Tietoa mainostajalle ›

KOLMENKYMPIN KRIISI

http://www.youtube.com/watch?v=PMEMa6g00Rg Olen miettinyt monesti, että kolmenkympin kriisi ja ruuhkavuodet ovat termejä, mihin ihmiset väki...

http://www.youtube.com/watch?v=PMEMa6g00Rg

Olen miettinyt monesti, että kolmenkympin kriisi ja ruuhkavuodet ovat termejä, mihin ihmiset väkisellä hakeutuu. Edelleenkin väitän, että ruuhkavuosista pääsee eroon ihan sillä, ettei tee lasta ja osta kämppää samaan aikaan. Tai tee kahta työtä ja hoida kolmevuotiasta samaan aikaan. Tai tai tai. Onko pakko yrittää enemmän mitä kalenteriin mahtuu? Ja vastaus on tietenkin että on. Mutta onko kolmenkympin kriisi väistämätön?


Ennen ruuhkavuosia on rellestysvuodet ja opiskeluvuodet ja lukiovuodet. Ja yläastevuodet. Yläasteella lukio tuntui etäiseltä ja sitä suunnitteli tarkkaan, kuinka sitten lukiossa sitä ja tätä. Että ainakin Marimekon napsupenaali ja aanelonen jos ei muuta. Ja lukiossa piti päättää mikä musta tulee ja kun ruksasin alan alalta itselleni sopimattomaksi, jäi kulttuuri. Opiskeluaikoina piti taivaan revetä ja taisi se revetäkin. Opiskellessa kuitenkin tähtäsi valmistumiseen ja panikoi jo valmiiksi saako töitä. Ja samalla kun töitä tuli, tuli tarve sekoilla ja elää vielä kun voi. Ja sitten tulikin jo lapsi ja lähiö ja työ ja tyhjä pää. Että mihis sitä seuraavaksi tähtäisi, nelikymppisyyteenkö?


Ennen olen aina katsonut tulevaisuuteen jotenkin odottaen. Odottaen uusia juttuja, muutosta, jotain maagista ikää jonka jälkeen elämä muuttu entistä kiinnostavammaksi. Yläasteelta asti olen odottanut jotain jännää tapahtuvaksi ja paljon on tapahtunutkin, mutta mitäs nyt? MUA EI KIINNOSTA VANHETA. Haluaisin jäädä nyt tähän hetkeen, möllöttää pienen lapsen äitinä vielä vuosia ja vaikka mulla ei edes ole vauvakuume, haluaisin tehdä lapsen ihan vaan saadakseni jatkoaikaa. Koska se, että olen muutaman vuoden päästä koululaisen vanhempi kuulostaa ihan helvetin tylsälle. Mietin ja mietin, mutta en oikein keksi mitään sellaista jännää mitä vaikkapa viiden vuoden päästä voisi tapahtua sen lisäksi, että pääsen sauvakävelylenkille myös niinä iltoina kun lapsi on kotona. Edetä uralla, njääh. Hankkia mies, njääh. Irrottautua yhteiskunnasta, ottaa lapsi mukaan ja muuttaa Afrikkaan suojelemaan kilpikonnia...hmmm....innostustestissä haamuviiva mutta siltikin njääh. Ilmeisesti kaikki on nyt liian hyvin.


Tää taitaa olla nyt se kolmenkympin kriisi, että mitäs seuraavaksi. Keksittekö jotain mitä nelikymppisyyden sateenkaaren päästä voisi löytyä? Mistä voisi jo nyt vähän haaveilla? Mulla lyö ihan tyhjää.


ps. Vilma Alinan biisi on ihana. Ja jos olisin nyt lukiossa, haaveilisin muuttavani välivuodeksi Kallioon ja lukevani koko kirjaston kirjat läpi vuodessa. Saakohan sellaista tehdä nelikymppisenä?


Seuraa blogiani Facebookissa, Blogilistalla tai Bloglovinin kautta.

