Rakkaus ja maailmanloppu
14.11.16
14.11.16
Edellinen postaus taisikin olla hyvänä vinkkinä siihen, miksi täällä on ollut jälleen kerran hiljaista. Vaikka yleensä en niin paljon yksityiselämästäni kirjoitakaan, on viimeisen parin viikon aikana tapahtuneet jutut vaikuttaneet sen verran voimakkaasti minuun, että pieni kirjoitus saattaisi helpottaa oloani. Mullahan on siis, kuten arvata saattaa, sydänsuruja.
On oikeastaan aika ihme, että vaikka 99% kaikista kuuntelemistani biiseistä kertoo epäonnistuneesta rakkaudesta, jouduttuani kohtaamaan epäonnistumisen itse, on olo kuin jyrän alle jääneellä ja todella epäonnistunut. Näin jälkiviisaana ihan hävettää, miten en osannut suojella itseäni paremmin, sillä tottakai merkit ihmissuhteen tulevasta epäonnistumisesta olisi ollut nähtävissä jo pitkään, minä en vain halunnut niitä nähdä. Olisi pitänyt sitä ja olisi pitänyt tätä. Eikä ainakaan olisi pitänyt luottaa.
Olen tottakai ollut ennenkin päättömän ihastunut ja pitänyt yllä vuosikausia suhdetta, joka ei ole voinut loppua kuin huonosti. Seurani on kelvannut silloin kun toisen aikatauluihin on sopinut, eikä muhun ole haluttu tutustua kuin viinilasin voimalla. Nyt kun kuvioon mahtui myös molempien lapset, Vain elämää-maratonit, ravintolat, näyttelyt, autossa yhdessä hoilatut biisit, jokapäiväiset chatkeskustelut erossa ollessa ja lopussa jopa rakkaus-sana hänen suustaan kuultuna, tuntuu toinen nainen sekä vahingossa raskaaksi tullut kolmas nainen niin huonolle vitsille, ettei se vaan voi olla totta. Paitsi, että on.
Jos nuo muutamat pienet epäkohdat pääsivät yllättämään, myös oma reaktioni tähän tilanteeseen oli aluksi hyvin mielenkiintoinen. Mähän kunnon mindfulnessnaisena nimittäin ymmärsin ihan kaiken. Kun toiseen on luonut suhteen, jossa oma olo tuntuu hyvälle ja turvalliselle, siitä olosta ei vain halua päästää irti ja ensimmäinen ajatus oli ettei noin hyvää tyyppiä halua menettää, vaan olla hankalassa hetkessä tukena. Olen siis selkeästi nähnyt muutaman rakasta vihasi pois julisteen liikaa kunnioittaakseni itseäni pätkääkään.
Lopulta tuli kuitenkin fiilis, että tässä ei nyt hengittely, universaali ymmärtäminen ja oloa kohentava superfood nyt auta, vaan ainoa ratkaisu on KonMaroida kaikki se ihana pois mahdollisimman huolella, niin ettei toiselle tule enää mieleenkään heikkona hetkenä haaveilla, että minun kanssani olisi ollut helpompaa. Jos siis suhde ei edennyt ihan oppikirjan mukaisesti, pakko sanoa, että itseä suojellakseni mullakin löytyi loukkaamiseen keinot joilla ei ollut mitään tekemistä kannustavien voimalauseiden kanssa. Ei ihan tasapeli silti, mutta edes vähän sinnepäin.
Absurdeinta tässä tilanteessa lienee kuitenkin se, kuinka epäonnistunut olo minulla on. Se häpeä ja huono olo, kun on kohdistunut ajatuksissani itseeni, ei toiseen. Minussa on vikaa, kun en riittänyt ja minussa on vikaa, kun en nähnyt mitä kaikkea poissaollessani tapahtui. Minä sain tämän aikaan, se oli mun syy.
Pahinta taitaa kuitenkin olla, että minä rakastuin. Minä rakastuin nauruun, pehmeisiin hiuksiin, rikkinäiseen ihmiseen ja siihen, kuinka hyvä olo mulla oli hänen kanssaan. Ja vaikka koitan vihata häntä, en voi. Se hävettää niin paljon, että en keksi sanoja sen kertomiseen.
Minä rakastuin ensimmäistä kertaa aikuisena ja se sattui.
20 kommenttia
