Helsingin Kaupungin teatterin uusi musikaali, Pieni Merenneito, sai ensi-iltansa muutama päivä sitten torstaina. Olin ajatellut musikaalia syyslomatekemiseksi, mutta kun saimme ensi-iltakutsun meiliin, lähdimme tottakai liikkeelle heti ensimmäisenä näytöspäivänä. Oli oikeastaan onni nähdä uusi suurmusikaali ensimmäisten joukossa ilman yhdenkään kritiikin tai yleisömielipiteen tuomia ennakko-odotuksia, sillä veikkaukseni on että Pientä Merenneitoa tullaan ylistämään paljon. Musikaali nimittäin oli visuaalisesti ja musiikillisesti ällistyttävän hyvä ja poistuimme Kaamoksen kanssa teatterista silmät pyöreänä.

Ennen yksityiskohtiin menoa on kerrottava, että vaikka Pieni Merenneito on H.C. Andersenin vanha traagisen lopun satu, pohjautuu Helsingin kaupunginteatterin teos 30 vuoden takaiseen Disney-elokuvaan, joka luo esitykselle selkeät raamit niin lavastukseen kuin tarinankerrontaan. Ja kuten kaikki tiedämme, Disneyn saduissa on useimmiten onnellinen loppu, niin tässäkin versiossa. Päätin jo teatteriin mennessäni, että tämän musikaalin katsojana en edes jaksa kiinnittää huomiota vanhan Diesneykuorrutuksen saaneen sadun ongelmallisiin juonikuvioihin, vaan nauttia siitä mitä tarjolla on: kauniista musiikista, upeista lauluista ja vielä upeammasta lavastuksesta.


Ja siinä olikin nauttimista kerrakseen. Pienen merenneidon lavastus oli ihan mielettömän upea ja fyysisen lavastuksen lisäksi on multimedian avulla lavalle saatu kaikki tarvittava kolmiulotteisista meduusoista lähtien. Multimedialavastus (tai miksi sitä ammattipiireissäkutsutaankaan) on mieletön lisä tavanomaiseen musikaaliin verrattuna ja sitä käytettiin mielestäni kohtuudella, efektejä löytyy, mutta ne eivät missään vaiheessa vieneet huomiota musiikilta ja lavatyöskentelyltä. Myös Disney-elokuvaa mukaileva puvustus oli tehty hienosti, erityisesti mieleen jäivät luonnollisesti liikkuvat merenneidonpyrstöt, jotka mukailivat roolihahmojen uimaliikkeitä uskottavasti.

Kun iso osa musikaalista tapahtuu meren alla, tuli esiintyjien pysyä jatkuvassa uimaliikkeessä roolissa. Itselleni suurimmat ällistykset toi Arielin (Sonja Pajunoja) ja Prinssi Erikin (Martti Manninen)  todella aidon näköinen vedessä liikkuminen. Katsomosta käsin näytti todellakin siltä, että Erik tippuisi hukkuvana vedenpinnasta (teatterin katto) merten syvyyksiin eli lavaa kohti. Ja samalla tavalla myös Ariel ui ainakin kymmenen metriä alhaalta ylöspäin kannatellen Erikiä ja laulaen samalla. Esiintyjien selässä olleet vaijerit olivat täysin näkymättömissä, joten fiilis oli kuin taikashowssa. Taikuutta löytyi myös siinä, miten ylhäällä katossa olleet pääosan esittäjät päätyivät silmän räpäyksessä alas lavalle ilman että heidän tippumisensa olisi näkynyt yleisöön. Tätä ihmettelen edelleen: MITEN SE TEHTIIN?!


