Pois muotista

Lapsen saamisen ei muka pitäisi muuttaa mitään, mutta kyllähän se kaiken muuttaa. Sen lisäksi, että saa omia äitimäisiä piirteitä, sitä on i...

Lapsen saamisen ei muka pitäisi muuttaa mitään, mutta kyllähän se kaiken muuttaa. Sen lisäksi, että saa omia äitimäisiä piirteitä, sitä on ihan helvetin altis kaikenlaisille vaikutuksille ja yrittää luoda jotain ideaaliäitiä itsestään "kun kaikki muutkin". Nyt kun 10 kuukautta äitiyttä lähenee, olen alkanut huomaamaan pieniä merkkejä oman itseni paluusta. Mitä minun täytyy olla ( aina valmiina. sinut uusien rutiinien kanssa. pitkäpinnaninen) ja mitä minun ei tarvitse olla (pullantuoksuinen. tunikoita käyttävä. ihastunut kaikkiin vauvoihin.). Kaikki on nyt jotenkin rennompaa.

Joskus silti hävetää olla vain minä. Tänään lähdimme käymään nopeasti Sörnäisissä ja laitoin päälleni perus-arkiasuni eli todella kuluneet miesten farkut, prätkäbuutsit ja pallopaidan. Sutasin tukan kiinni ja kurkotin ensimmäisen takin naulakosta ja se oli Varustelekasta hankittu maastotakki. Tällaisissa vaatteissa viihdyn ja olen kulkenut jo pitkään, mutta kun tähän yhdistää lastenvaunut on lopputulos todella outo. Oudommaksi tilanteen teki se, että Sörnäisissä vastaan käveli vanhanliiton pultsari täsmälleen samanlaisissa kuteissa ja pienen hetken mietin ihan tosissani, että pitääkö tässä oikeasti ostaa joku me&i:n velouritunika perhosprintein? Pitäisikö alkaa tildaamaan? Ja olisiko mammalounaat sittenkin tarpeen?

Nyt kun oma itse on vihdoin alkanut löytymään vauvavuoden vedellessä viimeistä kolmatta, en ole valmis antamaan enää tippaakaan periksi siitä mitä olen. Jos en ole ennenkään viihtynyt naisjoukkioissa, miksi nytkään hankkiutuisin mammalounaille tai jonottaisin tuntikaupalla halpoja raidallisia trikoita? Jos en pidä uimahalleista, tuskin mun tarvitsee edes miettiä teinkö väärin kun en ilmottautunut vauvauintiin. Vaikka minulla on ihania äitikavereita, en ehkä jaksaisi toista vauvavuotta vertailuineen ja pukinemietintöineen pitkään aikaan. En minä muista edes täyttää vauvakirjaa, joten pakko nostaa kädet ilmaan ettei tämä äitiys elämänsisältönä taida olla mua varten. Outoa tekstiä äitibloggarin näppäimistöltä? Pidän olla äiti, mutta tämä äitiys on joskus aika puuduttavaa hommaa, kun omat stereotypiat alkavat muuttumaan elämänmalliksi ja on jotenkin kädetön äitiysviidakossa.

Mitä sitten tahdon? Tahdon tietää milloin kavereiden bändit ovat julkaisseet levyjä enkä olla pihalla kaikesta mistä ennen tiesin kaiken. Tahdon lukea oikeita kirjoja (äitioppaita ei lasketa)! Mennä keikoille ja kesällä hengailla puistoissa. Tahdon tehdä asioita mistä nautin jo ennen lasta, vaikka sitten lapsen kanssa. Ja ennenkaikkea tahdon olla minä ilman huonoa omatuntoa siitä onko tämä sallittua äidille. (Kaikkihan on siihen asti kun ei mene kyselemään mielipiteitä muilta äideiltä).

En tiedä saiko tästä nyt mitään selvää, mutta olisi hauska tietää painiiko kukaan muu näiden stereotypioiden kanssa yrittäen löytää omaa itseään takaisin? Sekoittiko äitiys pään vai löytyikö oma minä vasta synnytyssalista? Meillä ollaan ilmeisesti heräämässä horroksesta, onneksi.

58 kommenttia

  1. Onneks ei oo pakko, jos ei taho!
    Äiti on usein äidille susi.
    Oot ihan varmasti parempi mutsi, kun teet just noin vaikka näyttäsit sitten laitapuolen kulkijalta ;)

    Tajusin juuri aamulla, että olin ihan sekaisin, kun yritin omalle äidilleni suorittaa äitiyttä hänen ollessa kylässä meillä. Ou nou!

    VastaaPoista
  2. Niinpä! Joskus se oma tahtominen ja muiden mallin meneminen vaan tuppaavat menemään sekaisin. ENkä mä sillä, etteikö lapsen tulossa olisi ollut miljoona ihanaa, mielenkiintoista ja itsensä muuttamisen arvoista asiaa, mutta onhan tässä muutamia ihan turhiakin ajatuksia tullut kun on vertaillut itseään muihin. Kyllä mua lapsiasioissa monet jutut kiinnostaa ja osasta on tullut vuoden aikana uusia harrastuksiakin, mutta nyt olisi kyllä löytää se oma minä takaisin!

