Ainakaan hyvän kasvatuksen tai lapsen henkisen hyvinvoinnin.


Raskausuutisen pysäyttäessä maailmani joulukuun alussa tein itselleni pienen ohjelistan mitä EN TEE raskausaikanani. Tässä muutamia esimerkkejä:

-En laita mahakuviani facebookin statuskuvaan. (periaatteessa onnistui, kupolitelttamaiset kuvat peittävät raskauden ja tekevät minusta vain lihavan näköisen)

-En perusta odotusblogia (periaatteessa onnistui - ensimmäiset 2 viikkoa tiedon jälkeen)

-En käytä tilaani hyväksi (ei ole sattumaa, että minä neuvottelen lapsen isän tulliin juuttuneista valokuvaustarvikkeista tätä nykyä...maha tullin tiskillä roikkuen ja tekokyyneleitä silmäkulmassa)

-En lue vauvalehtiä (en lue MUITA KUIN vauvalehtiä)

- Pidän huolen itsestäni ja ulkonäöstäni (joskus ihmettelen miten pää ei ole jo tippunut pois häpeän takia)

-En pyydä apua, sillä raskauden jatkaminen oli oma valintani (mikä idiootti olinkaan - ja pitkään)


Nyt on siis loistava aika tehdä vähän lisää omaa elämää hankaloittavia periaatteita, joilla ei ole mitään tekemistä arjen hyvinvoinnin, jaksamisen tai minkään muunkaan kanssa:

-En vaihda minkään nettifoorumin profiilikuvaani vauvan pääksi. Se olen minä joka kirjoitan, ei vauva.

-En kuvittele että lapseni olisi kenenkään muun kuin minun, isän ja mummon mielestä maailman söpöin otus (vaikka se oikeasti on paljon söpömpi kuin muiden lapset jo nyt) ja tunge sitä jokaisen perheettömän ystävän syliin ilman että aloite lähtee ystävästä. Paitsi yhen Tommin.

-En vihjaile ja hyrise kenellekään kuinka vauvoja kannattaa hankkia (edes amerikkalaiset eivät tee nykyään elokuvia aiheesta)

-En lähetä joulukortteja, missä on vauva, tonttulakki ja Ikean valkoinen lampaantalja. En lähetä joulukortteja ylipäätään.

-En käytä sanaa "rakkauspakkaus" (sori Spatz, en vain hyväksy itselleni moista kirosanaa ;) enkä aloita mitään lastenjuhlakutsua "Ollaan ystäviä jookos, ollaan ananas ja kookos" runolla.

-En hanki lastenvaatemerkin vaatteita itselleni. Annetaan nyt Oi beibillekin jotain omaa, mun ei todellakaan tarvitse pukeutua Me&I:hin, Po.P:iin, Småfolkiin tai LASTEN Metsolaan. Tai alkaa retroilemaan.

Tänään oli Hesarissa oivallinen pääkirjoitus kun 4 lapsen isä Saska Snellman mietiskeli isäksi tulemisen eroja nyt ja 20 vuotta sitten. Saska toteaa, että luomuhömpötys on yleistynyt äitien keskuudessa huomattavasti ja Helsingissä mietittiin ennen Tammisaaren sairaalan lopettamista mennäkkö sinne vai kelpaako Kättärin haikaranpesä tähän juhlalliseen luonnontapahtumaan mitä synnytykseksikin kutsutaan. Nythän Tammisaaren sulkemisen jälkeen luomuin vaihtoehto näillä main on Haikaranpesä ellei synnyttäjä halua kotona ponnistaa.

Mulla ei ole tarkoitusta alkaa blogimaailman Virpi Salmeksi (kukaan ei maksa mulle juntteudesta palkkaa), mutta välillä tämä kokemushakuisuus ja luonnolisuus vain ihmetyttää tällaista maalla kasvanutta ensisynnyttäjää. Kun ensimmäistä kertaa kysyttiin olenko suunnitellut synnytykseni, räjähdin nauramaan, koska mieleeni ei ollut edes tullut että sen voisi suunnitella. Sitten ymmärsin että vaihtoehtoja on monia, synnytysjakkaraa ja vesiallasta, kivun lievitystä ja tens-laitetta ja jotkut Ylen Sydänääniä tv-sarjan mukaisesti haluavat hengittää lapsen maailmaan. Ettei tule lapselle tule traumoja. Tässä perheessä niiltä ei voi välttyä, joten mitä sitä pehmeään laskuunkaan.