Klassisessa prinssi, prinsessa ja kielletty rakkaus teeman sadussa on tottakai myös sydämetön pahis, Pienessä merenneidossa se rooli on Ursulalla. HKT:n Ursula on ihan mieletön räkäinen, anteeksipyytämättömän omahyväinen ja itserakas oman edun tavoittelija, ja tässä roolissa Sanna Saarijärvi oli pelottavan loistava. Meinasin saada paskahalvauksen, kun Ursulan alhaaltapäin kuvatut kasvot heijastettiin lavalle lähes koko estradin korkuisena ja kun tähän yhdistettiin vielä ilkeä ääni ja nauru, jouduin tarttumaan lasta kädestä muka tyynnyttäen häntä. Oikeasti se olin minä, joka kädestä pitoa kaipasi.

Teatterin tiedotteen mukaan Pieni merenneito on koko Suomen teatterihistorian suurin musikaali ja siltä se kyllä tuntuikin. Lavan alla soittavan ison orkesterin soitto tuntui värähtelynä kehossa ja silmät saivat ihmeteltävää koko esityksen ajaksi. Sen minkä menetimme ennalta-arvattavassa Disney-rakkaustarinassa saimme onneksi takaisin huikeana visuaalisuutena, nukketeatterina, akrobatiana, mielettömänä showna ja unohtumattomana superpahiksena.



Se mihin toivon HKT:n kiinnittävän jatkossa huomiota on musiikin ja laulun äänenvoimakkuus. Ei nimittäin ole ihan normaalia, että 8-vuotias katsoja (eli lapseni)  pitää puolet näytöksestä käsiä korvillaan äänen ollessa liian kova. Ääniherkän lapsen seuralaisille suosittelenkin Peltorien pakkaamista laukkuun ihan varan vuoksi, olisi nimittäin ollut tarpeen meilläkin.

Pieni merenneito -musikaali toimii varmasti lähes kaikilla kouluikäisillä ja sitä vanhemmilla ja tämän musikaalin kokija tulee varmasti muistamaan elämyksen pitkään. Taattua lapsuusmuistomatskua!

t. Elsa

Kuvat: HKT/ Rober Seger

Muistan kesän kynnyksellä listanneeni mielessäni mitä haluan tehdä kesällä ja aika moni toiveistani toteutuikin. Pääsin käymään ensimmäistä kertaa Mathildedalissa, useammalla laavullakin tuli yövyttyä ja vaikka olen nyt lentomatkailulakossa, tuli kiva pidempi kesälomareissukin tehtyä - junalla.

Se miksi kesällä sattui ja tapahtui kivoja juttuja johtui suurimmaksi osaksi siitä, että minä päätin niiden tapahtuvan. Ja koska elämää on myös kesän jälkeen, päätin jatkaa listailua myös syksyn osalta. Syyslistani olkoon nyt julkinen!

Haluan syksyllä 2019

1. Käydä ainakin kahdella yli yön kestävällä telttaretkellä

2. Vierailla kansallispuistossa, jossa en ole koskaan ennen käynyt (Esim Seitseminen)

3. Elvyttää museoharrastuksen (vaatii Museokortin ostoa!)

4. Pyöräillä sieneen

5. Käydä jossain Helsingin uusista pizzerioista (niistä oikeasti italialaistyylisistä)

6. Matkustaa Viroon

7. Kokeilla jotain uutta ( ja tämän toteutan jo ensi viikolla, kun pääsen ekaa kertaa larppaamaan)

8. Lukea kokonaisen päivän rauhassa

9. Käydä Allas Sea Poolilla uimassa ja saunomassa

10. Käydä teatterissa katsomassa aikuisten näytelmän

Tästä onkin mukava alkaa raksimaan toteutettuja pois, vaikka mitään suurta velvollisuutta en koko listan läpi kahlaamisesta näekään. Eli ei paineita, mutta selkeää suunnitelmallisuutta havaittavissa!