    VastaaPoista
  3. Liityin juuri facebookissa erääseen vauva-yhteisöön ja totesin että suurin osa yhteisöläisistä oli ilmeisesti jättänyt istukan lisäksi aivonsa synnytyssaliin. Mitään muuta yhteisö ei sisällään pitänyt kuin julkkisäitien parjausta ja lapsien vertailua. Ihmettelin suunnattomasti että missä näiden äitien oma minä on? Onko tarkoitus että kun se vauva tulee niin aivot sulavat ja mitään muuta ei sitten elämässä enää tapahdukkaan? Itse aloitin työt alle kuukausi synnytyksestä ja olen tasaisen tappavasti muutaman vuoron tehnyt joka kuukausi ja kaiken lisäksi en ole imettänytkään ollenkaan. Eli siis en täytä unelmien äidin odotuksia millään lailla. Niin ja olenkin vielä yksinhuoltaja. Minä olen minä ja silti äiti mikä tuntuu olevan joidenkin vaikea ymmärtää.
    Apua, tulipa hirveä avautuminen. :D
    P.S. Itsekkin saan ihan mielenkiintoisia katseita kanssaäideissä painellessani mustassa parkassa, pillifarkuissa ja punaisissa martinsseissani. :)
    Niin ja kiitos huippu blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tosta tuli mieleen iltalehden otsikot, missä "julkkikset paheksuvat kiinteistövälittäjä kaisan 44v raskautta. ei aio imettää ja menee heti töihin". ETtä ketä kinnostaa niin paljon toisten ratkaisut, et niitä pitää paheksua. Paheksuisin jos julistaisi ettei aio kasvattaa lastaan.

      Poista
    2. No juuri tästä on tossakin yhteisössä kohistu. Ja siitä kun hän oli sanonut ettei ole orja niin kauhea hälinä. Mun mielestä on aika arvostettavaa että toi Kaisa uskaltaa sanoo ettei aio olla kotiäiti eikä imettää, kun miettii minkälaisen hälinän se sai kaikkien ihanien mammojen keskuudessa ja on nyt sitten "huonon" äidin maineessa. Ja kun ite luin tuon jutun siitä niin sain ihan hyvän kuvan asiasta enkä samanmoista "ONPA KAMALAA"-kuvaa niinkuin moni muu nähtävästi.

      Poista
    3. mä oon kyllä ihan satavarma että syy miksi se noi jutut on jossain sanonut on nimenomaan halon herättäminen. Siksihän meillä on supermarjokin, et mammat saa kauhistella yhteistuumin ja tuntea olonsa sitten paremmiksi. ei niitä siksi kuvata, et niissä olisi suomalaisille äideille samaistumiskohdetta :)ja äidit reakoi niinku on bisnesneuvotteluissa laskettu ja sarja saa julkisuutta.

      Poista
    4. Niin no toi on kyllä ihan totta. Supermarjo on muuten ihan huippu! Kun sitä kattoo niin voin olla onnellinen omasta elämästäni jossa on harrastuksia ja aktiviteetteja nolla. :D Kukin tekee tyylillään ja täytyy myöntää että onhan nuo aina mielenkiintosia ohjelmia ja juttuja. :)

      Poista
  4. Mä olen niin sanottu nuori äiti, sain lapseni 22 vuotiaana. Olen aina tarponut vastavirtaan, tehnyt niin kuin itse haluan ja parhaaksi näen. Tämä äitiys luo paineita, synnytyssalissa tukkani oli osaksi räikyvän violetti ja piilokalju komisti toista puolta päästäni. Ja mitä nyt olen lopun kyllästynyt tylsään uuteen minääni. Ja äitini puheisiin, kuinka sinun pitäisi nyt jo aikuistua ja jättää moiset lapsellisuudet. Jopa oma äitini painostaa koko muun mammamassan kanssa minua siihen pirun muottiin. Ja näin ollen olen tympääntynyt omaan itseeni, olen antanut itseni repsahtaa täysin. Lihoa, nuhjuuntua ja ja ja.. Minä olen vieläkin nuori vaikka olenkin äiti. En haluaisi sulautua massaan, kunpa minulla olisi munaa olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Mutta kun haluan miellyttää, haluan että äitini on ylpeä minusta. En halua että muut äidit katsoo vieroksuen. Lapsi toi mukanaan pelon siitä mitä ne muut minusta ajattelevat. Ennen en piitannut. Olipas tämä melkoinen paasaus. - Väsynyt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei enää (ehkä 30v ikä syynä?) ole tarvetta erottua massasta. Kuitenkin se oma minä kasvoi nuorempana ehkä keskivertoa vaihtoehtoisemmaksi ja kaipaan sitä asennetta,e ttä so what mitä muut ajattelee. Olen huomannut 10 kuukauden aikana tekeväni juttuja "kun muutkin tekee näin" ilman että on kiinnostanut oikeasti pätkääkään. Nyt on jotenkin levollisempi olo kun se oma äitihahmo alkaa löytymään ja antaa itselleen tilaa olla sitä mitä jo valmiiksi oli.

      Poista
  5. Itse koin juuri tämäm mammamoitumisen 22 vuotiaana kun synnytin esikoiseni. Huomasin käyväni vain lähikaupassa ja tunsin myyjät nimeltä sekä heillä oli puhelinnumeroni johon soittaa jos esim. heille tuli minulle paketti elloksesta tai anttilasta (eihän äidit shoppailemassa käy kun lapsen pitää keskittyä 100%),kävin mammatapaamisissa ja kerhoissa juttelemassa kestovaipoista ja vertailemassa korvikkeita.
    Luovuin osasta lävistyksistä,päätin etten ota enää tatuointeja,leikkasin siistin tukan ja pukeuduin hillittyihin (suurimmaksi osaksi ajasta verkkareihin ja pitkähihaiseen paitaan),tein ruuan joka päivä,leivoin leivät ja siivosin kotona...Elämä oli.TYLSÄÄ!

    Tälläinen olin niin pitkään ennekuin erosin lapsen isästä.Löysin itseni takaisin.Vihdoinkin.
    Lapsi oli tällöin 1,5 vuotias ja aloin pikkuhiljaa muuttumaan.Uskalsin ensimmäiseksi värjätä hiukset ja ottaa ne ponnarilta pois.Seuraavaksi verkkarit vaihtuivat farkkuihin ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa erikoisiin hameisiin ja mekkoihin jotka olivat aina olleet minua jne....

