RAKKAUTTA VAIN
5.3.13Jämeriä likkoja meidän perällä :D Kuvassa on meidän rakkaista rakkain tokaluokkalainen naapurimme, johon tutustuimme aika lailla vuosi sitten. Enpä olisi uskonut, että vuoden päästä ekaluokkalaisesta vauvafanista tulisi taaperon ensirakkaus, mutta näin on käynyt. Aamut alkavat ihanuuden nimeä hokemalla ja illat loppuvat siihen myös (osansa saa myös naapurin äiti). Kun ovikello soi, alkaa nimen jankkaus ja jos ovesta pilkistää tuttu vaalea pörrötukka, juostaan syliin.
Kriiseiltäkään ei olla vältytty. Koska ensirakkauden kaikki omaisuus on niin mielenkiintoista, myös tyttölegot ovat välillä joutuneet tulilinjalle ja itkuhan siitä on tullut kummallekin, kun legotalo hajoaa ja kun siihen ei enää saa koskea. Välillä ihmelapseni on saanut raakaakin palautetta "mä en kyllä jaksa tuota enää yhtään", mutta kaiken se kestää (pienillä tauoilla) ;)
Onko teillä jo rakastuttu tulisesti?
8 kommenttia
Awwww. Kevättä ilmassa. :)
VastaaPoistaIsompi rakastui joskus 3v iässä lapsuudenkaveriini :) Vielä nytkin (noin 7 vuoden jälkeen) pojasta on mahtavaa kun tämä tulee kylään. Jotain siinä vaan on :)
VastaaPoista:D
VastaaPoistaIhana!
Kyllä :)
VastaaPoistaOi ihanaa! Mä luulen, et tämäkin kaksikko pysyy pitkään "yhdessä"!
VastaaPoistaKyl! Rakkaus ja naapuri, kumpikin <3
VastaaPoistaVoi vitsit, tästä tuli niin mieleen miun lapsuuden paras kaveri Samuli. Naapurin pari vuotta nuorempi poika, jonka kanssa leikin ihan onnesta soikeana aina tilaisuuden tullen ja jota ikävöin jo illalla kun yöksi piti erota. Meidät erotti lopulta aikuiset. Mikään Romeo & Julia juttu ei ollut kyseessä, vanhemmillamme ei ollut mitään yhdessäoloa vastaan. Heistä se oli suloista ja hauskaa, vitsailivat ensirakkaudella, kertoivat "seurustelustamme" huvittuneina ja kuittasivat kaverukselliset kinastelumme riidoiksi rakkaudessa.
VastaaPoistaNiin. Pikkuhiljaa se alkoi ihan oikeasti tuntua kiusalliselta. Muistan jopa ajatelleeni, että olen ihan liian pieni rakastumaan ja kiukutti kun kukaan ei uskonut, että Samuli on ystävä, ei mikään poikaystävä. Tehokkaasti opetettiin Minnalle jo viiden vuoden iässä, että tytöt ja pojat ei voi olla kavereita vaan kanssakäyminen on taaperosta asti vähintäänkin vähäsen romanttista ja sydämenkuvilla koristeltua. Plääh. Ja kun niistä jutuista ei muuten päässyt eroon, niin lopetin sitten Samulin kanssa leikkimisen ja pitäydyin tyttöseurassa. Aikansa meni muuten siinäkin, että muut pihan tytöt lopettivat poikakaverista kiusaamisen.
Siulla on lapsi vielä niin pieni, että eipä tuollainen hyväntahtoinen ystävyyssuhteen romantisointi varmastikaan ketään haittaa, mutta omien lasteni kohdalla olen tiukasti ohjannut isovanhemmatkin puhumaan ystävistä niin kauan kunnes lapsi itse jonkun oma-aloitteisesti erityisen rakkaaksi esittelee. Ja kerran olen muistuttanut siitäkin, että se sama Samuli elelee nykyään kuulemma rekisteröidyssä parisuhteessa. :D Siinäkin mielessä turha sitä on lapsen puolesta lähteä arvelemaan minkätyyppistä kiintymystä hän ketäkin kohtaan osoittaa.
Mulla onihan samoja kokemuksia, eikä me lapsille mitään rakkausjuttuja edes puhuta. Olen täysin samaa mieltä, että turha kiusaaminen vaikka ihastuksilla on varsinkin tietyssä iässä lapselle todella raskasta ja mielestäni osoittaa vähän sukupuolista moukkamaisuutta kiinnittää huomiota kun vastakkaiset sukupuolet leikkii. Eihän lapset seurustele, vaikka ihastusta tunnetaan vähän sinne ja tänne. Aivan yhtä ihastunut minä itsekin olen naapuriimme kuin lapsikin, no okei, se on ihan hulluna :D
VastaaPoistaKommenttien valvonta päällä.