Aloittelin kesäkuussa pitkästä aikaa juoksemista, sillä aikaan ja paikkaan sitoutumattomalla urheiluharrastuksella on etunsa. Juoksu on siinä mielessä hyvä laji, että lenkki kestää juoksuaskelin vähemmän aikaa, mitä kävellen (heh). Huonona puolena voin kertoa sen, että muhun on kylvetty jo pienenä ala-astelaisena juoksuviha, joka ei tottavie näiden H-kupin rintojen ilmestyttyä ole helpottanut juurikaan. Yritin viitisen vuotta sitten viimeksi juoksua puolipakotetusti eräässä tv-sarjassa, kun satuin olemaan tuotantoyhtiössä töissä. Sanotaan nyt suoraan, ettei tv-kameroiden läsnäolo ainakaan helpottanut juoksuaskeleiden ottamista ja kehoni oli muutenkin raskauden ja hätäsektion jälkeen niin rikki, että siitä juoksuohjelmariesasta selvittyäni en ole juossut montaakaan askelta.

Paitsi nyt kesällä, jolloin kiinnostus juoksuun heräsi ihan vahingossa nettikaverini etsiessä juoksukaveria itselleen eräässä xxl-kokoisten äitien suljetussa facebookryhmässä. En edes tiedä miksi huikkasin, että mä voisin kyllä lähteä juoksukaveriksi ja sen jälkeen olen käynyt kolmisen kertaa viikossa lenkillä. Aluksi juoksimme kaverini kanssa etätreenimenetelmällä, mihin kuului chatissa kiroilu ennen treeniä ja heti juoksun jälkeen videopuhelu, jossa kiroilimme lisää. Helteiden tullessa kaverini päätti pitää pienen tauon, mutta mulle tuli fiilis, että voisin häntä odotellessa treenata itse yksikseni, mikä on kyllä hyvin epäelsamaista ajattelua. Mutta juostu on nyt jo kymmenet lenkit, joten pikkuhiljaa voinen tunnustaa harrastavani tällä hetkellä juoksua.


Mistään hurahtamisesta ei silti ole kysymys, sillä kaikki ne puheet juoksun koukuttavuudesta ja endorfiinihumalasta eivät pidä mulla paikkaansa. Juoksen, koska haluan pitää huolta kunnostani ja pitää kroppani liikkuvana myös tulevaisuudessa. Ja juoksen, koska haluan ensimmäistä kertaa elämässäni positiivisen kokemuksen juoksemisesta. Mutta en todellakaan juokse siksi, että se olisi urheilulajina mitenkään erityisen ihanaa. Ihanaa juoksussa kuitenkin on se, että edistyminen ihan oikeasti näkyy hyvin nopeasti ja muutaman aloittelukerran jälkeen juoksuaikaa ja lenkin pituutta on saanut kavattaa säännöllisesti.

Aloitimme juoksemisen todella pienin askelin juoksemalla kaverini kanssa ensin kaksi minuuttia ja kävelimme päälle viisi minuuttia. Toistimme homman kerran ja menimme kotiin. Alkuun se, että tiesin juoksua(kin) sisältävän lenkin kestävän vain 14 minuuttia sai mut liikkeelle, sillä lyhyt aika ei tuntunut liian saavuttamattomalle unelmalle. Myös suurin osa netistä löytyvistä juoksukouluohjelmista painottaa, että alun tulee olla helppo ja aikaa ja matkaa lisätään portaittain juoksukunnon kasvaessa. Tällä hetkellä juoksulenkkini on jaettu niin, että juoksen kerralla viisi minuuttia ja kävelen sen jälkeen reippaasti antaen sykkeen kuitenkin kunnolla madaltua ennen seuraavaa viiden minuutin spurttia. Viimeisin lenkkini kesti noin tunnin verran ja paluu kotiin ei todellakaan ollut niin väsynyt, kuin niillä ensimmäisillä muutaman minuutin spurttilenkeillä.  Kehitystä on siis todellakin tapahtunut!


Mitään tavoitteita juoksulenkeilläni ei silti ole, mutta nautin pienistä virstanpylväistä paljon. Kouluaikana peloksi ja painajaiseksi muodostuneen Cooperin testin ajan eli 12 minuutin juokseminen saman lenkin aikana tuntui ensimmäistä kertaa tosi isolle jutulle, vaikka juoksin senkin ensin neljänä kolmen minuutin pätkänä. Baby steps, baby steps! Enkä edelleenkään edes haaveile 12 minuutin tauottomasta juoksupätkästä, vaan fiilistelen ihan niillä 30 sekunnin lisäyksillä edellisen viikon spurtteihin. Tämä on kuitenkin tosi hyvä juttu jo näin ja tekee hyvää keholle pelkkien (kesällä liian satunnaisten) kuntosalijuttujen lisäksi.

(osa juoksuvaatteista saatu Yvette.fi ja Umbro.fi)