    Tästä tilanteesta on nyt 3 vuotta(esikoinen 4,5v).Minulla on ollut rastat,piilokaljuja ym,lävistyksiä tullut muutama lisää,tatutointeja lähes 10 ja lisää tulee,kaappiani koristavat minua miellyttävät (ei yhteiskunnan mielestä äidille sopivat) kokoelmat remmi/ketjuhousuja,erikoisia hameita ja mekkoja ja minä meikkaankin.
    Ja minä olen taas raskaana.Tällä kertaa yksinodottaja.
    Aluksi pelkäsin(ja oikeastaan ajattelinkin että näin pitää käydä) että taannun taas synnytyksen jälkeen samanlaiseksi kuin esikoisen kanssa mutta vaikean ja väsyttävän raskauden jälkeen (viimeiset 3kk en on ollut kunnon itsensä raiskaamista.Joka paikkaan on sattunut,kävelen kuin ankka,olen määrätty vuodelepoon,olen ollut väsynyt enkä ole jaksanut panostaa mihinkään eikä vaatekaapistani olen mahtunut kuin 1% vaatteistani päälle,kiloja tullut 15kg)oikein odotan että saan kaivaan naiseuteni takaisin tuolta kaappien kätköistä ja saan olla oma itseni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mustakin se on tuntunut jotenkin taantumiselta jauhaa mikä korvikemerkki on sopivin ja mitä vauvaharrastuksia teillä olikaan. Luulen kyllä et omaan taantumiseen on syynä myös tää talvi, sillä kevättä kohden on jotenkin helpompi liikkua ja mennä oman mielen mukaan ja se rentouttaa kummasti.

      Poista
  6. Ihanaa, vertaistukea! Kohta paukkuu puoli vuotta äitiyttä, ja on ollut pakko alkaa etsimään omaa itseään uudestaan. Näin kauan kesti, ennen kuin tajusin, että haluan olla niin paljon muutakin kuin pelkkä äiti - ystävä, nainen, vaimo, työntekijä ja niin edelleen! Lisäksi sitä haluaisi välillä tulla huomioiduksi myös omana itsenään, eikä äiti-lapsi -parina.

    Jotenkin sitä vain onnistuu aivopesemään itsensä siihen, että lapsen jälkeen pitää olla "täydellinen äiti", mutta eihän täydellinen voi olla aina itseensä pettynyt, nuhjaantunut ja teennäinen? Aika nopeasti tuli myös lopetettua vauvajumpat ja -tapaamiset, koska jos johonkin lähden, en tosiaankaan jaksa puhua aina vauvoista (lapsi on niin suuri osa elämää että se on jo automaattisesti puheissa)ja on pakko myöntää että ei muiden lasten kehitysvaiheet ja perunansyöntitavat niin paljon kiinnosta.
    Tämän kaiken myöntäminen ääneen onkin eri asia, kun ympäristö odottaa ihmeellistä muutosta entisesti persoonasta äiti-persoonaan! Enhän minä ollut vastuuton edes ennen lapsen syntymää, miksi nyt pitäisi alleviivata ja ulkonäöllään antaa ymmärtää että minusta on _tullut_ vastuullinen äiti?

    Ennen lasta minä pidin musiikista, keikoista, taiteesta, piirtämisestä, maalaamisesta, ompelusta, valokuvaamisesta... Nyt kun haluan tulla taas itsekseni, haluaisin tehdä noita asioita uudelleen, mutta saako äiti tehdä niitä, ja ennen kaikkea - keneltä pitää pyytää virallinen lupa jos haluaa? Neuvolasta? Me olemme minä ja lapsi, ei äiti ja lapsi - äiti olen vain lapselleni, muille olen minä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. me ollaan suurimmaksi osaksi nimenomaan äiti-lapsipari ja liikutaan kaikkialle yhdessä. Silti kun tuo elossa näyttää pysyvän, en tosiaan jaksaisi alleviivata jokaisessa asiassa äitiyttä. Lapsella on varmaan ihan hyvä olla jotain harrastusta, vaikka kotosalla musiikin kuuntelu, mutta ehkä mua ei enää niin kiinnosta mitä muut perheet tekevät.

      Poista
  7. tää nyt ei ehkä ole kommentti suoraan sun kirjoitukseen, muusta pohdinnasta pulppuavaa...

    mulle itselleni on vierasta joko/tai -ajattelu. että joko oot perusmutsi tai sitten tatuoitulävistetty tai jotain muuta erikoismutsi. musta ois hirveetä kans ajatella, ettäpitäis hampaat irvessäolla jotain todella muuta kuin äidit yleensä ovat, ettei vain olisi osa massaa. kai jokainen on ihmisenä sellainen kuin on, oli äiti tai ei? mulla äitiys ja "aiempi minä" ei ole koskaan sulkeneet toisiaan pois. kasvolävistyksestä luovuin työn, en lapsen takia. tatuointeja on tullut ja tulee lisää raskauksien ja imetysten välissä (nyt en ehtinyt, kun toka ei loppunut ennen ekaa...). festareilla olen käynyt 18-vuotiaana kerran, baareista en ole tykännyt koskaan joten siihen mun ei tartte edes palata. töissä tykkään olla, joten sinne palasin jo vauvan ollessa 8kk mutta nyt ryhdyin osa-aikaiselle, että ehdin olla enemmän lasten kanssa. meikkaan ja tälläydyn töihin, muuten en jaksa ja raahaudun kauppaan lähiöspurgun näköisenä kaukana siitä piikkikoroissa, kynähameessa ja lapponian koruissa sipsuttavasta työminästä. nuo molemmat ovat kuitenkin MINÄ eivätkä toisiaan poissulkevia rooleja. se, että olen aina tykännyt pukeutumisesta, ei tarkoita että minun pitäisi sitäkään suorittaa aina. se kynähamekin tahmaantuu aika äkkiä, kun lapse hakee tarhasta ja kotimatka autossa leikitään äidin koruilla, jotta oltaisiin huutamatta.

    ja vaikka en koskaan ajatellut, haluanko äidiksi, mä rakastan olla äiti. en vaihtaisi sitä koskaan pois.

    no, jopas taas horisin joutavia.

    ps. sauna on pesty!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, joko-tai ajattelu on outoa. Ja siihen mä en ole mielestäni edes sortunut. Olen sortunut kotona vauvan kanssa kyhnyttämseen ja lopen kyllästynyt siihen ja sitä kautta tuleviin piirteisiin itsessäni. Ei mun tarvi värjätä tukkaani vihreäksi tunteakseni oloani kotoisammaksi, mutta jotain muuta on ihan kiva tehdä kuin lukea mammablogeja ja imettää noin niinku elämänsisällön kannalta. Kyllä sää tiiät mitä tarkotan.

