Tietoa mainostajalle ›

#RANTAKUNNOSSA ILMAN KIINTIÖLÄSKIN UIKKARIKUVAA

Kun aloin bongailemaan Huuma-lehden #rantakunnossa kampanjaan liittyviä postauksia blogeista, rehellisesti sanottuna mietin, että taasko s...

rantakunnossa kuva huuma


Kun aloin bongailemaan Huuma-lehden #rantakunnossa kampanjaan liittyviä postauksia blogeista, rehellisesti sanottuna mietin, että taasko sitä pitää otattaa itsestään uimapukukuvia, jotta muille ihmisille tulisi parempi mieli omasta kropastaan. Mulle alusvaate/uimapukukuvien julkaiseminen on kutakuinkin yhtä jännittävää kuin maisemakuvien julkaisu, sillä kenellekään tuskin tulee yllätyksenä että pullukka on pullukka myös uimapuvussa.


Monesti luullaan, että meillä lihavilla on jotenkin huomattavasti paljon enemmän ulkonäkökriisejä, koska me ollaan, no, lihavia. Ja lihavuushan on jokaisen naisen pahin painajainen. Mä kuitenkin luulen, että asia on nimenomaan toisinpäin. Koska musta tietää kropan mallin myös vaatteiden kanssa, ei ihan kauheana jännitä olla vähissä vaatteissa kun ei ole oikeastaan piilotellut mitään vaatteiden alla, kaikki on näkynyt ulospäin. Ja vaikka tiedän, että monille olisi oikeasti voimaannuttavaa nähdä, että tuossa Elsakin on uimapuvussa ihan hyvillä mielillä, niin en ehkä halua olla tämän kampanjan body positive kiintiöläski, kun nyt ei vaan tunnu siltä.


Miltä nyt tuntuu, on kirjoittaa siitä miksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksen (2013) mukaan 73 % 15-18 v. tytöistä on tyytymättömiä vartaloonsa. Vaikka puhutaan paljon miten netti ja televisio ohjaa ihanteitamme helvetin kieroon, mä oikeasti uskon että se suurin impulssi vartalokriittisyyteen lähtee ainakin meillä kolmikymppisillä ihan kotoa. Ja jos me vanhempina viedään sitä samaa ajatusmaailmaa eteenpäin, tietoisesti tai tiedostamatta, homma ei ihan heti lopu. Ainakin mun lapsuudessa ja nuoruudessa sain kuulla omilta ja kavereideni vanhemmiltani niin jäätävää skeidaa meidän tyttöporukan ulkonäöstä ja olemuksesta, että jollen olisi ollut jo silloin melko ärhäkkä tapaus, olisin saanut ikuiset arvet, enkä vaan huonoja muistoja. Meillä esimerkiksi kotona oli ihan yleinen vitsi että mä olen lihava eikun siis ihana (höhöhöhöhö). Sain myös kuulla monet kerrat ylipainoisen isäni kehuskelevan, kuinka oli pudottanut minun ikäisenä (parikymppisenä) kymmeniä kiloja painoa pelkällä kaupan hernekeitolla, johon oli lisännyt puolet liikaa vettä (vink vink vaan mulle). Minua taas ei olisi olemassakaan jos äitini olisi ollut edes sentin lyhyempi (höhöhöhö)". Mummoni mielestä minun piti leikata lyhyt tukka, joka peittäisi pyöreät kasvoni ja äitini iloitsi saunassa, kun mun selkäläskit olivat selvästi pienentyneet. Kun olen huomauttanut ettei mulle puhuta noin, olen kuullut olevani huumorintajuton, mitäpä muutakaan.


Paremmin ei mennyt kavereillakaan. Peruskoulun opettajana työskentelevä äiti haukkui jatkuvasti tyttärensä ulkonäköä, vertasi sitä isoon ääneen meihin muihin ja kyseli kaveripiiriltämme kummasta tykkäämme enemmän, suolaisesta vai makeasta. Sillä makeasta tykkäävät ovat niitä, jotka olivat tuomittuja lihavuuteen. Melkoista pedagogiaa, sanoisin. Kehuja ulkonäöstä sai, kun oli hoikistunut ja kyllähän sitä hoikistuikin kun pahimmillaan meikäläinenkin mietti voisiko vedestä ja kauraleseistä kehitellä kuitupitoisen kalorittoman juoman, jotta vatsa olisi täynnä, mutta energiansaanti minimissä. Haaveilimme yläasteella yhdessä myös anoreksiasta tai bulimiasta ja kaveripiiristä löytyi tapauksia jotka pystyivät juomaan 1.5 litran pullollisen vettä ja sen jälkeen oksentamaan myös syömisensä pois. Sinäänsä meitä ei vaivannut ylipaino, en muista ikinä olleen puhetta siitä, vaan ulkoa tuleva laihdutuksen ja laihuuden paine oli niin suuri, että se vei meitä tyttöjä hieman väärään suuntaan.