Listastani saa tottakai myös ottaa inspistä omaan syyslistaan. Syksyn alkua fiilistellen,

Elsa

kuva: Maarit Vaahteranoksa

Kuten olen joskus aiemmin jo blogissani kertonut, on minulla taustalla todella pitkä laihdutushistoria. Se alkoi yläasteella ja jatkui yhdeksän vuoden takaiseen raskautumiseeni saakka. Opin hyvin nuorena, etten saisi syödä ilman syyllisyyttä ja kuinka hyväksyttävää laihduttaminen ja painon putoaminen oli. Koska ruuan jatkuva ajattelu ja niukkaenergisen ruuan syöminen oli sekä energiaa vievää että hiton rajoittavaa, ruokailuhistoriani koostui oikeastaan kahdenlaisista kausista. Niistä, jolloin söin "oikein", eli todella niukkaenergisesti vain ruokakaupan vähäkalorisimpia ruokia käyttäen ja niistä, jolloin söin laajemmin (en todellakaan rennommin), tuntien syyllisyyttä, etten syönyt vähemmän, vähäkalorisemmin ja "terveellisemmin".

Kun tällaista ruokailutapaa pitää yllä yli 15 vuotta, se tottavie jättää jälkensä mieleen. Osaan edelleenkin lähes kaikkien ruoka-aineiden kaloripitoisuudet ja painonvartijapisteet, siksi menikin vuosia päästä yli jokaisen suupalan laskemisesta ja ruuasta syyllistymisestä. Olo kuitenkin parani huomattavasti, kun annoin itselleni muuta tekemistä kuin ruuan ja painon kyttäyksen ja pikkuhiljaa ruoka ei enää tuntunutkaan viholliselta. Sen jälkeen olen syönyt, usein yli tarpeenikin, mutta ilman jatkuvaa pahaa mieltä, mikä on ollut ihanaa.

Huomasin kuitenkin ihan hetki sitten ruokailuhistoriaani ja nykyisiä ruokailutapojani miettiessä, että vaikka syyllisyys ruuan nauttimisesta on äitiysvuosien varrella kadonnut, pelottaa uuteen ruokakontrollikoukkuun joutuminen ihan hirveästi. Ja tämän vuoksi laihdutusmoodiin joutumisen pelko ohjaa syömiskäyttäytymistäni ihan liikaa. En yksinkertaisesti uskalla miettiä kovin tarkasti syömisiäni, sillä pelkkä ruokapäiväkirjan pitäminen tuo mieleen ajan, jolloin ruoka hallitsi elämääni ja pahimmissa tapauksissa esti normaalin elämisen. En suoraan sanottuna luota itseeni tarpeeksi, että uskaltaisin alkaa miettimään (tai jopa muuttamaan) ruokailujani, sillä tiedän mielen muistin olevan huomattavasti vahvempi kuin järkeni. Uhka niukkaenergiseen dieettiin ja ruokasyyllisyyteen palaamisesta on todellinen.

Äkkiseltään ajatus on täysin absurdi. Olen lihava ihminen, joka pelkää joutuvansa laihdutusmoodiin. Eikö minun sen sijaan juuri pitäisi haluta siihen, imea kaikki maailman laihdutustietous, innostua terveellisyydestä ja julistaa syksy elämänmuutoksen aluksi. Tiedän kuitenkin mitä laihdutus on, sillä minä jos joku olen kyllä onnistunut laihtumaan, tekemään "elämäntapamuutoksia", "huolehtimaan terveydestä" ja todennäköisesti saanut tällä toiminnalla paljon pahempaa jälkeä kropalleni, mitä lihavuuteni on ikinä aiheuttanut. Kiitän tällä hetkellä onneani, etten ole ollut ruokakontrollikoukussa someaikoina, sillä todennäköisesti olisin julkaissut jonkun pysyvän painonhallinnan verkkokurssinkin pahimpina ruuankyttäysaikoinani ja pilannut jonkun muunkin ruokasuhdetta siinä samalla. (side note: Älkää ikinä ostako yhtään ruokailuihin liittyvää verkkokurssia, joiden laatija ei ole virallinen ravitsemusterapeutti!)

