Huvikumpuäitiys

Olen etuoikeutettu monessakin mielessä. Lapsi on terve, ihana ja reipas. Sen lisäksi mulla on maailman ihanin äiti-lapsiryhmä, missä käyn vi...



Olen etuoikeutettu monessakin mielessä. Lapsi on terve, ihana ja reipas. Sen lisäksi mulla on maailman ihanin äiti-lapsiryhmä, missä käyn viikoittain ja parasta on kyllä ne äitien väliset keskustelut, missä pähkäilemme milloin mitäkin äitiyteen liittyvää. Monelta kriisiltä on vältytty, kun on vertaistukea mille saa ja uskaltaa olla oma itsensä tietäen ettei nämä jutut mene seinien ulkopuolelle.

Viime viikkoinen keskustelumme ohjautui taas kerran äitiyteen ja sen haasteisiin. Kun lapsi on ohittanut vauvavuoden, alkaa elo mielestäni helpottumaan todella paljon mutta juuri kun on ehtinyt huokaista vauvavuoden paineet pihalle, alkaa uusi kausi. Rajojen asettamisen kausi. Lapsi osaa jo vaikka mitä, ja tekisi tietenkin kaiken oman päänsä mukaan mutta aina se ei käy, pitää asettaa rajoja.

Minä inhoan kieltämistä ja inhoan tavan tai yleisen mielipiteen vuoksi luotuja rajoja. Olen ihmisenä kyseenalaistaja, joka miettii kasvatuksessa monesti tuntuuko tiettyjen rajojen asettaminen hyvältä tai tarpeelliselta. On äitejä, jotka kieltävät puolivuotiasta ettei saa ottaa toisen kädestä jotain, minä en ole ollut sellainen. Olen tutkinut lapsen eleitä ja käytöstä ja uskoisin, että nyt ollaan lähellä aikaa milloin hän ymmärtää mitä tarkoitan jos kiellän jotain. Kiellon uskomiseen taidot eivät vielä riitä, riittävätköhän koskaan? Välillä isommassa äiti-lapsiporukassa oloni on tuntunut hölmölle, kun en ole jaksanut jankuttaa eiei-tä ja selittää kärsivällisesti miksi mitäkin ei saa tehdä, vaan olen yksinkertaisesti nostanut lapsen pois tilanteesta.

Tapojen kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole ns. vapaata kasvatusta, kuten monet mieltävät. Meillä on rajat ja rutiinit: aamulla pitää herätä, illalla nukkua. Syödä pitää ruoka-aikoina ja veitsillä ei leikitä. Eroavaisuudet tulevat enemmänkin arkipäivän tilanteissa, missä kiellon sijaan punnitsen onko kyseessä vaarallinen tai muuten haitallinen asia. Jos olen itse syönyt edellisenä iltana lakuja ja jättänyt pussin pöydälle, onko minun kiellettävä pöydälle kiivennyttä poikaa syömästä, vai voinko antaa muutaman lakun aamupalaksi ja nostaa loput pois? Näin minä toimin ja pistän mieleeni ettei seuraavana aamuna lakritseja ole pöydällä. Sillä ketä minun pitäisi kieltää, poikaa joka löysi lakut vai itseäni joka söi niitä illalla iltapalaksi? Ehkä itseäni kuitenkin.

Yritän olla järjestelmällinen kielloissa ja myönnän, että meilla saa istua pöydällä leikkimässä. En koe sitä kovinkaan suurena asiana, että lapsi kiipeää pöydälle kuin sitä, että joka päivä kieltäisin ja kieltäisin kun se pöydälle kiipeäminen selkeästi kiinnostaa nyt. Säästän kiellot tärkeämpään asiaan, vaikka siihen veitsillä leikkimisen kieltämiseen sillä minua ahdistaisi olla kokoajan käytöspoliisina sanomassa kieltolauseita asioille, mitä teen itsekin ja minä istun välillä pöydällä.

Vaikka en tietenkään tuo esille muiden äitien ryhmässä jakamia asioita kenellekään ryhmän ulkopuoliselle, voin jakaa pienen esimerkin äitien välisistä eroista. Ei liene harvinaista, että ryhmästämme löytyy äiti, jolle on selvää että heillä on tulevaisuudessa karkkipäivät ja pelipäivät. Ja minä en ollut tietenkään edes ajatellut asiaa, sillä se ei ole vielä ajankohtainen. Miten selitän ettei nyt ole se ja se päivä, kun lapsi ei edes tiedä mikä on päivä ja montako niitä on viikossa. Mikä on viikko? Kysyin tietenkin hymyssä suin onko heillä myös kirjojenlukupäivät erikseen, sillä välillä mietin miksi kivoja asioita pitää rajata viikkoaikatauluihin, varsinkaan kun ne eivät ole vielä ongelma.