Jossain vaiheessa tuli vaan stoppi, että ei saatana näin. Jos mä en halua edes olla laihempi, niin miksi mun pitää laihduttaa, olla syömättä ja urheilla kuin hullu saadakseni positiivista kommentointia itsestäni. On eri asia puhua terveiden elintapojen tärkeydestä ylipäätään, kuin kommentoida nuoren ihmisen muuttuvaa kroppaa arvostellen, edes "vitsinä". Mutta ymmärrän hyvin, jos meininki vanhempien puolelta on ollut yhtään samankaltaista muillakin, se rannalle lähteminen voi olla todella hankalaa.


Sorrun itse monesti ajatteluun, että no mikä siinä on että kropastaan pitää tehdä joku numero. Että uimapuku päälle ja menoksi. Mutta toisaalta mä ymmärrän tosi hyvin, että jotain päähän manipuloitua ajatusta voi olla hankala saada pois, ja siksi olen itse onnellinen ettei nuo kohtaamani vartaloa koskevat kommentoinnit mennyt mulla selkäytimeen saakka. Ne eivät määrittele minua lainkaan, mutta kyllä mä ne muistan varmasti loppuelämäni, sen verran pintaa raapaisi kun kyseessä oli läheiset aikuiset. Koska mä tiedostin tuon raapaisun ajoissa, on mulle tullut aika hyvä tatsi oman kropan hyväksymiseen ja kriittisten ajatusten sijaan mä usein nauran itselleni ja vartalolleni, sillä eihän se ihan joka asentoon taivu. Ja jos taipuukin niin en pääse siitä asennosta enää pois. Pääasia kuitenkin on, että uikkari mahtuu päälle ja ettei mun lapsen tarvitse kuunnella samanlaista skeidaa omassa lapsuudessa, mitä mä kuulin.


Mitään pika-apua mulla ei siis tähän #rantakunnossa-ajatukseen ole. Jos kuitenkin näitä omassa mielessä pyöriviä kriittisiä ajatuksia lähtee avaamaan, saattaa olla että se #rantakunnossa kesä tulee vielä joskus. Ei ehkä tänä vuonna, mutta ehkä seuraavana. Eikä niitä paineita omasta kropasta välttämättä tarvitse ulkoistaa mediaan, kun syy voi löytyä yllättävän läheltä. Tällä hetkellä eletään kuitenkin aikaa, jolloin somessa saa kaikki kukat kukkia ja kyllä mustakin kuvia vähissä vaatteissa löytyy vaikkapa täällä. Tässä ajassa on ihan hyviäkin puolia verrattuna entiseen.


Avautumisesta huolimatta aurinkoista päivää kaikille!


Seuraa blogiani Facebookissa, Blogilistalla tai Bloglovinin kautta.

10 kommenttia

  1. Monesti puhutaan koulukiusaamisesta, mutta harvoin puhutaan siitä, mitä on jouduttu kotona/sukulaisilla kuulemaan.. En jotenkin ymmärrä, miten kukaan voi sanoa lapselleen, saati ystävälleen "olet pullukka" saati "syö vähän vähemmän/enemmän kun olet tuollainen".. Meillä ei onneksi painoon puututtu kotona, mutta äidin äiti jaksoi vuodesta toiseen haukkua laudaksi, muodottomaksi, anorektikoksi jne.. Edelleen kommentoi vartaloani joka kerta kun nähdään. Onneksi olen tähän ikään mennessä jo täysin sinut painoni kanssa.

    Kysyitkö koskaan, että miltä muista tuntuisi, jos puhuttelisit heitä samoilla sanoilla kuin he sinua?

    VastaaPoista
  2. Joooo! Juuri näin!
    Minä olen vasta nyt 33-vuotiaana oppinut huomauttamaan lähisukua käytöstapojen puutteesta kun minun tai kenen tahansa ulkonäöstä huomautellaan.
    Olen ilmoittanut soittavani taksin sille, joka lasteni edessä kommentoi kenenkään ulkonäköä negatiivisesti, seksistisesti tai muuten alentavasti (itse en enää sukulaisten luokse mene, koska koen että jokainen saa kotonaan sanella säännöt. Kun tapaamiset on minun kotona, on moukkasukulaisten noudatettava minun sääntöjä).
    Toivottavasti meidän sukupolvi on tässä asiassa edeltävää parempi!

    VastaaPoista
  3. Hyvä teksti!
    Ja kun valitettavasti tämä kommentointi ei liity vain lähisukuun, vaan sitä harrastavat koulun henkilökunta, vieraat ihmiset kadulla ja lääkärit. Mitenköhän sen nuoren ihmisen pää menee sekaisin ja alkaa kuvitella että on jotenkin huonompi. Kuitenkin se mittaaminen alkaa jo, kun kohdusta pääset tähän maailmaan. Ja toki, onhan se osittain hyväkin että mitataan, mutta huvittavaa samalla miten jo pienenä vauvana et mene jonkun tietyn käyrän mukana ja olet poikkeava.
    Itse saan lääkärissä kuulla ainoastaan painostani, vaikka menen valittamaan flunssaani. Kuulen teininä isältäni ainoat kehuvat sanat, kun olen näännyttänyt itseäni vuoden, ollakseni kuin muut.
    Kyllä. Jokainen on rantakunnossa, mutta asenteiden muuttaminen lähtee myös monesta muustakin lähteestä, kuin mediasta.