Se miksi nyt kirjoitan aiheesta johtuu siitä, että todettuani laihdutuspelkoni ohjailevan ruokailutottumuksiani, luulin olevani ainoa asian kanssa painiva. Kerrottuani kuitenkin Instagram storyissa tutustuvani nyt tietoisen syömisen kirjallisuuteen ja samalla pelkääväni ruuan valtaavan mieleni uudelleen, alkoi puhelimeni piippailla ja saman tyyppisiä ajatuksia tuntui löytyvän todella monelta seuraajistani. Yleisesti koetun lihomispelon sijaan todella monella yli kolmekymppisellä naisella vartalotyypistä riippumatta olikin ihan samanlainen laihdutus- ja ruokakontrollipelko mitä itselläni!

Ja koska en ole ennen kuullutkaan, että monet aikuiset naiset (miksei miehetkin, mutta itse kuulin tällaisia tarinoita vain naisoletetuilta) ovat samassa veneessä kanssani, halusin kirjoittaa ajatukseni blogipostausmuotoon vertaistueksi, että tällaisia ajatuksia täällä(kin) on. Mitään ratkaisua minulla ei asiaan ole, mutta toivon ongelman tiedostettuani löytäväni sen vielä joskus. Että vielä jonain päivänä uskallan vertailla kaupassa leipäpussien ja jogurttipurkkien ravintosisältöjä ilman pelkoa kalorikyttäyksen ja ruokasyyllisyyden palaamisesta. Ja että vielä joskus uskallan keskittyä kunnolla ruuan kautta saatavaan hyvinvointiin ilman, että se johtaa ruokien skippailuun, liian pieniin ja energiaköyhiin annoksiin sekä nuoruusvuosilta tuttuun aivosumuun, jonka kanssa en voi enää elää.

(kuvassa Leena Putkosen Superhyvää keholle-kirja, joka toivottavasti auttaa matkallani kohti parempaa ja tasa-painoisempaa ruokasuhdetta. Kirja saatu Otavalta)

Koulujen alku on taas lähellä ja viime vuonna näihin aikoihin meillä odoteltiin lukutaidon löytymistä. Näin tokaluokkailaisen vanhempana koulun alkamisen odotus on huomattavasti seesteisempää, lukutaitokin on jo ihan kunnolla löytynyt ja lapsen ensimmäiset ihan oikeat kirjat luettu.

Olen jakanut aina kirjavinkkejä, viimeisen vuoden ajan useimmat vinkeistäni löytyvät Instagram storyista. Ja aina kun kyseessä on lastenkirjavinkki, jossa lukeva lapsi näkyy, saan ihastelua siitä miten mahtavaa on, että lapsi lukee. Ja onhan se! Saan myös kysymyksiä miten olen saanut kasvatettua lapsestani lukijan.  Tässäpä siis pohdintaa ja vinkkejä lukemisen tueksi.


Ensinnäkin minusta on hyvä erottaa pari asiaa, lukeminen teknisenä suorituksena sekä tarinoiden merkitys lapselle. Lukutaito itsessään on hieno taito, mutta ei tuo mukanaan kiinnostusta tarinoihin. On ihan sama opetteleeko lapsi lukemaan puhelinluetteloa vai lastenkirjaa apuna käyttäen, jos tarkoituksena on vain lukutaidon oppiminen. Enkä ihan täysin usko, että puhelinluettelon lukemisella saavutetaan niitä lukemisen hyötyjä, joista lapsien kohdalla usein puhutaan.

Lukemisen hyödyistä omasta mielestäni tärkeimpiä ovat mielikuvituksen ja sanavaraston kehittyminen sekä tiedon karttuminen. Ja kun lasta halutaan kannustaa näistä syistä lukemaan, kannattaa ensin miettiä millaisista tarinoista lapsi on jo saanut positiivisia kokemuksia. Miten tarinat ja tieto ovat jo mukana lapsen elämässä ja miten niistä nauttimiseen on kannustettu ennen lukutaidon löytymistä?