      Vauvan myötä elämään tuli niin paljon mukavia ja ihania juttuja mitkä koin heti omaksi ja joita haluan pitää elämässä, mutta onneksi tää uuvuttava neljän seinän sisällä kommunikointiin kykenettömän tissimagneetin kanssa oleminen loppuu aikanaan. Mua ei ole tarkoitettu pelkästään vaan miettimään jotain uusia tuttimalleja loppuelämääni.

      Poista
    2. joo tiiän :) lähinnä tuli noista aiemmista kommenteista mieleen, että tekeeks joku silleen, että äidiksi tultuaan ryhtyy sit siihen äitihommaan niin sataselle, ettei ole muuta. niinku se äitiys ois joku suorite. ja sit jos ei oo Äiti isolla kirjaimella, niin on vaikka väkisin jotain muuta kuin äitimäinen. mut semistikin voi olla, ei se tee huonompaa äitiä. tai ihmistä, jos se äitijuttu tuntuu enemmänkin omalta.

      Poista
    3. no mun on kyllä pakko myöntää et mä jouduin pakostikin olemaan satalasissa äiti ekat puolivuotta enskassa. Mut yksin on muutenkin pienen nyytin kans hankala olla mitään muuta kuin saatavilla ja äiti. Sit on tietenkin se puoli,et jokainen kokee asiansa eri tavoin. Mut mä en missään nimes vois ottaa heti uudelleen tätä ekaa vuotta jo ihan hormonienkaan takii. Nyt alkaa helpottaa.

      Poista
    4. en siis satalasissa tarkoittanut tota tekemispuolta eli saatavillaoloa jne välttämättömyyttä vaan sitä äitiyden suorittamista välttämättömän ulkopuolellakin. mähän oon oikee kouluesimerkki siitä, että en poistunut lapsen luota kauppareissua kauemmaksi, ihan jo siksi ettei veijon maha kestänyt muuta kuin tissimaitoa ja oon aina ollut laiska pumppaamaan. mut en aatellu sen tarkoittavan sitä, että olisin jotenkin muuttunut vaan että koska tilanne vaatii sen ja se on ohimenevää. kun en mä mikään oma-aikaileva ihminen ole koskaan ollut muutenkaan vaan tällainen kotisnysvä. mutta se, että muuttaa itsensä jotenkin äitimoodiin lätisemään vain haalareista, vaipoista ja kasvattamisesta, on ajatuksena vieras.

      toiv olin nyt ymmärettävämpi :)

      Poista
    5. juu, kyllä mä aluksikin ymmärsin. mietiskelin tos vastauksessa vain. Toi "tilanne vaatii niin" on hyvä käsite.

      Poista
    6. :)

      susta ei oo muuten ikuna tullut sellaista vaikutelmaa, että äitiys kävis jotenkin sun persoonan yli. vaan että sä oot sä, josta tuli äiti. se ei oo niiq se main label sussa.

      mut ymmärrän kyllä vallan hyvin tuon että jossain vaiheessa miettii että onks itte enää muuta. varsinkin jos on esikoisen kanssa ja aika paljon kahdestaan vaan ja ainoat sosiaaliset kontaktit muita mammoja, olen tutustunut siihen maailmaan kyl aikoinaan :)

      Poista
    7. toi on kyllä saavutus sinäänsä ja vaatii sulta hyvää rivien välistä lukemisen taitoa :D

      Poista
  8. Ymmärrän. Mulla on tosin enemmän kriisiä ikäni suhteen, kuin äitiyden suhteen. En minä halua ostaa vaatteitani mistään aikuisten myymälästä, saati pitää jakkupukua. Enkä halua vaihta radiokanavaa ylex:stä mihinkään novaan tai grooveen. Minäkin haluan tietää mitä tapahtuu, ja käydä säännöllisin väliajoin jollain keikalla. Nyt se on tosin vähän jäänyt, mutta en mä aio niistä kokonaan luopua. En vaan suostu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon jotenkin päässy tosta ikäkriisistä. just käytiin naapurissa, missä naapurin ekaluokkalaisen äiti yllättyi kun kuuli mun olevan kolmekymppinen. Mulla toi musahomma osottautui äitikriisini kanssa jotenkin niin, etten vähään aikaan kuunnellu muutaku lastenmusaa kun ajattelin että tää on nyt tätä ja tähän pitää tottua :D

      Keikkoja mäkin kaipaan tosi paljon, mutta onneksi alkaa puistofestarisesonki niin saa ton vauvan mukaan.

      Poista
  9. Paljon tuttuja ajatuksia! Mulla on kaksi lasta ja huomaan, että tarve "oman itsensä löytämiseen" ja ahdistus siitä, että haluaa olla myös jotain MUUTA kuin äiti tms. tuli nyt toisella kertaa jo aiemmin kuin ensimmäisen lapsen jälkeen. Eli sitä niinkuin katoaa hetkeksi sinne vauvamaailmaan ja sitten alkaa taas haluta tehdä enemmän niitä "omia" juttuja, lasten kanssa tai ilman. Nyt en myöskään halua potea huonoa omaa tuntoa siitä, mun mielestä näin kuuluukin olla.

