Viimeisin vuosi on ollut melko kiusallista sivusta seurattavaa vaateteollisuudessa. Viestijän työni vuoksi seuraan tarkasti millaisia viestejä suomalaiset ja kansainväliset vaatemerkit kuluttajille lähettävät ja vuoden suosituin sana lienee vastuullisuus. Hyvä ettei jopa Wish ole julistautunut vastuulliseksi toimijaksi, ja mikäs siinä on julistautuessa, kun vastuullisuus ei tarkoita sanana yhtään mitään, vaikka meillä kaikilla on varmasti mielikuva mitä se tarkoittaa. Ja tähän positiiviseen mielikuvaan on helppo tarttua ja myydä sillä lähes mitä vain.

Viimeksi tänään vastuullisuuspesussa (ethicalwash) ryvettynyt Zalando lähetteli allekirjoittaneelle viestiä vastuullisista treenivaatteista ja nettitiimi oli kehittänyt viestin kylkeen "kestävä kehitys" tägityksen, jolla iso osa treenivaatteista oli merkattu. Tarkemmin katseltuna vastuullisuus tarkoitti tiettyjä melko heppoisin perustein annettavia sertifikaatteja, sekä kaikkia vaatteita, joiden materiaalista 20% tai yli oli kierrätyspolyesteria. Se paljonko tätä "hyvää" materiaalia oli prosentuaalisesti käytetty jäi edelleen hämärän peittoon, samoin esimerkiksi valmistusmaat, tehtaat ja ylipäätään se saiko materiaalin tai ompelemisen parissa työskennelleet elämiseen riittävää palkkaa.

En sano, etteikö Zalandon tai muiden maailmanlaajuisten fastfashion jättien valikoimista löydy myös vaateteollisuuden "hyviksiä" myynnistä, mutta jos tällaisia tuotteita haluaa ostaa, kannattaa nekin ostaa jostakin muualta. Ai miksikö? Siksi, että niin kauan kun vaatejätit eivät ota vastuullisuusteemoja, kestävää kehitystä ja eettisyyttä tosissaan, menee fiksujenkin vaatteiden ostosta kertyvät voitot tähän kuluttajien harhaanjohtamiseen. Ei tarvitse olla suurikaan Sherlock, että ymmärtää jättiverkkokauppojen tavoitteen olevan myydä mahdollisimman paljon mahdollisimman monelle. Kuten kaikkien muidenkin.

Hommahan nimittäin menee niin, että ilman myyntiä ei ole tuotteita mitä merkit valmistavat. Vaikka Patagonia ostaisikin New York Timesista sivun mainoksen, missä se sanoisi "Don't buy this jacket" on eettisimmänkin vaatealan toimijan oltava kannattava ja tuoda omistajilleen ja työntekijöilleen leipä pöytään. Ostamisesta taas ei saa ympäristö/eettisyystekoa millään, vaikka ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka perustelevat ostoksiaan esimerkiksi tiettyjen merkkien kannattamisella. Teen sitä itsekin, vaikka tosiasiassa ostan tarpeen sijaan useimmiten haluun ja jopa yllä mainitsemaltani Zalandolta. Itse toki perustelen ostamista silläkin, etten koostani johtuen esimerkiksi löydä hyviä alusvaatteita helposti ekologisiin vaatteisiin erikoistuneilta merkeiltä, mutta yhtä kaikki - siellä minutkin välillä löytää Zalandon alesivuilla shoppailemasta. Enkä siksi halua leimaantua hyvien valintojen ihmiseksi, vaikka tiedostankin aika paljon peruskuluttajaa enemmän vaateteollisuuden ongelmista, työskentelenhän alalla itsekin ja olen ollut mukana yllättävän monen suomalaisen plus size merkin taustatiimissä.



Vastuullisuuden sijaan haluaisin nostaa esiin toisen sanan, nimittäin tiedostavuuden. Me länsimaiset ihmiset emme ihan helposti pysty 100% ekologisiin, eettisiin ja fiksuihin valintoihin. Mutta entä jos loisimme kriteeristön sinulle ja minulle henkilökohtaisesti tärkeistä arvoista, valitsisimme vaikka vain (tai jopa) kolme meille henkilökohtaisesti tärkeää arvoa, jota pyrkisimme noudattamaan edes 80%:sti hankkiessamme uusia vaatteita? Sen sijaan että ostaisimme vaateteollisuuden "vastuulliseksi" brändäämiä vaatteita sokkona, ottaisimmekin oikeasti selvää vaatteen dna:sta ja ostaessamme jotain kriteereihimme sopimatonta, tiedostaisimme myös sen. Jos esimerkiksi omiin top3 arvoihini kuuluisi mahdollisimman lähellä tuotettu vaate, en pääsääntöisesti ostaisi Kiinassa ommeltua 20% kierrätyspolyesteria sisältävää vaatetta, vaikka se olisikin "sustainable", "better choice" tai "ethical" . Ja jos kuitenkin ostaisin, tiedostaisin ettei ostos ole arvojeni mukainen, vaikka siinä näitä epämääräisiä vastuullisuuslupauksia olisikin.

Kuulostaako vaikealle? Sitä se kuulkaa onkin! Pääsääntöisesti yksittäisen kuluttajan on ihan hemmetin vaikea löytää tietoa vaatteiden taustoista. Keveästä ja hetkellistä hyvää oloa tuottavasta shoppailusta katoaa nopeasti ilo, kun ymmärtää kuinka hyvin esimerkiksi materiaalien alkuperä on jäljitettävissä - jopa vaatemerkeille itselleen. Itsellenikin kävi nolo moka juuri viikko sitten, kun tilasin Antti Tuisku fanina hänen ja Prisman yhteistyömallistosta uimapuvun, luullen sitä markkinoinnin vuoksi kierrätetyksi polyesteriksi. Onneksi puku osoittautui myös huonon malliseksi vartalolleni, sillä matskuhan olikin polymidia ja lähti takaisin Prismaan. Voi olla, että istuvuuden ollessa kunnossa olisin pitänyt puvun, sillä malli olisi ollut tosi kiva uimiseen.

Uutta uimapukua metsästäessäni omat tiedostavat top3 arvoni voisivatkin olla esimerkiksi järkevä materiaali (eli muovikuitu kierrätettynä), ommeltu mahdollisimman lähellä, ostettu mielellään merkin omasta verkkokaupasta tai vaatteen tuotannosta avoimesti viestivästä kaupasta, kuten Weekendbeestä tai Weecosista, jottei voitot valu arvojeni vastaisten vaatteiden markkinointiin. Tälläkin yhtälöllä voi olla vaikea löytää sopivaa uikkaria, mutta pidetään peukkuja!

Huomenna alkaa Vaatevallankumous-viikko, jonka aikana ainakin minä aion kysellä lemimerkeiltäni kuka vaatteeni oikein on tehnyt. Seitsemän vuotta sitten romahtaneen Rana Plazan vaatetehtaan "raunioista" syntyneen maailmanlaajuisen Fashion revolution viikon aikana myös vaatemerkit kertovat itse tuotannostaan ja heitä kannattaakin haastaa viikon aikana keskusteluun, miten asiat tehtäisiin tulevaisuudessa entistä paremmin, ympäristö ja ihmisoikeudet huomioiden.

Elsa