Tietoa mainostajalle ›

Halauksen vaikeus

Peruskysymyksiä, joita lapsettomat yleensä kysyvät perheelliseltä on se, onko vanhemmuus muuttan...


Peruskysymyksiä, joita lapsettomat yleensä kysyvät perheelliseltä on se, onko vanhemmuus muuttanut sinua jotenkin. Tuskin kukaan, jonka elämässä tapahtuu niinkin iso muutos kuin uuden perheenjäsenen saaminen voi vastata että mikään ei ole muuttunut. Vaikka lapsi on kasvatettava, myös lapsi kasvattaa ja yksi isoimmista asioista miten itse olen muuttunut on luonnollinen läheisyyden tarjoaminen. Lapselle. Olin ennen vanhemmuutta tyttö, joka ei ollut tottunut minkäänlaiseen halailuun ja melkein pelkäsin tilanteita, missä joku halusi halata. Taputtelin selkään vaivaantuneena enkä oikein ymmärtänyt mistä halaamisessa oli kysymys, sillä en ollut tottunut siihen.

Lapsen saaminen ja etenkin tiivis vauvavuosi ja edelleenkin jatkuva perhepeteily on kuitenkin tehnyt läheisyydestä helppoa ja kun Kaamos on vielä niin ihanan pieni ja spontaani, hän saattaa todeta vaikka keskellä uimahallia, että "äiti, mikset sinä pussaa minua". Olen ihastellut lapsen kykyä pyytää luonnollisesti läheisyyttä ja oppinut siinä paljon myös itse. Läheisyys voi silti olla vaikea juttu, vaikka halaukset ja pusut olisikin helposti toteutettavissa.

Luin viime viikolla Maaret Kallion kolumnin Lähtöjen ja tulojen hetkillä tiivistyy rakkaus ja kirjoitus jäi pyörimään mieleeni päiviksi. Oikeastaan kaikki kiteytyi tähän:

"Kohtaamisten ja eroamisten hetkillä olemme erityisen haavoittuvia. Nämä hetket ovat yllättävän herkkiä ja merkittäviä turvalliseksi koetun ihmissuhteen kannalta. Silloin kaipaamme toisiltamme voimakkaammin signaaleja siitä, että olen tullut nähdyksi, olen sinulle tärkeä ja olet tunnetasolla tavoitettavissani."



Kun elämä tuo eteen uusia ihmisiä, on lapsen kautta opitussa lempeydestä tottakai hyötyä, mutta aikuiselle läheisyys etenkin uuden ja kiinnostavan ihmisen kanssa voi olla vaikeaa. Halauksen antaminen nähdessä tai erotessa ei ole temppu eikä mikään, mutta alitajuinen pelko torjutuksi tulemisesta saa usein ainakin itsestäni otteen. Että enhän mä voi näyttää välittäväni, jos toinen vaikka ahdistuu siitä että haluan olla sen pienen hetken lähellä. Että jos se on liikaa, menee liian pitkälle, liian tungettelevaksi tai jotain muuta. Eikä se tykkää kuitenkaan. Silti usein kun pökkelönä käännän tärkeälle ihmiselle selkäni, tulee olo, että miksi mä en voi olla yhtä spontaani kuin lapseni. Miksi me aikuiset teemme halaamisesta niin pirun vaikeaa, vaikka halatuksi tuleminen on merkki toisen huomaamisesta ja hyväksymisestä eikä siitä tarvitse ahdistua.

"Kohtaamattomuudella voi haavoittavalla hetkellä tehdä paljon hallaa omalle ja toisen turvallisuuden tunteelle. Siksi arassakin olossa kannattaa uskaltautua ottamaan riski ja näyttää toiselle oma kaipuu, raottaa kovan kuoren pintaa ja osoittaa toisen merkityksellisyys. Vastalahjaksi saa avoimemman vastapuolen, joka voi laskea puolustuksensa ja avautua aidolle yhteydelle."

Kun Kaamos huomenna tulee mummolta kotiin, tiedän että hän juoksee suoraan syliini ilman mitään vaatimuksia. Eikä se halaus ahdista yhtään. Samanlaisena haluaisin nähdä joku päivä itseni, osoittamassa iloa toisen aikuisen näkemisestä ilman että alitajuntani pelkää torjuntaa ja suustani pääsee vain moi. 

Sillä jos jotain olen oppinut lapselta, niin aikuisenkaan ei tarvitsisi tyytyä pelkkään moihin.

Kursivoidut tekstit: Maaret Kallio

5 kommenttia

  1. Iltoja Elsa!
    Hieno teksti...✌☀

    VastaaPoista
  2. Olen opetellut halaamaan. Työskentelen lastensuojelun sijaishuollossa ja pidän tärkeänä osoittaa lapsille ja nuorille sekä joskus myös heidän vanhemmilleen halauksen kautta välittämistä, läsnäoloa ja turvallisuutta. Halaaminen ei ole ollut luontainen tapani toimia,mutta olen tietoisesti siihen opetellut. En edelleenkään halaile ihan hirveästi henkilökohtaisessa elämässäni, mutta jatkuvasti enenevissä määrin. Joka kerta se on helpompaa ja luonnollisenpaa. Ja joka kerta siitä tulee iloinen mieli! <3
    TiiTii

    VastaaPoista
  3. Olen 9000 kilometrin päässä omista halattavistani, joten saattoipa pieni kyynelkin silmäkulmaan ilmestyä tekstiä lukiessani...

    VastaaPoista
  4. Meillä kotona ei (ainakaan omien muitikuvieni mukaan) oltu kovin läheisiä. Olin tosi yllättynyt, kun äiti halasi minua, kun palasin rippileiriltä. Meillä alettiin halata vasta, kun hän sairastui.
    Itse tykkään halata, mutta juurikin tuo "mitä jos toinen ahdistuu" saa välillä pidättäytymään. Lasta taas rutistan ja pussaan koko ajan.
    Toivoisin, että Suomessakin olisi normina poskisuudelmat - ei niin läheistä kuin halaaminen ja kyselemättä selvä asia, että niin kuuluu tervehtiä :)

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta päällä.

Flickr Images