    Olen järkeillyt, että tämä on mun tapa olla äiti, ja selkeästi aika monen muunkin, ainakin kun näitä kommentteja lukee. Ajattelen, että mun lapsilla nyt vain on sellainen äiti, joka ei täysin ja kokoajan omistaudu vain heille, mutta että arvostavat sitäkin varmaan sitten myöhemmin, koska se tekee minusta sellaisen kun olen. Rohkaisen heitä sitten siihen samaan tai jotain :) Ja silti ovat mulle tärkeitä ja tietävät sen varmasti.

    Sulla on kiva blogi, olen lukenut jo pidempään mutta nyt vasta taisin ensimmäistä kertaa kommentoida! Mielelläni luen ajatuksiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on varmaan pieni aristus siitä, ettei mun mielenkiinnonkohteet kaikkinensa ole kovin äidillisiä. Mutta vaikka noi keikat, sinne onneksi voi kesällä mennä muksunkin kansa sillä pääsääntöisesti me ollaan aina kahdestaan ja ne hoitokerrat ovat tosi harvassa.

      Ja nää kriisithän ei poissulje tiettyjä hurahtamisia tietenkään. Kyllä mua ensisijaisesti lapsiasiat kiinnostaa koska satun olemaan äiti, mutta nyt on mitta täynnä tätä vain äiti-osastoa. Tänne blogiin tulee jatkossakin varmaan PALJON äiti ja vauvahöpötystä, mutta oikea elämä (niin. toivon että mulla ois kohta sellainenkin) saa kyllä luvan täyttyä jollain muulla kuin lapsiasialla. Ei se kodinhoidontuki ihan niin hyvä ole, että 24h vuorokaudessa pitäisi innostua äitiydestä ;)

      Poista
  10. repeilin ajatukselle susta meandin perhostunikassa :) musta tuntuu, että äitiys on kaikkein eniten opettanut mulle kärsivällisyyttä. kun olen luonteeltani vähän sellainen, että kun on joku työ, hoidan sen pois alta. eikä unikoulua tai imetyksen takkuamista tai aamupuurolla leikkimistä saa ihan niin heti järjestykseen. käämi meinaa palaa ihan liian usein silti. oon huomannut tämän noin kuukautta sun lasta nuoremman lapsen kanssa, että viime viikkoina omat ei-lapseen-liittyvät mielenkiinnon kohteet on taas alkanut tulla enemmän esiin. varmaan se on myös vähän biologisesti ohjelmoitua, ettei enää elä vauvan kanssa niin symbioosissa ja jää ajatuksia enemmän muullekin. sitten on erikseen tietysti nämä ihmiset, joiden elämä on jo ennen lapsensaantia pyörinyt äitiyden ajatusten ympärillä. itse en koe olevani mikään "äitityyppi" enkä pidä lapsista sillä tavalla yleisellä tasolla, ainoastaan hyvistä tyypeistä (joita lapsissa on tosi paljon) ja tutuista lapsista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää symbioosihomma kai se raskainta onkin. Mä silti luulen, et lapsen iän lisäksi myös toi kevät vaikuttaa meihin piristävästi, vai mitä luulet? Kyllä vauvan kanssa tekisi paljonkin omia juttuja, jos se olisi helppoa edes pukemisen kannalta.

      Poista
  11. Mä en oo koskaan tykännyt notkua vauvamuskareissa tai hiekkalaatikon reunalla kymmenen muun mutsin kanssa jauhaen siitä, minkä merkkinen kestovaippa on paras tms. Yhtään kuitenkaan heitä paheksumatta.
    Mielummin pakkaan ton uusimman Tyypin vaunuihin ja lähden kaupungille moikkaamaan ystävää kahvin merkeissä ja juoruamaan. (Eikä tää tarkota ettenkö olisi siellä hiekkiksen reunalla ikinä istunut...)
    Oon ollut kohta äitinä "jo" 9 vuotta ja elänyt myös omaa elämää samalla ollen lapsilleni oikein mallikas äiti.
    Kaikista parasta on se, ettei kukaan koskaan usko mun olevan äiti jos liikun ilman lapsia. Olen kuulema kovin nuoren näköinen... Kun sanon olevani äiti ja vieläpä kolmen lapsen äiti ja vieläpä naimisissa oleva äiti, jää monen monttu auki! :D Ja vielä kun erehdyn kertomaan sen oikean ikäni, ei noilla epäilijöillä ole enää sanaa sanottavana.
    Oot just sellanen äiti kun olet. Sillä olet varmasti paras äiti omalle lapsellesi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. höh. Kirjoitin pitkän vastauksen mut se katosi! Mulle on ihan sama vaikka näyttäisinkin äidille,kunhan koen elämässäni paljon muutakin kuin äitiyttä.

      Poista
    2. Kyllä mäkin mielelläni näyttäisin äidiltä liikkuessani kolmen lapsen kanssa. Ettei metrossa istuva mummo erehdy sanomaan mua isosiskoksi... :/ Näinkin joskus käynyt. :D

      Poista
    3. Mua ja tytärtäni luultiin juuri hiljattain "kaveruksiksi". Musta se oli aivan ihanaa! Olen 36 ja tytär 15.