Kun raskaus on ollut näinkin raikas ja eteerinen kokemus mitä minulla, olen valmis saamaan kaiken kivunlievityksen ja olemaan niin täysin epäluomuna kuin olla voi. Se, että vauva tulee alapästäni on ihan tarpeeksi luonnon mukaista ja jos saisin valita, harkitsisin ehdottomasti nukutusta siksi ajaksi ja vaikka mieluummin oksentaisin sen ulos. Kännissä. Ei nimittäin ole yhtään puhtia kropassa alkaa fiilistelemään luontoäidin antamilla endorfiineillä mitä erittyisi ilman kipulääkitystä. Jos ne auttaisivat, kipulääkitystä ei olisi keksitty!

Kun puhuin lapseni mummon kanssa ensimmäistä kertaa puhelimessa raskaudestani, hän kertoi olleensa Suomen ensimmäisiä pehmeän synnytyksen naisia silloin 70-luvulla. Ajattelin, että jos neuvot menevät yhtään elämysmatkailun puolelle, en puhu naiselle koko raskausaikanani mitään. Eivät onneksi menneet ja onkin ollut mukava kuulla kokemuksia neljän pojan äidiltä, mikä uskoi jo silloin luomuihin tapoihin niin synnytyksessä kuin lasten sairaudenhoidossa. Silti jo yhden lääkkellä keskeytetyn raskauden (tästä ei sen enempää) supistuskokemusten jälkeen olen täysin varma, että vaikka suunnittelisin minkälaisen ayurvedisen synnytyskokemuksen, lopputulos olisi kipua ja itkua tulikuuman suihkun alla ja kun sisältä puskee kurpitsan kokoinen jälkeläinen ei panacodeilla tainnutettu raskaudenkeskeytyksen kipu voi olla samaa luokkaa edes hellimmissä kuvitelmissani.

Sitä paitsi missä luuraa se ennen pinnalla ollut synnytyspelko? Että paikat repeävät kahtia ja jalat ratkeavat liikkumiskyvyttömiksi? Ei minulla itsellänikään ole sellaista fiilistä, mutta luonnollisuudesta puhuminen olisi kohdallani jotenkin tekopyhää kun olen koko raskausajan nähnyt painajaisunia ulostamisesta synnytyksen aikana. Paska jos joku on luomua, mutta järki lähtee jo ajatuksesta että en saisi pidätettyä sitä ponnistusvaiheessa.

Ps. koska olen vasta menossa tutustumaan synnäriin tällä viikolla, haluaisin kysyä millainen Kätilöopiston tavisosasto on? Saako isä olla siellä? Saska Snelmannin kirjoituksen kohta nyt Naistenklinikalla oli tarjolla luksustasoinen perhehuone, jossa oli taulutelevisio seinällä ja buffetruokailu. Vain kuoharitarjoilua jäin kaipaamaan loi ehkä liiankin positiivisia toiveita. Onko kätilöopistolla perhehuoneita ja onko ne pitänyt varata kuinka monta vuotta etukäteen?

Joku ehkä luuli otsikkoa vitsiksi, mutta valitettavasti se ei ole. En nimittäin oikeastikaan tiedä mistä erotan vauvan yöpuvun esimerkiksi potkupuvusta. Ja onko sillä väliäkään? Katsooko naapurin mammat silmiä pyöräytellen jos meidän Sami-Ville-Petteri onkin vahingossa puettu päivällä yöpukuun jos äiti ei niitä yksinkertaisesti erota toisistaan?

Muutama viikko sitten sain ison kasan Kaisla-tytön vauvanvaatteita meille käyttöön periaatteella kierrätä eteenpäin jos ei kelpaa. Osa oli tietenkin niin pinkkiä että karvat nousi pystyyn, mutta Kaislan äiti sanoi, että ne olivat yöpukuja eikä niihin pukeuduta julkisesti (niinkuin vauva nyt ymmärtäisi sukupuolisidonnaisesta värimaailmsta vielä aikoihin). Tänään kävin pikakierroksen Valtterissa ja hankin Marimekon punapallotrikoohaalarin (2eur). Nyt kotiuduttuani aloin kuitenkin epäilemään sen olevan yöpuku, mutta en ole varma asiasta.

Tahtoisin pukea vauvan julkisesti tuohon, onko etikettivirhe? Entä mihin me puetaan se yöllä jos puen sen päivisin tuohon? Pitääkö olla joku erillinen pyjama/pyjamia vaiko jopa unipussi? Eroaako yövaate edes päivävaatteesta ja jos niin miten mä erotan kirpparilta yöpuvut?