Koska meillä syöminen ei ole ollut ongelma, ei meillä ole tarvittu leikkikaluja viihdykkeeksi mutta jos niin kävisi ettei ruoka maistuisi, miksi siinä ohessa ei saisi tehdä jotain kiinnostavampaa, vaikka leikkiä? Pääasia on kuitenkin että tavalla tai toisella ruoka menee suuhun ja keho saa polttoainetta. Minä en voi tuomita jotain tiettyä tapaa hoitaa pakolliset rutiinit pois alta, joskus se lelu voi tulla tarpeeseen meilläkin. Vanha sääntö on, että jos ei ole ongelmaa, sitä ei tarvitse korjata, ainakaan ennakkoon. Ryhmänohjaajamme nimesikin äitiysmallini huvikumpuvanhemmuudeksi, missä toimintatavat ovat ehkä yleistä mallia sallivammat mutta lapsen paras on silti päämääränä. Se oli mielestäni hauska ja osuva termi, mikä sopii meidän perheeseen hyvin. Se ei kuitenkaan sovi kaikille, mutta jos se sopii jollekin, se ei ole vaaraksi maailmalle.

Meidän äitiryhmässä on ihanaa, sillä kaikki uskaltavat sanoa suoraan kaiken eikä ketään tuomita. Juuri viime viikolla sanoin ääneen sen, mikä minua on mietityttänyt paljon: kuinka paljon helpompaa on ymmärtää toista äitiä ja toisen äidin tapoja, kun keskustelee kasvotusten toisen kanssa. Jos mieltä painavia asioita jakaisi ryhmän sijaan nettifoorumilla, tulisi pienimmästäkin asiasta tappelu ja aina löytyisi se kiusanhenki, joka kyseenalaistaisi toimintamallit ja jopa toisen äitiyden, lyttäisi itsetunnon ja nostaisi itsensä paremmaksi. Siksi en yleensä kirjoita äitiydestä kuin pintapuolisesti täällä, minulla on ihania pientenlasten äitejä ympärilläni. Välillä he ymmärtävät, välillä ei, mutta pääasia on se, että saan miettiä äitiyden dilemmoja heidän kanssaan yhdessä tasavertaisesti.

18 kommenttia

  1. mun kasvatusperiaate on: asialliset hommat hoidetaan, muuten voidaan olla kuin ellun kanat. eli pienemmän osalta ketään ei saa satuttaa (lyöminen yms. on kiellettyä), kädestä ei saa ottaa, vaarallisista paikoista laps poistetaan. ruokaa tarjotaan ja hampaat pestään. elämässä on rytmi jo osa-aikaisen tarhailun takia mutta kotipäivinä en noudata minuutin (pikemminkin tunnin-) tarkkoja rytmejä. isompi on kasvanut näillä periaatteilla ihan fiksuksi kaiffariksi, jolla tietysti iästään johtuen on tiettyjä juttuja tarkemmin (päivittäinen peliaika max 2h ja säännöllinen ruokarytmi migreeninkin estämiseksi), että läksyt tehdään ajoissa jne.

    mä en ole missään nimessä niitä, jotka rinta rottingilla julistautuvat natsimutseiksi. mulla ei vaan ole sellainen luonne. toi isompi sanoikin pari päivää sitten että sä oot äiti hyvä äiti, kun et koskaan huuda etkä oo myöskään että "ihan sama".

    eikä tää seuraava ole tietenkään mikään yleispätevä sääntö, mutta kas kummaa kun pojan tuttavapiirissä (ei kaveri) se, jolla on kaikista ankarin kuri, on kaikista vittumaisin pikkunilkki.

    joo ja meilläkin kiipeillään pöydille. en jätä sinne yksin ettei tuu otsikkoon osumaa mutta mitäpä haittaa tuosta muuten on.

    VastaaPoista
  2. Oi ihana teksti. Olen myös miettinyt, miksi kivoille asioille pitäisi olla omat päivät, etenkin jos asian kanssa ei ole probleemaa. Mutta onneksi moisia päätöksiä ei meillä täällä lähiössä tarvitse ihan vielä tehdä. Eiköhän se oma tapa toimia tule sitten, kun asiat ovat ajankohtaisia. Sen verran tiukkis kuitenkin olen, että huvikumpumutsiksi musta ei ole, vaikka haaveissani niin toivoisinkin.