      Poista
    4. Samoin mua ja mun mutsia on luultu sisaruksiksi ja myös mun mutsia lasteni äidiksi. :D

      Poista
  12. Parasta äitiyttä on olla sellainen äiti kuin oikeasti on! Ei ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa. Sun tapa olla äiti on ihastuttava. Itse olen vähän tylsä hiekkalaatikon reunalla istuja, mutta omalle jälkikasvulle paras mahdollinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sehän se onni onkin, että vauva ja äiti on onneksi niin symbioosissa, ettei se muksu tajua jos menettää jotain saadessaan jotain muuta :)

      Poista
  13. Hih, meandi-mammatunikat ja varustelekan takki sopiskin hyvin yhteen! ;)

    Joo, mut siis joo. Hyvä postaus ja paljon samoja mietteitä oli silloin kun oma lapsi (kohta jo 4) oli tuon ikäinen kun sun poika nyt. Lopettelin imetystä noihin aikoihin ja kun sitten pääsin niistä imetyshormonihuuruista niin tajusin ihmeissäni että oho, olin taas oma itseni. Mutta toisin kuin sinä, niin en edes ollut tajunnut sitä miten kaukana olin ollut omasta itsestäni vauvahuuruissani ja miten paljon olin oikeesti muuttunut vauvan tulon myötä. Oli upeaa kun imetyksen loppumisen jälkeen olin taas kykenevä ihan normaaliin toimintaan, mm. muodostamaan oikeita ja kokonaisia lauseita ja puhumaan muustakin kuin niistä kestovaipoista ja soseista.

    ...ja komppaan kanssa ton varusteleka-lookin ja vaunujen yhdistämisen vaikeudesta. Mulla tyyli muuttui tosi paljon vauvavuoden aikana mutta palasi kyllä sitten taas takasin vanhaan rönttöön. Tuntui että vaunujen kanssa liikkuessa oli aina jotenkin näytillä, ja (ehkä myös) arvostelun kohteena. Mummot ja myyjät puhutteli rouvaksi ja muuta vastaavaa. ja itsekin olin ihan tosi epävarma kaikesta äitiyteen liityvästä, otin arvosteluna sellaisetkin jutut jotka ei varmaan ollut siksi tarkoitettu.

    Mut joo, sitten palasin takas itsekseni, pienen kriiseilyn jälkeen, ja hyvähän se on välillä vähän kriiseillä, tajuu taas tarkemmin sen mitä itseasiassa onkaan.

    VastaaPoista
  14. Sä oot mahtava äiti!! Ihailen suuresti! <3 Tiedätkin jo mitä mieltä mä olen perus mamma-jutuista. Itse oon todella kaukana pullantuoksuisesta perinteisestä suomalaisesta äidistä. Meijän vauvoilla ei ole ollut harsoja vaunuissa, eikä aurinkolaseja. Meillä vauvoilla on alusta asti ollut tyynyt käytössä, vaikka suomen sääntöjen mukaan ei saisi. En ole käynyt mammalounailla enkä muskareissa enkä vauvauineissa. Ulos mennään kun siltä tuntuu. Olen ollut illan menossa, vaikka vauvat ovat olleet melko pieniä. Ei saisi, koska silloin on huono äiti. Lista asioista joita "hyvän äidin" odotetaan tekevän, on pitkä. Itse en ole tehnyt puoliakaan oletettujen kirjottamattomien sääntöjen mukaisesti. Elämäni on rentoa, ilman paksuja ulkohousuja ja coretex kenkiä itselläni;) Silti me ollaan todella onnellinen neljälapsinen perhe. Lapsemme ovat tasapainoisia, empaattisia ja kilttejä. Sosiaaliset taidot ovat heillä kohdallaan, vaikka emme ole päiväkotiin vieneeet tai tavattu paljoa muita lapsia. He ovat opetelleet monet taidot vasta paljon myöhemmin, kun monet muut. Ei haittaa vaikka oppii leikkaamaan saksilla muutaman kuukauden myöhemmin tai polkemaan muutaman aikaisemmin. Pääasia, että rakautta ja hyväksyntää riittää!! Siinä kaikki! Hali <3 Terkkuja!

    VastaaPoista
  15. erittäin paljon asiaa! vaatii oikeesti luonnetta pysyä omana itsenään tässä hormonien ja muiden mutsien aiheuttamassa höykytyksessä. muistetaan kuitenkin, että sä olet oikeasti mutsi vaan sille yhdelle ihanalle alle metriselle tyypille. ja sille sä olet maailman paras äiti oli sulla päälläs velouria tai juuttia. saatat toki muidenkin silmissä olla äiti, mutta se taas merkkaa miljoonasti vähemmän.

    mullakin on ympärillä ihmisiä jotka pitävät mua ainoastaan mutsina. mä en sitten välttämättä taas jaksa enää näitä ihmisiä. se lokerointi ottaa aivoon melkein yhtä paljon kuin se, että jotkut ei kestä mitään puheita lapsista. mustavalkosuus ei oikein näissä(kään) asioissa toimi.

    ja pitää sanoa, että onneks mulla on pari samassa jamassa olevaa kaveria joiden kanssa saa tuutata suurimmat beibihöyryt pihalle, jos sitä tarvitsee. sitten jää paljon enemmän kapasiteettia muuhun elämään ja niille ihmisille joista haluaa itsekin irti sellaisia asioita joita ei vauvavauvauvauva-lätinän lomassa ehkä irti saisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustavalkoisuus on kyllä pahasta. Pahintahan tässä on se, että välillä sitä näkee itsensäkin vain mutsina, eikä se enää ole pelkästään muiden mielikuva. Mut hormooneilla on varmasti paljon tekemistä asian kanssa. Harkitsen imetyksen lopetamista.

      Poista
  16. Jotenkin en osaa ainakaan itsestäni kuvitella, että äitiys olisi minua kauheasti muuttanut, tai että se varsinkaan elämääni rajoittaisi, enkä kyllä tunne kuin muutaman ihmisen joiden elämää äitiys kuulemma rajoittaa... Jokainen olkoon äiti omalla tavallaan, kunhan tosiaan kasvattaa lapsensa kunnon kansalaiseksi.
    Arvaappa vain, kuinka monta vihaista kommenttia sain kun tein keikkatöitä Eemilin ollessa vain 1kk ikäinen, vaikka lapsen kanssa oli hänen oma ISÄNSÄ, ei kuulemma ollut soveliasta lähteä silloin töihin ja jättää isää lapsen kanssa. Ja nyt kun haaveilen jälleen keikkatöistä Veetin ollessa 3kk, niin olen taas saanut kuulla samat saarnat -.-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mäkään en tiedä rajottaako mua äitiys mutta nyt on mennyt aika tosi liian intensiivisesti lapsen kanssa kaksin, jotat sitä muuta elämää olisi ollut. Ja sitä kaipaa. Ja oikeastaan se mistä karsisi olisi tämä liika äiteily.

