Olenko koskaan kirjoittanut fanittamisesta? Olen aina ollut hillitön fani ja ihaillut erityisesti naisia. Meikkaaman opin Nina Perssonin innoittamana ja nörttirillit hankin vuosia sitten koska Frida Hyvönen on ihana ja sillä oli samanlaiset lasit. Mammautumisen ja siihen riippuvaisen Marimekkoinnostuksen uudelleenpuhkeamisen hyväksyin, koska Karin Lindroos, ystävien kesken Karkki vaan (ja me ei olla ystäviä, VIELÄ), osaa pukeutua niin kivasti. Ja sisustaa. Ja ottaa kuvia ja kokata ja ja ja...

Viime keskiviikkona tv2:n Blogistania-ohjelmassa oli sitten Karin ja meillä oli kisakatsomo Anneveen kanssa. En tiedä oliko Annevee niin innoissaan kuin allekirjoittanut, mutta symppasimme Karinia kavereineen niin paljon, että päätimme puhua ruotsia ja sehän on tosi helppoa, jos on kirjoittanut B:n ruotsista ja senkin vain opettelemalla Kentin biisejä ulkoa. Söimme pankaakkor ja puhuimme siitä, kuinka ihastuttavan mahtavia ystäviä meistä tulisi ja kuinka suomenruotsalaiset tuskin puhuisivat selän takana paskaa. Sitten toivotimme toisillemme Hejdåt ja painuimme nukkumaan.

Ja mitä tapahtui seuraavana päivänä. Minä laitoin Anneveltä saadut liian pienet trikoot jalkaan ja lähdin kaupungille. Trikoot olivat niin pienet, että pitkä farkkupaitani peitti puolet muuten näkyvistä kalsareista. Enkä jaksanut meikata. Ja sitten menin erään pr-toimiston lehdistöpäivään, näin Karinin ja järkytyin ja nolostuin niin paljon edellisestä illasta, etten voinut edes katsoa päin. Enkä sanoa hei.

Eikä minulla edelleenkään ole yhtään suomenruotsalaista ystävää. Sen pituinen se.