    VastaaPoista
  4. Olipa hyvä kirjoitus! Erityisesti tuo ensimmäinen kappale on ihan täyttä rautaa: rehellistä ja hienosti muotoiltu. Hyvä sie!

    En oikein alunperin ymmärtänyt tuota kampanjan ideaa. Tai siis jotenkin ymmärsin, mutta jokainen noista kuvissa esiintyvistä tyypeistä on kyllä sillä kapeammallakin katsannolla rantakunnossa (siis sillä, mitä meiltä välillä tunnutaan odottavan ja mitä ilmeisesti tuo kampanja kuitenkin kritisoi). Ehkei sinne sitten saatu sitä kiintiöläskiä mukaan.

    VastaaPoista
  5. Moi, mahtava kirjoitus, asiaa! Näin Rantakunnossa-kampanjan tekijänä minäkään en koe mitään tarvetta postata uimapukukuvia itsestäni nettiin, eikä se suinkaan ollut kampanjan ainoa tarkoitus. Minusta se, että postaa kuvan itsestään vähäpukeisena someen ei liity varsinaisesti itsensä hyväksymiseen, usein asia on valitettavasti ihan päinvastoin. Niinpä olemme kutsuneet kampanjaan kaikki mukaan ja jokainen saa osallistua ihan omalla tyylilllään. Esim. juuri tällaisen kirjoituksen muodossa.

    P-O:lle siis muistutuksena, että tässä kampanjassa ei ole kyse siitä, onko normaalipainoinen vai ei. Jokaisella, ihan painoon katsomatta, voi olla se oma kompleksinsa vartaloonsa llittyen, eikä se välttämättä näy edes päällepäin. Jollekin ongelmana on ylipaino, toiselle raskausarvet, kolmannelle iho-ongelma, ja neljännellä on ns "täydellinen vartalo", ja siltikään ei kehtaa mennä rannalle. Rantakunto onkin vain korvien välissä. Haluamme kampanjalla saada ihmiset suhtautumaan itseensä ja muihin lempeämmin ja muistamaan tämän.

    Mukaan saa tulla ihan kuka vain, me vain näytettiin vähän mallia miten sen voi tehdä. Muiden kansikuvamallien tarinoita voi lukea täältä: http://www.rantakunnossa.fi/kansikuvamallit

    VastaaPoista
  6. No huh! Totta joka sana! Ja olen vähän huolestuneena seuraillut jo ihan neuvolan touhua joissain tapauksissa. Ystävän neljävuotiaalle tytölle oli huomautettu että sinulle se taitaa ruoka maistua kun täällä mennään ihan ylärajoilla. Mitä helv..!?

    VastaaPoista
  7. Juuri näin! Itse sain kuulla äidiltä ja hänen äidiltään sekä veljeltäni aina leikkimielistä vitsailua makkaroistani yms, vaikka olen aina ollut normaalipainoinen, hoikahko jopa. Minua, kun verrattiin isosiskoon, joka oli luonnostaan todella todella hoikka. Toisaalta sisko sai sitten koulussa kuulla muilta oppilailta olevansa anorektikko, vaikka ei sitä ollut.
    Välillä tuntuu siltä, että mikään ei ole hyvä...

    Nykyäänkin, kun menen äidille kylään joudun aina puolustautumaan, että joo olen vähän lihonnut, ettei tarvitse kuunnella sitä muka-hauskaa keskustelua omasta painosta tai keskustella isoäidin kanssa siitä, että napostelen liikaa.

    VastaaPoista
  8. Itse muistan ikuisesti, kuinka ekaluokan terveystarkastuksessa terveydenhoitaja alkoi tiukata ruokatottumuksiani ja kehotti minua tarkkailemaan painoani, kun olen "selkeästi helposti pulskistuvaa sorttia" - toisin kuin hoikka pikkuveljeni. Olin hieman pyöreähkö, en ylipainoinen, liikkuva lapsi. Tuon jälkeen jännitin tosi paljon lukioikään saakka joka kerta, kun piti mennä terkkarille.

    VastaaPoista
  9. Tää oli mahtava! Ihana, uskomaton, tyädellinen kirjoitus! Oon sanaton. Kiitos<3 Laittoi todellakin ajattelemaan ja tulevana varhaiskavattajana on hyvä, et alan itsekin pohtimaan tätä. Turha on aina syyttää mediaa kun syitä löytyy paljon lähempääkin.. Oikeestaan nyt kun ajattelee, niin omatkin negatiiviset suhatutumiset ulkonäköön on tullu lähipiiristä. Ei ehkä vanhemmilta, mut omanikäisten sekä lähipiirin aikuisten kommenttien ja tekojen takia

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta päällä.

Flickr Images