      Mut Mari, imetätkö sä Veetiä? Mietin et nää imetyshormonit oikeesti vissiin vaikuttaa ihan siihen fiilikseen et on pelkästään äiti. Ainakin kommenttien pohjalta.

      Poista
    2. Ollaan osittaisimetyksellä (siis suomeksi kotona ollessa imetän, muualla juotan pullosta) ja nyt kun rupesin tarkkaan miettimään, niin rupesin itsekin epäilemään, olenko sittenkin muuttunut "äitimäisemmäksi" ajatusmaailmaltani Veetin aikana, kuin silloin kun Eemil oli pieni (silloin imetin vain ekan viikon). Kamala kun ei osaa enää ottaa selkoa omista ajatuksistaankaan...

      Poista
  17. Mikä ihana teksti!! Juuri näin täälläkin!! Olen huomannut, että taidan olla heräämästä tästä "äitihorroksesta" ja palautumassa pikkuhiljaa taas omaksi itsekseni. Ja pojan syntymästä kohta siis 9 kuukautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se on kai pakko uskoa, et se on hormoonit ja lapsen ikä ja kaikki mitkä avartavat katsantokantaa ja saavat aikaan heräämisen. Ja kun herää, tulee olo että ei oteta uusiksi ihan pian pliis :)

      Poista
  18. Moi!
    Hyvä kirjoitus!
    Olen 7,5kk pojan äiti ja vaikka olenkin hurahtanut vauvajuttuihin, niin koen tekeväni ne omalla tavallani. Me kuunnellaan kotona vauvan kanssa ramopunkkia ja rokkia (toki ipanapaakin), käyn edelleen keikoilla ja viiletän korkkarit tai converset jalassa menemään vihreä parkatakki yllä vaunujen kanssa. En ole jäänyt kotiin vauvan kanssa, vaan olen kiinnostunut lähtemään kaikkiin juttuihin mukaan, mm. vauvakino, vauvakahvila, värikylvyt, muksufestarit, muskari jne. En kuitenkaan mene muiden mukana, esim. Uiminen ei oo myöskään mun juttu, niin en todellakaan ole aloittanut vauvauintia tai jos ei jakseta herätä aamulla vauvakahvilaan, niin en ota mitään paineita siitä, vaan sitten tehdään jotain muuta tai ollaan tekemättä.
    Musta on ihanaa että mulla on paljon ystäviä joilla ei ole lapsia ja ihanaa että on niitä keillä on niitä enemmänkin.
    Omasta mielestäni olen juuri sellainen kun olin ennen Valoakin, paitsi lisäkiloja on enemmän enkä rieku joka toinen lauantai keikoilla/baarissa. Mut oon maailman onnellisin äiti ja yritän kasvattaa Valosta suvaitsevaisen herrasmiehen ;)
    P.s. Ja mä vihaan me&i-tunikoita! Odotan kevättä, että saa vetästä nahkarotsin niskaan :)

    Aurinkoa ensi viikkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. huuh, mikä vauvaharrastuslista :D me harrastetaan muskaria vaan ja se on kivaa kyllä. Ja monet jutuista on oikeasti tosi kivoja äitimaailmassakin, mutta liika on aina liikaa. Ehkä se on tämä blogimaailamassa seikkaiilu, mikä myös vaikuttaa vähän turhauttavasti muhun, sillä en ole ehkä löytänyt niitä äitiblogeja, missä olisi sellainen itselle tuttu meno päällä. Tai sellainen meno millaista haluaisin omaankin elämään, sillä tää nykyinen meno on kyllä aivan liian kotona istumista ja imetyksen lopettamisen suunnittelua. Oon leiponu keksejäki 4 kertaa viikossa ihan vaan tylsyyksissäni :D

      Poista
  19. Hienoa, että tässä maassa on muitakin äitejä, jotka kokevat olevansa muutakin kuin äitejä. Tykkään käydä äiti-lapsi kerhoissa ja muissa harrastuksissa, mutta silti kaipaan jotain omaa. Tapaamisissa suurin osa äideistä hehkuttaa, kuinka ihanaa tämä aika onkaan, kuinka lapsi auttaa jaksamaan arjessa jne. Koen olevani niin ulkona tästä. Miksi pitää alkaa elää elämäänsä lapsen kautta ja unohtaa itsensä? Marttyyriksi en halua alkaa. Lapsi tulee osaksi tätä perhettä, ei toisin päin.
    On raskasta olla muutakin kuin äiti, kun lähimmät ystävätkin (äitejä hekin) pyörittelevät silmiään ja ovat Äitejä. "Jokainen on äiti tavallaan" on jo lähes kirosana.