    VastaaPoista
  3. Hyvä teksti. Ihanaa, kun otat asiat rennommin ja aivan omalla tyylilläsi. Minä kyllä olen vähän sellainen tiukkisäiti joissakin asioissa, mutta joskus taas ehkä liian hövelikin. Rutiinit tässä perheessä on välillä aika tiukatkin ja minulla oma tapani arkea pyörittää: ruokailuajat, aamu-ja iltatoimet, päikkäri- ja nukkumaanmenoajat.. Mitään karkkipäiviä meille ei koskaan tule. Karkkia saa syödä silloin, kun tulee joku sellainen kiva hetki (leffailta, pitkä automatka tms). Koska meillä on yksi nelivuotias mimmukka ja yksi kohta vuosikas veikka, niin pakko se on opettaa niitä "ei saa ottaa lelua kädestä"-eieitä myös pienemmällekin. Sisko älähtää heti, jos veikka saa tehdä jotain sellaista, mitä hän ei saa tehdä. Vanhempien ja muiden kunnioitus on myös minun äitiydessä tärkeää. Tästä on varmasti pakko tehdä ihan oma postauksensa. :-)
    Ja vertaistuesta sen verran, että ilman sitä ei kyllä jaksa arjessa - ainakin siltä välillä tuntuu..

    VastaaPoista
  4. Joo, täälläkin noudatetaan "pick your battles"-periaatetta. Kaikkee ei tarvitse (eikä jumankauta jaksa) kieltää - varsinkin lapsen annetaan erittäin vapaasti kiipeillä ja tutkia maailmaa.
    Rutiineiden nimeen vannon, mutta myös niistä lipsumiseen juhlien aikana. Toivon että lapsista tulee kilttejä ja oppivat käytöstavat ja ovat kohteliaita toisille, mutta samalla reippaita, rohkeita ja itsevarmoja - mahdoton yhtälö ehkä, mutta yritetään. (Ja kiltteydellä en tarkoita mitään nössöilyä vaan sitä että kohtelevat hyvin muita elollisia olentoja ja tietty esim. mun läppäriä).

    VastaaPoista
  5. ai niin ja en usko karkkipäiviin, kärjistetysti sanoen ne ovat minusta tie ahmimishäiriöön (kun olen muksun lähipiiriä tarkkaillut). mitään ei saa rikkoa tahallaan. ja ehkä tärkeimpänä: aikuiset eivät ole aina oikeassa.

    VastaaPoista
  6. Komppaan tätä, että aikuist eivät ole aina oikeassa. Mie kyllä haluisin olla aina oikeassa..hmm.. :-D

    VastaaPoista
  7. Hyvää pohdintaa ja hyvä periaate, mielestäni. Mä en ehkä osaa olla niin rento mutsi kuin toivoisin, vaan nillitän usein tosi pienestäkin - tosin jonkun toisen mielestä en tietty mistään. Kaikki katsoo omalta kantiltaan.

    Meilläkin saa ottaa pöydälle unohtuneesta sipsipussista yhdet; teoriassa on myös karkkipäivä, mutta harvoin silloinkaan syödään karkkia (olen outo, en itse syö karkkia). Herkkuja syödään toisinaan, kun on sellainen tilanne.

    Erityisen fiksua on mielestäni, ettet yritä päättää nyt miten toimit jonkun asian kanssa viiden vuoden päästä - aivan turhaa moisilla teoreettisilla pohdinnoilla rasittaa.

    Tilanteet nimittäin myös muuttuu: tuo mitä Eevi kirjoitti on esim. tosi totta: pikkusiskoa on pakko ojentaa isosiskonkin takia. Vaikka tietysti seuraamukset ovat erilaiset: joudun selittämään isosiskolle, että pikkusisko ei joudu lyömisestä miettimään, koska ei ymmärtäisi vielä miettimisen päälle. (Ja koska nelivuotias osaa olla ihan eri tavalla tahallaan tottelematon, sille tulee sanottua melkolailla eri sävyyn kuin 1v9kk:lle. "Miksi sä puhut siskolle nätimmin kuin minulle," on aika ikävä kysymys itseni kannalta...)

    Tasapainoilua, sitähän se on. Rajat ja rutiinit on tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on, että niistä osaa joustaa.

    VastaaPoista
  8. Mäkin haluisin olla oikeassa! Mutta olen huomannut, et lapsi on opettanut todella monessa asiassa :)

    VastaaPoista
  9. No eihän se huvikumpumutseus ole mikään määritelty totuus, joillekin huvikumpua on joku asia, toiselle toinen. Musta tuo termi vain oli niin ihana kun tuskailin, että pitääkö mun nyt ihan periaatteesta ja kaikkien kunnioittamiseksi alkaa tiukemmaksi, mikä on luontaista mulle. Tuo määritelmä on jotenkin niin anteeksiantava, että nyt meillä menee pieni polku vaatekasojen halki jääkaapille ja sänkyyn mutta mehän elettiinkin huvikummussa :D (eikä siis sikolätissä ilman rajoja)

    VastaaPoista
  10. Tässä kommentissa tuli esiin muutamakin juttu mitä en jaksanut ympätä tekstiini. Nimittäin se, että jos lapsia olisi enemmän, olisi meininki varmasti eri. Toisaalta myös jos vanhempia olisi arjessa enemmän, olisi meininki myös eri. Yhden pääasiallisen huoltajan on kyllä välillä ajateltava myös omaa jaksamistaan, ei voi pyhittää koko päivää kielloille ja opetuksille kun jäisi oma aika vähiin.