Meidän perheessä suurin syy lukuinnostuksen löytymiseen on taatusti äänikirjat ja niiden säännöllinen kuuntelu, joka alkoi noin neljävuotiaana.  Vaikka äänikirjojen kirjamaisuus saakin monesti kritiikkiä osakseen ja monet ylevät lukuharrastajat eivät laske niitä kirjoiksi ollenkaan, löytyy äänikirjoista tarinat, tieto ja laajasti sanoja kuten paperiversioistakin. Ideaalitilanteessa vanhemman kanssa lukeminen olisi toki ihan ässä juttu, mutta tarinakärpäsen purressa monenkaan vanhemman aika ei riitä siihen tarinatarpeeseen, mikä lapsella on. Äänikirjoja löytyy kirjastoista, mutta itse olen kokenut meille helpoimmaksi kuukausiveloitteisen äänikirjasovelluksen, joka on ollut käytössä viimeiset neljä vuotta päivittäin. Viime viikolla kuuntelimme uuden Ella-kirjan, Risto Räppääjän ja Supermarsun yhdessä lomalla, vaikka lukutaitoa jo löytyykin. Kuukausittainen äänikirjasovellus maksaa vuodessa n. 200 euroa, jonka maksan mielelläni tästä harrastuksesta.


Kirja vastaan leffa lienee yksi dilemma perheissä. Vanhemmat haluavat kannustaa alkuperäiseen kirjaan, mutta lapsi istuisi mieluummin vain ruutuversion ääressä, mitä pidetään huonona usein juttuna.  Mutta onko se oikeasti huono juttu? Niin lastenohjelmista kuin kirjoistakin löytyy ihan surkeita kyhäelmiä, mutta omasta mielestäni myös elokuvat ja sarjat kannustavat kiinnostumaan tarinoista. Ja mikä parasta, ovat useimpia lapsia kiinnostava formaatti! Etenkin monet pitkät tarinat on kiva katsoa ensin ruudusta ja siirtyä vasta sitten yksityiskohtaisempaan kirjalliseen kerrontaan. Näin meillä on edetty esimerkiksi Astrid Lindgrenin tuotannon kanssa, josta on nautittu ensin leffoina, sitten äänikirjoina ja nyt pikkuhiljaa myös ihan oikeina kirjoina.


Yksi tärkeä juttu on myös lapsen tutustuttaminen fyysiseen kirjaan. Tämä on lähtenyt liikkeelle ihan taaperoajoista, jolloin kirjoja on katseltu yhdessä ja niillä on saanut myös leikkiä. Myöhemmin myös kirjastoreissuilla on ollut iso merkitys, lapsi on voinut valita ihan itse häntä kiinnostavia kirjoja ja kirjastossa käymisestä on tullut etenkin isän kanssa viikoittainen rutiini, jolloin lainataan sekä kirjoja, leffoja että pelejä.  Kirjastokäyntien seurauksena myös lapsen kirjamaku selviää usein vanhemmalle paremmin kuin random-kirjoja eteen kantaessa. Meillä Kaamoksella on selkeästi menossa sarjakuvaromaanivaihe, josta mulla ei olisi hajuakaan ilman kirjastoreissuja. Sen sijaan, että yrittäisin nyt tyrkyttää jotain kouluikään sopivia romaaneja, osaan skannata sarjakuvaromaaneja kirppiksiltä ja jättää niitä "vahingossa esille". Sillä tyrkyttäminenhän ei lukuasioissa vie minnekään!


Viimeinen, mutta kenties tärkein vinkki on näyttää esimerkkiä. Kun lapsi näkee myös vanhemman nauttivan lukemisesta, ohjaa se tottakai myös lasta kirjojen pariin. Ota siis rennosti ja lue myös lapsen hereilläoloaikana, naura tai itke ääneen ja kuuntele äänikirjoja siivotessa ja näytä esimerkilläsi kirjojen kiinnostavuus.

Ja kun kirjat eivät kiinnosta, ne eivät vain kiinnosta. Silloin tarinoita kannattaa metsästää muualta, sillä mikään ei mene rikki, vaikka lapsesta ei kirjatoukkaa tulisikaan.