä!"

Minä: "Niin...mutta oletko varma, että pidät koululaisenakin pinkistä, pitää ostaa pitkäikäinen"

Lapsi: "Minä haluan pinkin"

Minä: "No ota, mutta jos joku tulee sanomaan, että se on tyttöjen värinen niin sanot sitten että höpöhöpö, ei sellaisia värejä ole olemassakaan..."

Nyt on peiliin katsomisen paikka. Mistä tämä mun pakottava tarve puuttua lapsen lempiväriin johtuu? Tottakai siitä, että minut ja 99.9% 80-luvulla syntyneistä on kasvatettu sukupuolen mukaan ja osa opeista ovat porautuneet niin tiiviisti selkäytimeen että hävettää. Yksi selkeä esimerkki kasvatuksen onnistumisesta on värikoodaus, jota sekä vihaan että toteutan oman lapseni osalta. Onneksi sentään huomaan edes osan näistä epäloogisuuksistani ja pystyn puuttumaan omiin ajatusmalleihin ennen kuin ne vaikuttavat lapseeni yhtä vahvasti kuin minuun. 

Näitä epäloogisuuksia on tupsahdellut esiin aina silloin tällöin, ensimmäistä kertaa havahduin näihin, kun mietin voinko pukea 62 cm kokoisen vauvan Peppi Pitkötossu bodyyn. Sen jälkeen oli vuorossa pyöräostosreissu, jossa yritin ylipuhua lasta mustaan Angry Birds pyörään sen ihanan vaaleanpunaisen Stella-lintupyörän sijaan. Viime keväiset glitteri Vansitkin saivat aikaan melkoisen keskustelun pääni sisällä, ja taas jälleen kerran tämän suvaitsevainen ja avarakatseinen äitihenkilö törmää ennakkoluuloonsa pinkkiä väriä kohtaan.

Nyt kun kypärä on hankittu ja se toimii erinomaisesti siinä, missä pitääkin eli pään suojaamisessa, olen käynyt vähän lisää läpi tätä pinkin värin kammoani, sillä en itsekään pukeudu pinkkiin. Ja pitkällisen pohdinnan jälkeen olen tullut tulokseen, että pinkki on sekä pelottavin että rohkein väri mitä tiedän, sillä sen sukupuolettuneisuus on edelleenkin (valitettavasti) todella vahva. Väitän, että mitään muuta väriä ei sukupuoliteta yhtä paljon kuin pinkkiä ja pinkin viesti on niin feminiininen, etten edes minä, 36-vuotias naisihminen osaa sitä oikein käyttää. Ei oo pokkaa.

Pinkki viestittää vahvasti tyttöyttä ja tyttömäisyys on yleisimmistä asioista, josta poikia kiusataan. Miksi? Siksi, että tyttöjä pidetään yleisesti heikompina mitä poikia, siksi. Sukupuolista on edelleenkin valloillaan vahvat stereotypiat, jossa tytöt ovat hiljaisia, helposti oppivia, kilttejä ja herkkiä, pojat taas voimakkaita, raisuja, reippaita ja niin edelleen. Nämä asiat ovat tottakai vanhentuneita mielikuvia, mutta pinttyneiden käsitysten muuttaminen vie aikaa, vaikka kaikki lapset ja aikuiset hyötyisivät stereotypioiden purkamisesta. Ei ole mitään syytä, miksi tyttönä oleminen olisi huonompi juttu kuin olla poika. Ei ole syytä, miksi pinkki viestittäisi mitään negatiivista, vaikka se onkin nyt sukupuolittunut väri. Värit ovat vain värejä.

Ja siksi, vanhojen olettamusten vuoksi, nostan hattua kaikille pinkkiä käyttäville sukupuolesta riippumatta. 

Te kaikki olette rohkeita ja te muutatte maailmaa.