Tietoa mainostajalle ›

Yksinäisistä viikoista ilman lasta

Multa on monta kertaa kysytty miltä tuntuu, kun lapsi lähtee isän luo ja jään yksin. Lähes yhtä m...


Multa on monta kertaa kysytty miltä tuntuu, kun lapsi lähtee isän luo ja jään yksin. Lähes yhtä monta kertaa olen todennut, että eipä sen ihmeemmältä. Ajatushan on, että äidit kaipaavat  paljon isiä enemmän lapsiaan ja ero lapsesta olisi äidille iso juttu. Isompi juttu mitä isälle ainakin. Mä taas olen yrittänyt aina ajatella, että pääasia on se, että lapsi on rakastavassa ja huolta pitävässä seurassa ja voin tehdä omiakin juttuja välillä ihan täysiä. Muistan liian hyvin raskaan vauvavuoden ja yleensä olen vain kiitollinen, että tässä hetkessä lapsella on kokonainen perhe, johon kuuluu äiti ja isä, mutta se vetovastuu ei ole jatkuvasti vain omilla harteillani.

Koska olin vauvavuoden yksinhuoltaja ja isä näki vauvaa hyvin harvakseltaan, muistan miettineeni lapsen jäävän jostakin paitsi. Että se, että ensimmäiset kääntymiset ja hymyt näin vain minä olisi vauvalta pois. Todellisuudessa se olin kuitenkin minä, joka olisi tarvinnut läheisen ihmettelemään sitä uutta ihmistä, josta yhtäkkiä olin vastuussa. Nopeasti ymmärsin kuitenkin, että asiaa on turha jäädä suremaan tai saan miettiä loppuikäni mistä lapseni ja minä jään paitsi. Ainoa asia josta silloin jäin paitsi oli aika, jonka sain käyttää vain itseeni. 

Onneksi tilanteet kuitenkin muuttuivat ja saimme järjestettyä toimivan lähes viikko-viikko systeemin, sekä pidennetyt lapsiloma-ajat kesiin. Viime kesänä pidempien äiti- ja isäviikkojen aikana en ajatellut yksinoloa oikeastaan ollenkaan. Mulla oli kyllä omaa aikaa, mutta se, mihin aikaani käytin ei kyllä jäänyt mieleeni. Ainakaan en käynyt baarissa, keikoilla, leffassa, deiteillä tai tehnyt mitään muitakaan aikuisten juttua. Siksi onkin vähintäänkin huvittavaa, että olen hokenut, ettei lapsi voi olla koko elämän sisältö ja pitää olla jotain omiakin juttuja. Koska ei mulla niitä ole ollut. Muistini mukaan olin viime kesänä kuitenkin ihan tyytyväinen elämääni sellaisenaan, tappavan tylsänä.

Tämä kesä taas... aivan eri juttu. En voi ymmärtää, miten olen ollut viime kesän niin rennosti ilman lasta ja nyt alle viikon eron jälkeen istun facebookissa tutkien vanhoja vauvakuvia ja miettien, että milloin arki taas alkoikaan. Jos vauvavuotena olisin tarvinnut rinnalleni aikuista, tuntuu nyt että tarvitsen myös lapsen, jolle soittaa musiikkia (josta hän valittaa), tehdä ruokaa (josta hän ei tykkää) ja jota patistaa nukkumaan (jota hän ei edes kuule). Tekemistä olisi kyllä, mutta en oikein osaa tarttua mihinkään kun nyt yhtäkkiä tuntuu, että tarvitsenkin lapsen koko ajan lähelleni. Miten tässä näin kävi?


Kyse ei ole siitä, etteikö kiinnostavia juttuja löytyisi ympäriltäni. Niitä löytyy yllättävän paljon. Lapsen kasvaessa olen vain saanut hänestä niin hyvän kaverin, etten oikein osaa enää lähteä katsomaan leffaa yksin, samoilla luonnossa yksin, tehdä ruokaa yksin ja pahinta kaikesta: olla yksin. Tämä taitaakin olla ongelman ydin: ikävöin lasta, koska en enää osaa olla yksin. Ja yksinolohan oli asia, mitä vielä muutama vuosi sitten kaipasin enemmän kuin mitään!

Ja nyt tämä tyyppi, joka on hokenut muille yksinolon tärkeydestä joutuu tekemään sen itselleen. Välillä on hyvä olla yksin, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Klisee, mutta totta.


8 kommenttia

  1. Sähän olet lapsen äiti, et sen kaveri. Lapsella on omat kaverinsa.
    Jos lapsesta tulee äidille yksinäisyyden verho, niin juttu on menossa huonoon suuntaan. Olen tätä mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, olen samaa mieltä. Eikä tällaisia tunteita toki tule koko ajan, kaksi viikkoa erossa lapsesta on vaan aika pitkä aika miettiä näitä asioita.Ja olen kyllä sitä mieltä, että myös kaveruus on osa äitiyttä, kun asutaan tiiviisti yhdessä. Kaveruudella tarkoitan perus yhdessä elämistä, ei pelkkää kasvattaja-kasvatettava asetelmaa. Nää on mielenkiintoisia fiiliksiä, koska tää tunnehan on mulla ekaa kertaa nyt.

      Poista
  2. Meillä on ollut muutaman kuukauden niin, että lapsi (2v) on kolmen päivän jaksoissa kummallakin. Tasapainottelen sen kanssa, että joko lapsi on minulla 24h tai sitten ei ollenkaan. Toki on kiva, että on ne omat päivät, jolloin ehtii tehdä kaikenlaista, mutta kun kävelen leikkipuiston ohi tulee suru ja tuntuu, ettei olisi lasta ollenkaan.
    Kai tämä ajan myötä helpottaa.
    Olin myös itse vauva-aikana tosi paljon yksin lapsen kanssa, vaikka asuimme yhdessä, joten siinä mielessä saan nyt kerätä voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se, ettei keksi mitään tekemistä on just hyvä syy sitten kerätä voimia.

      Poista
  3. Kannattaa ehkä yrittää lohduttautua sillä, että et ole yksi meistä totaaliyhäreistä joilla ei ole todellakaan koskaan sitä omaa aikaa. Käämit palaa jos yhteishuoltaja puhuu olevansa yh ja valittaa. Ja tällä en mitenkään viittaa sinuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, se on käynyt monesti mielessä ja olen todella kiitollinen tästä tilanteesta. Ei mulla ole valitettavaa, näitä tunteita vain.

      Oothan jo tietoinen näistä totaaliyhäri/pienperheyhdistyksistä ja tukiperhemahdollisuuksista? Ne vaatii toki järjestelyä, mutta uskoisin sieltä löytyvän vertaistukea sun tilanteeseen. Yhteishuoltajuus on kaukana totaaliyksinhuoltajuudesta, tiedän sen ihan kokemuksesta.

      Poista
  4. Mä en halua edes olla yksin, haluaisin että Mirjami ois aina kotona, vaikka on.jo 16 v

    VastaaPoista
  5. Tykkään kauheasti näyttää tätä maailmaa lapsilleni ja tarjota heille kokemuksia, joten jos joskus teen jotain ilman heitä, väkisinkin iskee haikeus "tästä lapsetkin tykkäis, oispa ne täällä". Osaan kyllä tehdä asioita itsekseni, mutta olen vaan "jakaja": kaikki on kivempaa kun sen voi jakaa jonkun kanssa. Onneksi oli facebook kun aikanaan yksin vauvojeni kasvua tarkkailin. ☺

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta päällä.

Flickr Images