    VastaaPoista
  20. tää postaus kosketti myös minua, vaikka poika on vasta kohta 3 kk vanha. Olin tässä välissä yhden viikon flunssassa ja en päässyt omiin menoihini (uimaan ja kuntosalille), joissa olen käynyt jo pari kuukautta säännöllisesti. Äitiys alkoi heti tuntua tajuttoman raskaalta... Minä ainakin siis tarvitsen sitä omaa aikaa tyhjentää päätä. Ja en koe olevani huono äiti, pojalleni olen paras äiti ja iloinen & rento äiti on mukavampi kun se takakireä eukko joka olen ollut flunssan aikana :D

    VastaaPoista
  21. En ole oikeastaan tuota ajatellut. Monet ihmiset, siis aikuiset naiset jotka olen tuntenut lapsesta asti, ovat jonkun äitejä, ja olen aina ajatellut heitä henkilöinä, en ÄITEINÄ. Eikä ensimmäinen ajatus vaatteita hankkiessa todellakaan ole se, ovatko ne ÄIDILLE sopivia, vaikka en kyllä kuollaksenikaan halua olla kymmenen vuoden kuluttua se rusinanaamainen kuntosalilla persettään kiinteyttänyt viisikymppinen joka pukeutuu samalla lailla kuin teini-ikäinen tyttärensä.

    Tässä nyt joutuu olemaan vastuussa muistakin kuin itsestään, mutta kai se kuuluu aikuisuuteen. Vaikka ei olisi lapsia, niin omat vanhemmat väistämättä vanhenevat ja tarvitsevat apua, toistaiseksi apple-tukea ;) mutta tulevaisuudessa mahdollisesti myös hoivaa. Puolison molemmat vanhemmat ollaan jo saatettu haudan lepoon.

    VastaaPoista
  22. Kyllä äidiksi tulo muutti minua ja sen seurauksena vanhat remmiminihameet, maiharit ja goottivaatteet eivät tuntuneet enään omilta. Tilalle tuli ehkä hillitymmät, mutta persoonalliset vaatteet. Samoin kun sen hermostuneen, epävarman ja ahdistuneen nuoren naisen tilalle, joka olin ollut, tuli päämäärätietoinen, itsevarmempi ja kärsivällisempi nainen.

    Vauva-ajan jälkeen voimavarat alkavat riittää muuhunkin kuin äitinä käytetävissä olemiseen ja teillähän on koko elämä edessä. Vauva-aika on kuitenkin lapsen elämässä vain yksi vuosi ja lapsi itsenäistyy vuosi vuodelta enemmän ja haluaa tehdä myös omia juttujaan. Ei siksi kannata hukata tai uhrata itseään lopullisesti vain äitiyteen. Äitiys on kuitenkin vain yksi, vaikkakin tärkeä, osa minua ja asioita joita haluan tehdä ja saada aikaan.

    VastaaPoista
  23. Aika hauskaa että melkein kaikki tähän kommentoineet painottavat pukeutumistyylinsä olevan jotenkin erikoinen. Se ei varmaan ollut varsinaisen kirjoituksen pointti.

    Minä olen pitäny omanlaisia vaatteita sekä raskaus- että äitiysaikana. Enkä ole missään vaiheessa menettänyt halua omiin juttuihin (käsitöihin). Minä en vaan tiedä missä hemmetin välissä niitä omia juttuja tekis. Olen päivät kotona lapsen kanssa ja minulla on huono omatunto jos jätän isän hoitamaan lastaan, sillä tiedän että hänkin haluaisi omaa aikaa työpäivän jälkeen. Joten jos jollain ois ihan käytännön vinkkiä niin saa ehdottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en ehdi nyt vastata kaikille, mutta olen samassa veneessä kuomaseni :) Tismalleen. Pointti ei niikseenkään ollut vaatteissa vaan siinä kun muut asiat vie ajan niiltä entisiltä kiinnostuksenkohteilta ja niitä tarvisi nyt kipeästi ettei mammaudu täysin.

      Poista
    2. Meillä jaetaan molemmille aikaa: ninulle se on koko elämäni rakastamaa urheilua ja miehelle jotain muuta...mutta molemmilla työpäivät: mulla lasten kanssa kotona ja hänellä työpaikalla. Joten jaetaan omat harrastukset, molemmille sama aika töiden jälkeen. Sitten myös tietysti perheaika ja kerran kuussa parisuhdeaika. Tukiverkko on kaukana 3 h ajomatkan päässä. Arvostamme kovasti että tukiverkko (eli isovanhemmat) siitä huolimatta tulee noin kerran kuussa antamaan meille sen kahdenkeskisen ajankin.

      Poista
    3. Jos anonyymi luet tätä ketjua niin paljonko teillä on omille harrastuksille aikaa? Entä perheaikaa? Entä parisuhdeaikaa?

      Tiedän että meilläkin ois hyvä tehä näin, mutta jostain syystä ei oo tullu tehtyä.

      Terveisin, tuo anonyymi jolle vastasit :)

      Poista
  24. Mä en oo kyllä lähtenyt siihen että "näin pitää tehdä, kun muutkin tekee". Kaksi lasta ja ollaan eletty omanlaista elämää. Eikä mua ole missään tuomittu, siis "äitipiireissä". Tai sitten oon vaan niin tyhmä etten tajua :D Mutta ihan sama, lapset kasvaa, on tasapainoisen oloisia, kaikki on hyvin ja minä onnellinen - tämä riittää.

    VastaaPoista
  25. Multa kysytään usein, että onko nää kaikki lapset sun. Oon ollut 19, 20 ja 24 kun on syntyneet, ja nyt esikoinen lähtee siis eskariin.
    Bussissa ilman lapsia myydään lastenlippua, ja perhekerhoissa ollaan suut auki kun kerron ikäni.
    Joskus kun kävin ihan ALKOssa ostamassa yhtä pulloa viiniä (isommat lapset oli pieniä, ja tuplarattaissa) niin kysyttiin paperit. Teki kyllä mieli kovasti kysyä myyjältä, että luuletko että otin alaikäisenä naapurin lapset mukaan, että saan viinipullon ostettua..
    Minä kuljen kesät talvet tennareissa, tosin nyt lasten myötä talvitennarit on goreversiot, mikä ei näy päällepäin :D
    Hiustenpidennykset löytyy, arsenaali liinoja ja kestovaippoja, eikä yhtään jakkua tai suoria housuja.

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta päällä.

Flickr Images