Tietoa mainostajalle ›

Juhannus Aulangolla

  Kummallista katsoa ikkunasta ulos harmaata sateista iltaa, kun vielä ei...

 

Kummallista katsoa ikkunasta ulos harmaata sateista iltaa, kun vielä eilen oli näin aurinkoista mitä näissä juhannuskuvissa. Olimme tosiaan  Hämeenlinnassa kissavahtina ja vietimme paljon aikaa ulkoillen ja rannalla - kaksin. Kaksin olo ei ole koskaan ollut musta kurjaa, mutta tänä juhannuksena huomasin oikeastaan ensimmäistä kertaa, että viisivuotias kaipaisi jo muutakin seuraa kuin äidin. 

On jotenkin tosi raskasta myöntää, että Kaamos kaipaa tosi paljon sisarusta itselleen kun elämäntilanne ei ole sellaiseen ollut kokaan otollinen. Koska uskon elämän vievän minne on tarkoitus, en ole oikeastaan koskaan ajatellut sisarusasiaa enkä koe itse jääväni mitään paitsi yhden lapsen äitinä, mutta välillä nuo oman lapsen vauvajutut vaan kolahtavat melko lujaa. Olisihan se oikeasti tosi kiva, että olisi suurin piirtein samanikäinen kaveri omassa perheessä, mutta eihän niitä lapsia ihan kaveriksikaan voi hankkia, varsinkaan yksin. 

Kolme päivää ilman lapsiseuraa tuntui kuitenkin minustakin aika raskaalle, kun ei voinut vain nostaa käsiä ylös antautumisen merkiksi ja antaa lasten leikkiä. Kummallista, miten yks kaks tuli olo, että en mä enää voi lähteä tän tyypin kanssa kaksin pidemmälle matkalle, koska mun seura ei vaan enää riitä. Se tuntuu aika haikealle, mutta samalla vapauttavalle, kun tiedän etten ole enää ihan kaikki kaikessa ja toiveissa olisi parempaakin seuraa.

Viiden vuoden rajapyykki tuntuu vähän itsessänikin. Vaikka meillä on ollut jo vuosia yhteishuoltajuus Kaamoksen isän kanssa ja olen saanut paljon myös omaa aikaa tehdä mitä haluan, en ole tehnyt oikein mitään. Nyt tuntuu, että pikkuhiljaa kodin ulkopuolinenkin elämä kiinnostelisi, jos nyt muistaisi mitä sitä ennen lasta edes teki. Ehkä tykkäsin käydä keikoilla, ehkä leffassa. En oikein muista, mutta asiasta pitää ottaa selvää.

11 kommenttia

  1. Ihanat kuvat. <3 Tekstistä tuli haikea fiilis, hirmuinen ikävä omien lasten pikkulapsiaikaa. Niin ne kasvaa ja se on samalla huojentavaa, että hieman surullistakin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua kun joka hetki toteaa lapsen iän olevan ihanin just nyt, mutta tuntuu silti että hän ei saisi enää kasvaa yhtään!

      Poista
  2. Sama täällä! Siis että kodin ulkopuolinen elämä houkuttaisi. Täällä tuli ero juhannuksena ja pikkuhiljaa pohdituttaa tulevaisuus. Mitä sitä tekeekään jatkossa ne hetket, kun lapsi onkin isällään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, olen pahoillani. Mulla on vaan pari vinkkiä yksin oloon: älä stressaa ja makustele sitä oloa, älä ylisuorita ja muista että lapsi on rakastavalla aikuisella vaikka sä et olisi hänen kanssaan. Kun siltä tuntuu niin etsi uusia ihmisiä elämään, mutta ei siksi että olisi pakko löytää joku vaan siksi että seura piristää.

      Poista
    2. Siis että yksin olemista kannattaa nimenomaan makustella, tehdä asioita itselleen ja yksin eikä murehtia, et voi kun olisi joku jonka kanssa jakaa tämä hetki. Vaikka olisihan se ihanaa sekin.

      Poista
  3. Niiiiiiin tuttuja tunteita! Ja just juhannuksen lapsen kanssa (eskarilainen) kaksin viettäneenä erityisen pinnalla. Mutta jotenkin juuri noin, lapsi kasvaa, eriytyy, ja elämästä ei ikinä tiedä mitä sillä on edessä. Lapsi nauttii ystävien seurassa, ja serkkujen, miun pitää oppia nauttimaan myös.

    Lämpimiä ajatuksia teille! Kiitos tästä postauksesta :)

    -Viivi

    VastaaPoista
  4. Kodin ulkopuolinen elämä? Mä olen nyt 14 vuoden jälkeen alkanut tavata kouluaikaisia kavereita jopa ilman lapsia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm... meillä on se ero, et mulla ei ole koko ajan lapsi kotona ja oon (onneksi) yksin jonkun verran. Ei mulla oo mikään himo täyttää sitä yksin olon aikaa tekemisellä, mutta kyllä mä ennen tykkäsin muustakin kuin nysvätä kotona. En tiedä mihin se tyttö katosi ja haluaisin löytää hänet kyllä takaisin.

      Poista
  5. Mutta se aika palaa, kun äidin seura taas kelpaa! Itse olin 12-vuotiaan kanssa kahdestaan reissussa, ja se oli ihan mahtavaa. Nautin kyllä ihan kympillä myös niistä hetkistä, kun lapset pärjäävät itsekseen, vaikka totuttelua se vaati.

    VastaaPoista
  6. Ihana, kaunis Aulanko! Ja kauniita kuvia, jotka sopivat tekstisi tunnelmaan. On haikeaa huomata lapsen kasvavan, mutta kuten kirjoitit, myös vapauttavas tajuta, että ei ole enää lapselle kaikki kaikessa. Minä olen puolestani pohtinut, miten kuopus kokee, että hän on jo nyt parivuotiaana paljon enemmän esikoisen kanssa leikkimässä, kun taas esikoisen kanssa leikimme me vanhemmat... Kärjistetysti: Jääkö kuopus nyt jostain siis paitsi? Ja silti esikoisesta huomaa, että pelkka sisarulsenkaan seura ei hänelle riitä,vaikka ikäeroa on vaan pari vuotta. Omanikäistä seuraa hänkin kaipaa. Toivottavasti löydät (muistat) taas pian sen oman juttusi! 😊

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta päällä.

Flickr Images