10 kommenttia

  1. Välivuosi Kalliossa kuulostaa hyvältä. Musta 30 jälkeen elämä on muuttunut koko ajan vaan kivemmaksi ja ehdottomasti parhaita aikoja eletään.. Pelottaa ihan aika kun kaikki on koulussa ja mitä mä sitten teen? apua....

    VastaaPoista
  2. Mun ratkaisu oli siirtää kriisiä ja lähteä opiskelemaan uutta tutkintoa yli kolmekymppisenä. Katotaan millainen kriisi on sit nelikymppisenä, ku lapset lähtee kouluun ja mä valmistun :D

    VastaaPoista
  3. Kyllä tuo ehkä vähän kolmenkympin kriisiltä vaikuttaa... Mulle tuli samanikäisenä samantyyppinen tyhjyyden tunne. Siihen asti elämä oli mennyt kovaa vauhtia eteenpäin ja olin koko ajan tavoitellut jotain: opiskelupaikkaa, valmistumista, työpaikkaa, lapsia... Sitten kun kaikki oli saavutettu tuli tunne: "mitäs sitten?" Valitettavasti tuli myös tunne, etten enää halua kaikkea saavuttamaani, vaan olisin halunnut aloittaa alusta. Näin jälkikäteen ajatellen tunsin noin varmaan ihan siksi, että olisi ollut taas jotain tavoiteltavaa. Onneksi voin kertoa, että kun asiaa hieman prosessoi, aloin haluta taas omaa elämääni ja opin hieman hetkessä elämistä. Tuntuu, että sinä osaat sitä jo! Usko pois, lapset muuttuvat koko ajan mukavammiksi ja mukavammiksi. Vaikka vauvat olivat kivoja, en missään nimessä haluaisi hypätä takaisin siihen elämänvaiheeseen. Kouluikäisiltä oppii niin paljon, sen ikäiset tietävät ja ymmärtävät jo uskomattoman monia asioita. Tsemppiä kriiseilyyn! Kannattaa muistaa vanha buddhalaisten munkkien sananlasku: "Mitä tahansa se onkaan, ajan kanssa se menee ohi."

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa siltä, että minulla taisi olla tämä pari vuotta sitten. Oli hankala miettiä mitä sitä tahtoo kun on työpaikka, kaksi lasta, avioliitto pankin kanssa ja sitten se toinenkin avioliitto. Tarvitseeko sitä muuta, ja mitä tavoitella seuraavaksi? Onneksi ne uudet haaveet ja tavoitteet kyllä löytyivät, joten uskon että kyllä ne sinullekin järkeentyy. Aivan varmasti.

    Siihen asti voi olla tyytyväinen siihen mitä on sillä hetkellä. Kunnes se seuraava kriisi iskee ;)

    VastaaPoista
  5. Älä huoli tuo sama jatkuu nelikymppisenä. Tosin silloin huomaa, että terveys ei enää tästä parane. Sen eteen pitäisi tehdä työtä. Kilot eivät lähde kilo per viikossa, niiden eteen sitä vasta pitäISIKIN tehdä työtä. Sitten alkavat vanhemmat sairastella. Niitäkin pitäisi hoitaa ja tukea.
    Sitten huomaa, että työelämässä alkaa kohta puoliin olla jo niin vanha, ettei kelpaa mihinkään - vaikka työmarkkinoilla pitäisi pysyä aina vain kauemmin.
    Mutta nelikymppisenä sitä on jo niin kettuuntunut ja sisuuntunut kaikkeen, että sitä menee eteenpäin vaikka väkisin.
    Välillä heikommin, välillä loisteliaammin :)

    VastaaPoista
  6. Mä ajattelin et jos vaan väitän et oon 27 ja thats it....

    VastaaPoista
  7. Hyvä viisaus kyllä. Mulla on vähän sellanen Super Mario Bros-olo, et ollaan siellä viimeisessä linnassa, prinsessa on pelastettu. Et mitäs sitten, pitäisi tosiaan aloittaa jotenkin alusta.

    VastaaPoista
  8. Otan nyt kriisimatkan Tukholmaan ja jatkan sitten ensi viikolla kriiseilyä ;)

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta päällä.

Flickr Images