    Nyt meillä on sellainen suloinen sekamelska mihin kuuluu tietyt rajoitukset ja tietyt sormienläpikatsomiset, itse pidän tärkeimpänä sitä ettei kiellot, rajat ja rajoitukset muutu mun mielialan mukaan ja jos joku asia on kielletty, se on keilletty aina.

    VastaaPoista
  11. Samoja ajatuksia. Rutiinit ovat hyväksi lapselle ja luovat turvallisuutta, mutta myös rytmittävät vanhemman päivää hyvin. On kuitenkin selvä, ettei energia riitä kaikkeen joten valittava on taistelunsa :) Eilen tuli kyllä Liviltä tiikeriäitidokkari, missä kävi hyvin selväksi että joillakin se energiamäärä lapsen kasvatuksessa on isompi mitä minulla :D

    VastaaPoista
  12. Kiitos ihanasta kommentista! Pääasia varmaan on löytää sellainen tapa elää, mikä tuntuu hyvälle ja missä voi olla onnellinen.

    Juuri tuossa Eeville kommentoinkin, että meidän tapa perustuu tietenkin yhteen lapseen ja yhteen vanhempaan, asia olisi täysin eri jos ihmismäärä tuplaantuisi.

    VastaaPoista
  13. Mulla on kokemusta viimeiseltä neljältä vuodelta ns. arkiyksinhuoltajuudesta. Mies oli siis töissä sen verran pitkän matkan päässä, että oli kotona vain viikonloput. Siinä ajassa huomasin (varsinkin toisen synnyttyä) että pitää se oma jaksaminen ottaa huomioon. Joissakin asioissa olin siis hövelimpi, mutta yritin pitää silti ne perusrutiinit ja säännöt voimassa. Usein iltaisin morkkistelinkin, että päivän saldo oli enemmän "ei"tä kuin lapsen positiivista huomioimista ja kehumista. Nyt siis yritän ottaa kaiken takaisin ja pyrin kehumaan varsinkin isompaa tyttöä useammin. Huomaan silti olevani se sama tiukka äiti, mutta osaan olla ihan kivakin jo. :) Minulla varmasti rajojen asettaminen juontaa omasta lapsuudesta, jossa olisin toivonut olevan rajoja ja enemmän tiukkuutta. Aika hyvä punainen lanka on kasvatukseen liittyen olemassa: rakastavat rajat.

    VastaaPoista
  14. Tuo on niin tuttua, että isompi kysyy miksi vain häntä komennetaan, eikä pienempää. Nyt kyllä tuo kohta 11 kuukautinen osaa jo tehdä ihan urallaan kaikkea kiellettyä, joten meillä sisko ihan nauttii, kun äiti onkin helisemässä jonkun muunkin kanssa.

    VastaaPoista
  15. höh, mä oon kieli pitkällä odottanut natsimutsien kommentteja mut ei tähän tuu!

    VastaaPoista
  16. Mä voin kommentoida itse itselleni: "mitä sinä yhden lapsen äitinä mistään mitään tiedät ja tuskin olet yksinhuoltajakaan kun uusimmassa postauksessa mainittiin lapsen isä. ja aina vaan piilomainoksia ja just tän tyylisten ihmisten lapset ovat syynä lastentarhojen pienentyneisiin ryhmäökokoihin ja kyllä se lapsi paikkansa oppii, yhteiskunta opettaa ja trendimutsit voi painua helvettiin näine vellihousuoppeineen". Noin!

    VastaaPoista
  17. Mun mielestä on kans ihan turha vielä huolehtia sellaisista asioista, jotka ei ole edes ajankohtaisia mitenkään. Jos lapsi ei vielä ymmärrä karkin tulevan kotiin kaupasta, niin ei se sitä tajua kaupassa alkaa kinuamaankaan joka reissulla -> ei vielä tarvetta karkinsaannin rajoittamiselle (koska, let's be honest, karkkipäivä on pitkälti kinuamisenminimointi-instituutio).

    Tuota valjasasiaa olen ihmetellyt, että miten se on niin herkkä kohta monelle. Jos se ei lasta vaivaa, niin miksei niin voisi tehdä, turvallisuudestahan siinä on kyse. Varsinkin jos vaihtoehto on työntää kiemurteleva ja yleisen vastahakoinen lapsi murjottamaan, kiemurtelemaan ja kitisemään rattaisiin, niin eiks se oo vaan bonusta jos löytyy keino, jolla se lapsi murjottaa vähemmän ja hiljasemmin? :P

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta päällä.

Flickr Images